perjantai 3. maaliskuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Riita-asioiden käsittelystä tutulla oikeusjargonilla voitaisiin todeta, että on kiistatonta, että Marisha Rasi-Koskisen uutuusromaani Eksymisen ja unohtamisen kirja (EJUK) on kiinnostava ja mielikuvitusta herkullisesti ruokkiva teos. Vähemmän kiistatonta sen sijaan on se, mistä tässä romaanissa on varsinaisesti kysymys ja mitä Rasi-Koskinen kirjallaan haluaa sanoa.

Miten EJUKia tulisi lukea? Helpointa on tietysti lukea vaan sen enempiä pohtimatta ja nauttia kielestä ja tapahtumien käänteistä. Tämänkaltainen lähestymismetodi ei kuitenkaan sovi minulle kovin hyvin, koska haluan tietää tarkemmin, mistä on kyse  ja tämän vuoksi huomasin lukiessani esittäväni itselleni miten lukea -kysymyksen useampaan kertaan. EJUKin aikakäsitys ja sen korostunut paikattomuus lähentävät sitä kokeilevan fiktion suuntaan, mutta tämäkin määrittely haraa vastaan. Tuntuu kuin itse teoskin olisi nimensä mukaisesti eksynyt lajityyppien metsään. Kenties myös lukijan on tarkoitus menettää tutut koordinaattinsa ja nähdä maasto - tässä tapauksessa kirjoitettu teksti - muuttuneena sillä tapaa, että hänen kädessään pitelemänsä kartta osoittautuu hyödyttömäksi.

EJUKissa paikat vuotavat ja aika on menneessä tai tulevassa. Se irtoaa nykyhetkestä ja luo oman pyöränsä.  "[A]ika ei koostu peräkkäisistä nykyhetkistä vaan kaikki on ohi jo tapahtuessaan, aivan kuin tapahtumat olisivat syntyneet menneisyydeksi." Jos muistoja siirtää paikaltaan, muuttuu sen myötä myös tulevaisuus.

EJUK on metauniversumi. Jos perinteisesti on ajalteltu, että tilallisia ulottuvuuksia on kolme (pituus, leveys ja korkeus), kurkistetaan EJUKissa aikaportin läpi neljänteen ulottuvuuteen, josta avautuu portti seuraavaan ulottuvuuteen ja näin jatkuu - kukaan ei tiedä, mihin asti. Lukiessani kannan käsissäni salaisuutta ja voi hyvin olla, että kantamukseni on arvokkain silloin kun en vielä tiedä, mitä se sisältää, sillä silloin käteni ovat mahdollisuuksia täynnä. Ehkä juuri silloin minä kannan sitä ikuisuutta, josta EJUK kertoo.

*

Rakenteellisesti EJUK jakaantuu kolmeen osaan, joista kukin alkaa Kertomuksella, jossa kulkee nainen, jota joskus kutsuttiin Martinaksi. Ensimmäinen osa kertoo Juliasta, toinen Janista ja kolmas osa kummastakin edellä mainitusta. Osia kehystävät prologi ja epilogi.

Julian tarinassa tapahtumia tarkastellaan lapsen näkökulmasta ja sen kuvaamisessa Rasi-Koskinen osoittaa suurta herkkyyttä. Julian silmin nähdään vanhemmat, jotka vievät tyttärensä retkelle ja Julia on liian pieni ymmärtämään sitä, minkä lukija tietää. Liian pieni hahmottamaan, että hänen vanhempansa ovat tehneet tekoja, joiden vuoksi kyse ei ole retkestä vaan pakomatkasta. Myöhemmin se, mitä tapahtui on olemassa vain muistoissa, eivätkä muistot kerro siitä, miten asiat menneisyydessä menivät. Aika sekoittaa isolla kauhalla. "Julia täyttää  yhdeksän ja sitten kahdeksan, yksitoista ja kymmenen, tässä järjestyksessä."

Jan hahmottaa elämäänsä luvuilla. Numeroiden avulla hän pitää kasassa elämäänsä, jossa on paljon odottamista, kuten lastenkotilasten elämässä usein on. Lasten, joiden elämässä toivo päättyy, kun he ylittävät iän, jonka jälkeen kukaan ei enää halua ottaa heitä omaan kotiinsa asumaan ja ryhtymään heille vanhemmiksi. Janilla käy kuitenkin tuuri ja hän saa kodin ja vanhemmat. Se ei tarkoita, että elämä muuttuisi kodin myötä automaattisesti onnelliseksi. Leirillä pohjoisessa muut pojat huijaavat Jania ja sillä on omat seurauksensa.

Tarinana Janin tarina ei tule yhtä lähelle kuin Julian tarina ja mietinkin, ovatko EJUKin tarinat ja kertomukset alun perin olleet novellin alkuja, jotka ovat kasvaneet romaaniksi. Pidin hurjasti Rasi-Koskisen novellikokoelmasta Vaaleanpunainen meri ja olen suositellut sitä ja erityisesti novellia nimeltä Viimeinen suunnilleen kaikille, jotka eivät ole tajunneet juosta "myyntipuhettani" karkuun. Tämän romaanin suostumattomuus viettelee, vaikka en löydäkään avainta sen sisälle johtavaan oveen. Ehkä on tarkoitus käydä sisään ikkunasta.

