Hullut päivät, Tiina Raevaara ja dilemma

Kirjojen ostaminen on tänä vuonna räjähtänyt käsiin. Tätä oireyhtymää ei todellakaan lievitä käynti Hulluilla päivillä. Saalista lähti taas mukaan ja selitykset ostoksille on tietysti valmiina.

Selasin 'Ghana ikuisesti' oli pakko ostaa, koska se on yksi niistä kirjoista, jotka haluan lukea uudestaan. Luin sen ensimmäisellä kerralla englanniksi ja nyt haluan lukea sen vielä suomeksi, koska aiemmalla lukukerralla se osui huonoon lukusaumaan ja lukemiseen meni luvattoman kauan aikaa.

Murakamia nyt vaan ei voi olla ostamatta, jos sitä on tarjolla. Morrisoniakin haluan taas lukea pitkästä aikaa, vaikka yleensä olenkin hänen uudemman tuotantonsa kanssa hieman eksyksissä. 'To Kill a Mockingbird' on ollut lukulistallani jo pitkään. 'Kvanttivarkaan' ostin sen takia, että olen melkein- lainannut sen kirjastosta jo ainakin viisitoista kertaa. 'Appelsiininkuorten katu' jotenkin vaan ööö ... tarttui mukaani. Hyvä selitys sekin.

*

Tiina Raevaara oli tosiaan tänään vieraana kirjastossamme. Oli tarkoitus kirjoittaa muistiinpanoja, mutta oli niin mukava kuunnella Raevaaraa, että muistiinpanojen tekeminen jäi aika vähiin, joten tässä nyt vaan joitakin hajanaisia tunnelmia Raevaaran vierailusta. 

Puheenaiheena oli erityisesti 'Laukaisu' ja jossain määrin myös 'Hukkajoki,' jonka olimme lukeneet lukupiirissä. Raevaara kertoi myös yleisesti omasta kirjoittamisestaan ja suhteestaan eri kirjallisuuden lajeihin: romaaniin, pienoisromaaniin, novelliin ja tietokirjoihin. Hän kertoi 'Laukaisussa' halunneensa kokeilla nimenomaan pienoisromaanin kirjoittamista. Sen kirjoittamisen yhteydessä hän kertoi lukeneensa "taustateoksina" mm. Oatesin 'Sisareni, rakkaani' sekä Shriverin 'Poikani Kevinin.'

Raevaara kertoi myös erilaisista kertojakokeiluista 'Laukaisun' kertojan suhteen; mm. siitä, miten minäkertoja ei toiminut teoksessa ollenkaan. Noin muutoinkin hän sanoi kiinnittävänsä erityistä huomiota juuri kertojaan. Tämä oli todella mielenkiintoista, koska sekä 'Laukaisussa' että 'Hukkajoessa' olen nauttinut suuresti Raevaaran kertojista. Puhetta oli myös siitä, että Raevaaran teoksissa on usein aika synkkiä tapahtumia, kuolema on usein läsnä. Erityisesti esikoisteoksestaan 'Eräänä päivänä tyhjä taivas' puhuessaan hän naureskeli, että toivottavasti lukijat eivät pidä sitä omaelämäkerrallisena, esikoisteoksia kun usein luetaan jonkinlaisina kirjailijan oman elämän kuvastajina. Synkkien elementtien esiintymisen selittäjäksi hän mainitsi, että se saattaa johtua siitä, että hän kirjoittamalla haluaa käsitellä omia ajatuksiaan kuolemasta. Oikeassa elämässä Raevaara on kuitenkin kaikkea muuta kuin synkkä. Energinen, iloinen ja ystävällinen.

Raevaara oli myös todella sympaattinen. Aivan ihastuttava oli hänen kuvauksensa siitä, miten tärkeiksi 'Hukkajoen' henkilöt olivat hänelle kirjoittamisen myötä käyneet ja miten surullista heistä oli luopua teoksen valmistumisen myötä. Omasta lukemisestaan Raevaara totesi, että hän lukee kaunokirjallisuutta mielellään suomeksi (myös käännöksinä) ja monesti hän saattaa lukea jonkun teoksen useampaankin kertaan. Tilaisuuden lopuksi kävin vielä kertomassa hänelle, että pidän hänen teoksistaan jollain aivan erityisellä tavalla, jota en itsekään osaa (tai oikeastaan edes halua) sen tarkemmin määritellä. Oli mukavaa päästä sanomaan se suoraan hänelle.

*

Dilemmassani on kyse siitä, että on niin valtavasti kirjoja, jotka haluaisi lukea ja toisaalta yksi lukukerta ei monesti edes ole tarpeeksi. Esimerkiksi juuri 'Hukkajoen' kohdalla koin vahvasti, että yksi lukukerta ei mitenkään riitä. Tähän samaan, useampaa lukukertaa vaativaan joukkoon kuuluu omalla kohdallani iso läjä teoksia, joista tällä hetkellä päällimmäisinä edellä mainitun 'Hukkajoen' lisäksi ovat tänään ostamani Selasin romaani, Zadie Smithin 'Risteymiä' ja Tea Obrehtin 'Tiikerin vaimo.' Olen nämä kaikki lukenut englanniksi ja luulen, että saatan olla menettänyt jotakin myös sen takia, että en ole lukenut niitä suomeksi. Tämä on dilemman b-osa.

Yliopistolla aikoinaan iskostettiin opiskelijoiden päähän, että kirjallisuutta on luettava alkuperäiskielellä. Olenko ottanut tämän ohjeen liian vakavasti? Ainakin jo vuosia tilanne on ollut se, että olen kokenut , että on jollakin tavoin väärin lukea käännöstä. Tässä ei ole kyse siitä, että mitenkään aliarvioisin käännöksien laatua. Joskus hyvä käännös voi olla suorastaan parempi kuin alkuperäiskielinen. Kuitenkin suhteeni sanoihin on sillä tavalla omituinen, että ne merkityskoostumat, joita sanat kantavat mukanaan eivät avaudu minulle samalla tavoin erikielisinä ilmaisuina. Tällöin käännöksen on mahdotonta toimia samoin kuin alkuperäistekstin.  Kielitaitoni tosin ei riitä kuin englannin- ja ruotsinkielisten teosten lukemiseen, joten dilemma liittyy vain näillä kielillä kirjoitettuihin teksteihin. Luen myös paljon kirjallisuutta, jota ei käännetä suomeksi, joten niiden kohdalla vaihtoehtoa ei edes ole. Oma omituisuutensa on, että Murakamia haluan lukea ehdottomasti englanniksi. Esimerkiksi 'Suuri lammasseikkailu' ei toiminut omassa luennassani suomeksi ollenkaan, mutta englanninkielisenä nautin siitä kovasti.

Kirjastovierailusta vielä iso kiitos Tiina Raevaaralle näin bloginkin kautta! Hänen seuraavan teoksensa kohdalla aion kiinnittää entistä enemmän huomiota kertojaan. Sitä odotellessa, dilemmaa mietiskellessä.