Sinitaivas (1980) on Annika Idströmin esikoisteos. Se kertoo neljästä, samassa kerrostalossa asuvasta naisesta, joita yhdistää paitsi naapuruus, myös ihon ja kosketuksen kaipuu.
Idströmin kuvaamat naiset ovat niin lihaa, verta, hikeä, ilon ja surun kyyneleitä, että heistä ei löydy milliäkään paperinmakua.
Esittelen heidät teille:
Virpi, joka asemoituu teoksen päähenkilöksi, toimii teatterissa kuiskaajana. Yhtä lailla hänen osansa on myös suhteessa hänen sisaruksiinsa ja äitiinsä Ritaan kuiskaajan rooli siinä mielessä, että Virpin paikka on heidän rinnallaan sivussa. Virpi on eronnut vajaa vuosi sitten ja on 6-vuotiaan Maurin yksinhuoltaja.
Sointu on räväkkä taksikuski, joka opiskelee oikeustiedettä ja jonka vanavedessä kulkeutuu öisin hänen kotiinsa tiheästi vaihtuvia miesystäviä. Sointu on ihananauruinen maanvyörymä, iloissa ja suruissa keitetty vahvasti juhlimiseen taipuvainen. Eronnut hänkin.
Toini on isokokoinen nainen, nykytermein kerrostalokyttääjä, jolla on symbioottinen suhde teini-ikäiseen tyttäreensä Anneen, jolle hän puhuu usein järkyttävän rumasti, mutta jota hän on valmis suojelemaan hinnalla millä hyvänsä maailman tappiin asti. Anne puolestaan sitoo äitinsä itseensä kiinni, eikä soisi tämän viettävän omaa elämää. Annen isä jätti Toinin jo tämän ollessa raskaana.
Sirpa on hento ja pienikokoinen. Hän on opiskellut yliopistossa Ranskaa, mutta nykyisin hän on kotiäiti, jonka mies tekee paljon töitä, jotta he saisivat säästetyksi rahaa oman talon ostoon. Perheen ulkopuolista maailmaa Sirpan elämässä ei juuri ole ennen kuin hän tutustuu muihin Sinitaivaan naisiin.
Tällaisia nämä naiset ovat, mutta kertomani ei tietenkään ole mikään lopullinen totuus heistä, kuten Idströmin romaanissa vähitellen käy ilmi.
Odotukset naisia kohtaan ovat romaanissa selkeitä. Naisen kuuluu löytää hyvä mies, mennä naimisiin ja saada pari lasta. Tämän sabluunan ulkopuolelle jäävät naiset ovat epäonnistuneita ja herättävät kysymyksen siitä, että onko heissä jotakin vikaa?
Sinitaivas on romaani, joka menee syvälle tunteisiin. Se näyttää ihmisen haavoittuvimmillaan tavalla, joka saa pysähtymään. Joka saa näkemään, mitä kaikkea me yritämme, jotta meidät nähtäisiin. Miten pitkälle olemme valmiita valehtelemaan, jotta olisimme kiinnostavia. Jotta meidät hyväksyttäisiin. Jotta edes joskus emme jäisi ulkopuolisiksi. Jotta emme menettäisi arvokkuutemme rippeitä. Ja miten nämä meidän yrityksemme saattavat muiden silmissä herättää sääliä, jopa tuomitsevuutta.
Virpillä on hankala suhde tekstiilitaiteilijaäitiinsä, jota lapset eivät saa edes kutsua äidiksi, vaan hänestä on käytettävä etunimeä. Äiti on itsekeskeinen ja hänen luomistaan säännöistä ei neuvotella. Toinen siskoistakin on pomottavaa tyyppiä, joka tietää miten asiat on parasta hoitaa. Teatterilaisten kokemat suuret tunteet ja yhteenkuuluvuus eivät nekään ole Virpin tavoitettavissa.
"Hän oli aina ulkopuolella. Hän oli laidalla, kasvoton taustahahmo, jonka koska tahansa saattoi korvata toisella."
Kun Sirpa lähtee karkuteille hän törmää baarissa lehteen, jossa on hänestä tehty katoamisilmoitus.
"Rekolassa vai oliko se Korsossa minä menin yhteen baariin ja vilkaisin sanomalehteä, siinä oli se ilmoitus ja se tuntui hyvältä, ihan kuin minun arvoni olisi noussut, että minä olen edes yhden ilmiotuksen arvoinen ..."
Kun naiset tutustuvat toisiinsa he alkavat suunnitella tanssimaan lähtöä. Kun kauan odotettu ilta koittaa naisista alkaa kuoriutua uusia persoonallisuuspiirteitä. Enää he eivät pienennä itseään ja seurauksena on yllättäviä käänteitä ja niin keskinäistä kateutta kuin voimaannuttamistakin.
Idströmin kyky kirjoittaa elämältä maistuvaa dialogia on huikea. Erityisen mieliinpainuva on kuvaus siitä, kun naiset juovuspäissään palaavat taksilla kotiin. Muutoinkin teos sisältää muutamia erityisen timanttisia kohtia, joista jo lukiessani tiedän, että ne ovat juuri ne kohdat, joista tämän romaanin tulen myöhemmin muistamaan.
Yksi tällaisista kohdista on kohtaus, jolle olen antanut nimen Virpin 'Yksi lensi yli käenpesän - katarsis'. Ken Keseyn mielisairaalaan sijoittuvan romaanin pohjalta tehdyn elokuvan lopussa yksi potilaista, suurikokoinen mykkänä esiintynyt Päällikkö heittää pesukoneen ikkunan läpi. Omassa päässäni katarsiksen on jo pitkään tiivistynyt tähän kuvaan ja tämän kuvan viereen, sen käteen tarttuu Idströmin kuvaus Virpin ja Soinnun vierailusta Ritan luona.
Enää Virpi ei seuraa sivusta, ei tottele, ei ole kuuliainen. Nyt hän ottaa takaisin ja antaa rytistä, ja se tuntuu niin hyvältä, niin kaivatulta ja niin oikeudenmukaiselta.
Toinen timanttikohtaus liittyy Sointuun, joka vielä mielenterveytensä menettäneekin on pukeutunut taksinkuljettajan univormuun, koska hänen mukaansa miehet pitävät univormua käyttäviä naisia haluttavina. Univormun takin selkä on likaantunut. Se haiskahtaa. Näen silmissäni Soinnun loittonevan ja haluan juosta hänen peräänsä. Haluan pelastaa hänet. Onneksi on Virpi, joka toimii puolestani.
Sinitaivas on vahva ja vaikuttava romaani, joka koteloituu lukijaansa pitkäksi aikaa.
Annika Idström: Sinitaivas
263 sivua
WSOY (1981/1980)
Kommentit
Lähetä kommentti