Siirry pääsisältöön

Trevor Noah: Laiton lapsi

Koomikko Trevor Noahin elämäkerran Laiton lapsi alaotsikko on Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Värikkäitä hänen nuoruusvuotensa todella ovat olleetkin. Jopa siinä määrin, että väripaletista jää tuskin yksikään väri käyttämättä.

Vuonna 1984 syntyneen Noahin äiti on xhosa-heimoon kuuluva musta etelä-afrikkalainen, isä taas valkoinen sveitsiläinen. Noah itse isännöi nykyisin amerikkalaista satiirista uutistv-sarjaa nimeltä The Daily Show. Vuonna 2018 Time-lehti valitsi hänet maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. Laittomassa lapsessa kuitenkin keskitytään hänen julkisuutta edeltävään elämäänsä.

Erillisistä kertomuksista koostuva Laiton lapsi on saanut nimensä siitä, että Etelä-Afrikassa mustien ja valkoisten väliset suhteet olivat Noahin syntymän aikaan kiellettyjä. Institutionaalinen rasismi määritti rotujen sekoittumisen rikokseksi, jonka katsottiin kyseenalaistavan rotusorrolle perustuvan yhteiskuntajärjestyksen ja tuovan ilmi tämän järjestelmän kestämättömyyden ja epäoikeudenmukaisuuden.

Koska monirotuisessa ihmisessä ruumillistuu tämä [rotusorrolle perustuvan] järjestelmän logiikan moite, rotujen sekoittumisesta tulee maanpetostakin pahempi rikos.

Käytännössä tämä tarkoitti mm. sitä, että Noah ei voinut lapsena liikkua ulkona yhdessä sen enempää mustan äitinsä kuin valkoisen isänsäkään kanssa. Noahin alati kekseliäs äiti kuitenkin keksi ratkaisun ulkonaliikkumispulmaan ja Noah käveli yhdessä naapuruston värillisen naisen kanssa ja hänen äitinsä heidän jäljessään esittäen naapurin naisen palvelijaa.

Rotu- ja heimosuhteet ovat Laittomassa lapsessa jännitteisiä ja se sisältää paljon tietoa apartheid-ajan vallankäytöstä. Noah kuvaa mm., miten valkoiset usuttivat mustat heimot toistensa kimppuun omien valta-asemiensa turvaamiseksi.

Usein rotumäärittely oli mielivaltaista. Värillisiä saatettiin toisinaan ylentää valkoisiksi, toisinaan taas heidät "luettiin" intialaisiksi. "Toisinaan mustia ylennettiin värillisiksi, ja toisinaan värillisiä alennettiin mustiksi." Rotu oli tärkeä ihmistä ja hänen oikeuksiaan - käytännössä usein oikeuksien puutettaan - määrittävä tekijä, mutta suhtautuminen siihen oli tilannekohtaista.

Noah oli vilkas, energinen ja nopeajalkainen lapsi. Varsinainen duracell. Aikeet eivät olleet pahoja, mutta yhtä kaikki hänen tekonsa saivat välillä myös varsin epätoivottavia seurauksia. Noahin äiti pyrki kasvattamaan poikansa ikään kuin tämän syntyperään ei liittyisi mitään rajoituksia. Äidistä piirtyy Noahin elämäkerrassa kuva uskomattoman sisukkaasta ja jääräpäisyyteen asti periksiantamattomasta naisesta, joka ammentaa voimansa uskonnosta ja käy sunnuntaisin kolmessa eri kirkossa, vaikka se tarkoittaisi tuntikausien matkustamista epäluotettavilla pikkubusseilla.

Noahin utelias mielenlaatu johtaa hänet usein arvaamattomiin tilanteisiin ja kolttosta seuraa toinen ja kolmas ja neljäs. Laittoman lapsen ehdottomia ansioita on, että Noah avaa etelä-afrikkalaista yhteiskuntaa tavalla, joka auttaa lukijaa ymmärtämään Noahin tekosia silloinkin, kun laillisuuden rajat jo paukkuvat. Tästä hyvä esimerkki on hänen toimintansa "business-miehenä": laiton cd-levyjen kopiointi ja varastetun tavaran edelleenmyynti sekä rahanlainaustoiminta.

Noahin rikollinen toiminta on vahvasti kytköksissä hoodien elämään. Vaikka hän itse asuu paremmalla alueella hoodien kiihkeä elämänrytmi vetää häntä puoleensa ja tarjoaa mahdollisuuden ansaita taskurahaa. Noah kuvaa osuvasti myös, miten hoodien rikollinen elämä tarjoaa nuorelle mahdollisuuden kokea yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Olla joku.

Hoodeilla tajusin, että rikollisuus menestyy, koska se tarjoaa sitä mitä valtio ei tarjoa: rikollisuus välittää. [...] Rikollisuus pitää huolta nuorista, jotka tarvitsevat tukea ja jonkun, joka nostaa heidät pystyyn. Rikollisuus tarjoaa harjoittelijanpaikkoja, kesätöitä ja ylenemismahdollisuuksia. Rikollisuus osallistuu yhteiseen toimintaan. Rikollisuus ei diskriminoi.


Vaikka Noah tiedostaakin, että valkoisilta varastetun tavaran edelleenmyynti ei ole päivänvaloa kestävää toimintaa, on omantunnon ääni helppo rauhoittaa, kun hänelle kerrotaan, että valkoiset saavat vakuutuksistaan korvauksen heiltä varastetusta tavarasta. Kun se, joka vahingosta kärsii on kaukana omasta elinpiiristä on Noahin helpompi selittää omat tekonsa itselleen parhain päin. Tiettyyn rajaan asti.

Laittoman lapsen suhtautumisessa rikollisuuteen on robinhood-aspekti. Noah kirjoittaa, että "on helppo suhtautua tuomitsevasti rikollisuuteen, jos elää niin rikkaassa maailmassa, että voi pysytellä etäällä siitä." On tilanteita, joissa vaihtoehtoja ei ole. Noahin kuvaamilla hoodeilla näitä tilanteita on hyvin usein.

Noahin elämäkerta pursuaa vauhtia ja elämää. Vaikka elämisen olosuhteet ovat ankarat ja kaikesta ruokaa myöten on usein pulaa ja väkivallan uhka on käsinkosketeltava on Laittomassa lapsessa paljon iloa ja toivoa. Kerronnan välissä kulkee huumori ja etelä-afrikkalainen, usein tahaton, sitcom-komiikka.

Laittoman lapsen luettuani en yhtään ihmettele, että se on noussut New York Timesin bestseller-listalle. Noahin teos sopii erinomaisen hyvin mukaan otettavaksi vaikka uimarannalle. Sen seurassa ei tylsää hetkeä tule ja Noahin värikkäästä elämästä lukiessaan saa myös aimoannoksen tietoa apartheidistä ja etelä-afrikkalaisesta elämänmenosta.




Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa
355 sivua
Born A Crime. Stories from a South African Childhood
Suomentanut Jaana Iso-Markku
Atena (2020)


Kiitos kirjasta Atena!




Kommentit

  1. Kuulostaapa kiinnostavalta, kiitos esittelystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ON tosi mielenkiintoinen ja tähän mennessä kaikki, joiden tiedän lukeneen Laittoman lapsen, ovat ihastuneet siihen.

      Poista
  2. Sattuipas mukavasti, minulla on tästä enää yksi luku lukematta. Hyvä lukukokemus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva sattuma ja niin samaa mieltä, että erittäin hyvä lukukokemus.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip