Siirry pääsisältöön

Novellihaaste 2: Ottessa Moshfegh: Homesick for another world

Luin alkuvuodesta Ottessa Moshfeghin romaanin Eileen (klik), joka ei ollut ollenkaan hullumpi teos. Tosin teoksen loppuosan absurdius söi sen alkupuolta, mutta yhtä kaikki Eileenin jälkeen syttyi kiinnostus lukea lisää Moshfeghia ja kun kuulin hänen novellikokoelmastaan Homesick for another world siirsin sen mielessäni sille lukulistalle, josta teoksia tulee myös luettua.

Vasta Moshfeghin novelleja lukiessani tajusin, miksi tämä kokoelma oli minua alunperin niin kovin vetänyt puoleensa. Kyse on teoksen nimestä. Homesick for another world kohtasi nimenä alitajuisesti mielessäni Edith Södergranin runon Landet som icke är, joka alkaa sanoilla: "Jag längtar till landet som icke är, / ty allting som är, är jag trött att begära." Kaipausteema ulottuu vielä pidemmällekin, sillä odotin tältä kokoelmalta jotakin, jonka suhteen on vaikea sanoa, löytyikö sitä tästä kokoelmasta vai ei.

Homesick for another world sisältää sinänsä taidokkaita novelleja, mutta niistä on vaikea saada otetta ikään kuin juuri kaipaus löytää jotakin monimutkaistaisi Moshfeghin novellien vastaanoton. Monet novelleista ovat itse asiassa enemmänkin kertomuspaloja kuin varsinaisia novelleja. Ne ovat nopeita tyyliteltyjä leikkauksia henkilöhahmojensa elämästä, joiden yllä leijuu tekstuaalista sumua. Miksi juuri tämä tarina ja miksi juuri tämän ihmisen elämän tästä kohdassa? Mitä Moshfegh haluaa kertomuksellaan sanoa? Koen epätietoisuutta tämän kokoelman kohdalla harvinaisen paljon.

Moshfeghin kertomuspalat ovat rapeita kuin hapankorppu. Kun niitä kerran alkaa "syödä" tekee mieli yhä lisää, enkä lukijana saa rauhaa ennen kuin paketti on tyhjä. Useammassa  novellissa on kyse ihmissuhteista. Äkillisistä ja yllättävistä ihmisten välisistä yhteentulemisista, jotka tapahtuvat ikään kun henkilöhahmojen omasta tahdosta riippumatta. Novellissa A dark and winding road mies, jonka vaimo on viimeisillään raskaana pakenee viikonlopuksi kesämökille, jossa hän yllättäen tapaa luuseriveljensä tyttöystävän, jolle hän valehtelee kaikenlaista, mm. olevansa homo, ja jonka kanssa hän päätyy harrastamaan seksiä.  Novellissa Mr Wu samanniminen päähenkilö ihastuu pakkomielteenomaisesti peliemäntään ja novellissa An honest woman puolestaan jo iäkkäämmän leskimiehen vietit herättää nuorempi naisnaapuri, jonka hän haluaisi pukeutuvan vaimonsa vanhoihin vaatteisiin. Kokoelman päättävä novelli on hieman "ET go home" -teemainen kertoessaan kahdesta sisaruksesta, jotka ovat tulleet maan päälle muualta ja kaipaavat takaisin oikeaan kotiinsa, jonne voi päästä vain kuolemalla tai tappamalla tätä tarkoitusta varten oikean ihmisen.

*

Nipvet-blogin novellihaasteessa yksi suosittelun eli novellin peukuttamisen perusteista on mielenkiintoinen henkilöhahmo.

"Hahmo: Novellia voi suositella, koska siinä esiintyy mielenkiintoinen henkilöhahmo. Tämä voi olla päähenkilö tai joku sivuhahmo. Novelli voi olla mielenkiintoinen siksi, että se häivyttää henkilöhahmon."







Tähän kategoriaan sopii mainiosti Moshfeghin novelli The Locked Room. Olisin tosin voinut valita aivan hyvin jonkun toisenkin novellin ja peukutella erinäisistä syistä, mutta peukku nousee nyt The Locked Roomin Takashille.

The Locked Room kertoo  viulua soittavasta Takashista ja hänen pianistityttöystävästään, jotka vahingossa lukitsevat itsensä musiikkikoulun harjoitushuoneeseen. Novellissa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi Takashin pukeutumistyyliin (mustat resuiset vaatteet, rikkinäiset verkkosukkahousut, isot mustat bootsit, joiden nauhat viistävät lattiaa hänen kävellessään) sekä hänen tapaansa puristella finnejä likaisin sormin. Takashi yrittää peittää ihonsa epäpuhtauksia liian vaalealla meikkivoiteella ja hän käyttää saksia ripsiensä leikkaamiseen sekä piirtää toisinaan itselleen tussilla ranskalaiset viikset. Hänen hiuksensa ovat pitkät ja ne on värjätty sateenkaaren väreillä. Lisäksi hänellä on tapana oksentaa saadakseen aikaan säpinää. Hien- ja tupakanhajuinen Takashi on lisäksi "erittäin älykäs sekä kuolemalle että kärsimykselle omistautunut" tyyppi eli kaiken kaikkiaan epätavanomaisuudessaan varsin kiinnostava hahmo, jota ei ihan ensilukemalta arvelisi viulistiksi.

Kun Takashi ja tyttöystävä eivät yrityksistään huolimatta saa lukittua ovea auki he tekevät harjoitushuoneessa olevista esiintymispuvuista köyden, jonka avulla tyttöystävä alkaa laskeutua alas viidennen kerroksen ikkunasta. Ja se, mitä seuraavaksi tapahtuu on Moshfeghin sanoin "ehdottomasti totta" - väite, joka ainakin minussa herättää heti ajatuksen siitä, että kyse on kaikkea muuta kuin todellisesta tapahtumasta. Joka tapauksessa tyttöystävän laskeutuminen köyttä pitkin keskeytyy, kun paikalle ajaa auto. "It [the car] was copper colored and very shiny. The motor was very loud." Erityisesti Moshfeghin kahdessa peräkkäisessä lauseessa käyttämä "hyvin" (very) herättää epäilyksiä. Onko jotakin erityistä merkitystä sillä, että auto on kuparin värinen ja hyvin kiiltävä sekä että sen moottori on erityisen äänekäs. Kun Takashi vielä samanaikaisesti heittää ikkunasta ulos harmaan peruukin alan aavistella, että nyt tapahtuu jotakin, josta pitäisi päätellä jotain, mutta ainoa asia, joka minulle tulee mieleen on, että Takashin peruukin heitto on  vihje siitä, että hän tuntee autolla paikalla tulleen tyypin. Tosin tämäkin on pelkkä aavistus, eikä mikään tekstissä varsinaisesti tue päätelmääni.

Edellisessä  kappaleessa oleva sitaatti toimii hyvänä esimerkkinä Moshfeghin kirjoitustavasta yleisemminkin. Hänen tarinansa ovat täynnä pieniä, usein enempi vähempi kummallisia ja kiintoisasti häiritseviä yksityiskohtia, jotka tuntuvat vaativan huomiota osakseen. Tyttöystävä puhuu Jumalasta ja tuo esiin näkemyksensä, jonka mukaan asiat tapahtuvat, jos niihin tarpeeksi uskoo. Takashi sen sijaan toteaa tylysti uskovansa kuolemaan. Onko kyseessä kenties Takashin osalta katala temppu? Järjestääkö hän itsensä ja tyttöystävänsä tahallaan lukittuun huoneeseen, jotta tyttöystävä lähtisi vaarallisesti laskeutumaan vaateköyden varassa alas? Takashissa on jotain pimeää ja saavuttamatonta. Hänen ajatuksiaan ei pääse liki. Hänen verkkosukkahousunsa ovat erityisen häiritsevät.

Kun episodi on ohi tyttöystävä ilmoittaa Takashille, että ei enää halua olla hänen tyttöystävänsä ja lähtee kotiinsa, jossa hänen äitinsä toruu häntä sanomalla, että tytön pitäisi yrittää miellyttää häntä enemmän. Tyttö lupaa, mutta kertoja paljastaa, että lupaus ei tule toteutumaan sen enempää tytön äidin kuin muidenkaan ihmisten kohdalla. Novelli päättyy sanoihin: "Now I only try hard to please myself. That is all that matters here. That is the secret thing I found."

*

Paljastaessaankin Moshfeghin novellit peittävät ja pitävät itsepintaisesti salaisuuksistaan kiinni. Ne ovat tunnelmallisesti vahvoja ja sisältävät alitajuisilta tuntuvia kuvia, joiden ominaisluonne on karkaavaa laatua.


Ottessa Moshfegh: Homesick for Another World (2017)
294 sivua
Kustantaja: Jonathan Cape





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j