Kielellisesti EJUK on hallittu ja sanat putoilevat usein painoaan painavampina. On myös lauseita, joiden puhuttelevuus suorastaan satuttaa.

"Näkisi harmaansiniset silmät, niissä viiltoja kuin silmien paikalla olisi kaksi särkyneestä jäästä leikattua ympyrää. Sellaista ihmistä ei voi katsoa silmiin. Kun sellaisen näkee, ei ole enää sama."

Läpi EJUKin todellisen ja epätodellisen sormet kietoutuvat yhteen. Niin kuin ne sekoittuvat toisiinsa, niin menevät sekaisin myös ihmisten unet. Yöllä uni vaihtaa päätä, jättää sen, joka sitä näki ja tekee pesänsä toisen nukkujan päähän. Aamulla ei voi tietää, kuka näki unta, kuka taas unta unen näkemisestä. Ehkä kukaan ei nähnyt mitään tai näkemettömyys oli unta sekin. Jatketaan vielä ja kysytään: kuka näkee minun/sinun untani/untasi ja kenen unia minä/sinä näen/näet? Ennen kysymystä kaikki oli selvää ja yksinkertaista. Kysymysmerkki sen sijaan muistuttaa enemmän valomerkkiä kuin välimerkkiä.

Jää hämmennys ja jälkiä siihen oveen, jonka takaa alkavat sydämen huoneet.


Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja (2017)
253 sivua
Kustantaja: WSOY


Helmet lukuhaaste kohta 28 Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan


8 kommenttia:

  1. Minä olen se, joka ensin lukee ja sitten alkaa ihmetellä. Niin taisi käydä tämänkin kanssa. Hämmentävä kirja, mutta hämmentävän hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Hyvällä tavalla hämmentävä. Vähän nyt kuitenkin jäi kiusaamaan tunne, että kirjassa oli jokin ulottuvuus, josta en saanut kiinni. Huomaan ajattelevani tätä kirjaa vähän väliä. Ehkä keksin sen vielä ja saan rauhan. :D

      Poista
  2. Oliko sitten niin että kirjan sai jokainen purkaa omalla tavallaan pään sisällä, eikä missään ole valmiita vastauksia.
    Ehkä ristiriitaisin tänä vuonna lukemani, yleensä muodostan helposti mielipiteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se voi olla just niin kun sanot. En ollut mitenkään erityisen ihastunut tähän kirjaan lukiessani. Sitten kun aloin tästä kirjoittaa niin tilanne muuttui. Se on minulla useimmiten hyvän kirjan merkki, että kirja kokonaistuu vasta kirjoittaessa.

      Ristiriidat ovat kiinnostavia, toki joskus myös häiritseviä.

      Poista
  3. Tämä olisi tuolla kirjakasassa. Tuo epäselvyys kirjassa ei kyllä kuulosta minua kiehtovalta, mutta katsotaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äläs nyt. Olet lukenut Deborah Levyä ja tykännyt hänestä paljon ja kyllä Levylläkin on vaikka mitä hämmentäviä juttuja. En kestä, jos mun kirjoituksen takia jätät tän lukematta. Kokeile edes. Hämmentävyydessä oli paljon hyvää, vaikka kirkkaimman timantin jahti tämän kirjan suhteen on minulla vielä kesken.

      Poista
  4. Omppu, hieno hieno teksti! Ja olipas kiinnostavaa lukea tuota pohdintaasi lukemisen tavasta. En ehkä itse olisi osannut sanallistaa sitä noin, mutta uskon kokeneeni vähän samoja fiiliksiä EJUKia lukiessani. Pidin kirjan tarinankuljetuksesta ja kielestä, mutta jossain kohtaa koin jonkun lässähdyksen. Mulle kyllä Janinkin tarina tuli aika lähelle; se luontoon eksyminen oli hienosti rakennettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos! Aika- ja paikka on tässä keskeisiä ja miten ne mielletään. Itse asiassa koin, että tämä liittyy jotenkin johonkin kvanttimekaniikan juttuun, mutta en uskaltanut sitä tuohon bloggaukseen kirjoittaa, koska kaikki ei varmaan ole yhtä innostuneita kvanttimekaniikasta kun minä (siis siltä osin kuin siitä nyt jotain ymmärrän).

      Mulla oli ehkä myös se ongelmana Janin tarinan kanssa, että en olisi malttanut odottaa, miten Julian tarina jatkuu. Se eksymishomma, kuten mainitsit, oli kyllä hieno. Nyt tätä kirjoittaessani mieleeni tuli Emmanuel Carrèren teos Huviretki painajaisiin, joka kertoo nuorten poikien leirikoulusta. Sen tunnelmassa ja Janin tarinassa on jotakin samalla tapaa synkän vahvaa.

      Poista