torstai 24. huhtikuuta 2014

Tarzan-musikaali

Kuva Helsingin kaupunginteatterin nettisivuilta

Kirjabloggari kävi Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Tarzan-musikaalin seuranaan 11-vuotias tyttärensä. Etukäteen tämä musikaali ei herättänyt mitään suurempia intohimoja, mutta koska esiteini-ikäisille on melko vähän tarjontaa teattereissa, päädyin ostamaan liput Tarzan-musikaaliin.

Tarzan on minulle aiemmin tuttu pelkästään kirjoista, joita jonkun verran lapsena tuli luettua. Muistikuvat rajoittuivat siihen, että Jane opettaa Tarzanille ihmisten kieltä. "You, Tarzan - me, Jane." Esitys lähti mielestäni hieman jähmeästi käyntiin, mutta I näytöksen puolivälissä se alkoi toimia. Kuten yleensäkin teatterissa, kiinnitin tälläkin kertaa erityistä huomiota lavastukseen, joka tässä esityksessä olikin paikoin varsin upeaa. Erityisesti mieleen jäivät ihmisistä tehdyt kukkaset lihansyöjäkasveineen, jotka olivat valtavan hienoja ja edustivat koko esityksen upeinta visuaalista antia.

Itse tarina sisältää monia klassisia kysymyksiä, jotka minulle tulivat aika lailla yllätyksinä, koska lapsena Tarzan-kirjoja lukiessa en osannut niihin kiinnittää huomiota samalla tavalla kuin nyt aikuisena. Vierauden ja toiseuden tematiikka on Tarzanin ydinaluetta ja sen kuvaus toteutui esityksessä tavalla, joka varmasti avautui myös lapsikatsojille. Itse tarinahan on varsin traaginen, koska Tarzan ei ole oikein ihminen, mutta ei myöskään gorilla, joiden seurassa hän on kasvanut. Jokunen päivä sitten kirjoittaessani Delacourtin romaanista 'Katseenvangitsijat' siteraasin hänen lausettaan "kieli edeltää meitä aina." Tämä lause tulee todennetuksi myös Tarzanin tarinassa. Ihminen ei ole olemassa täysivaltaisena ihmisenä kielen ulkopuolella.

Kaupunginteatterin esitys nostaa esiin viidakon sekä suurena ja lämpimänä että pelottavana ja hallitsemattomana. Gorillojen ihmismäisiä piirteitä, erityisesti niiden sosiaalisuutta, korostetaan ja puretaan näin ihmisten ja eläinten välisiä jyrkkiä rajoja. Äitigorillasta on tehty hyvin ihmisäitimäinen kaikkine perusäitimäisine tunteineen, joista etusijalla on hänen rakkautensa Tarzania kohtaan ja hänen halunsa suojella poikaa mieheltään, gorillayhteisön johtajalta, joka haluaa pitää gorillat ja ihmiset erossa toisistaan, koska hän ei luota ihmisiin - omien huonojen kokemustensa takia, kuten myöhemmin paljastuu. Muutoinkin gorillaäidin roolihahmo oli kaikessa ilmeikkyydessään hieno roolisuoritus. Mieleenpainuva oli myös hänen puolisonsa gorillajohtaja kumeine, nykyaikaisen äänitekniikan mahdollistamine, huutoineen.

Gorillajohtajan ihmisiä tunteman epäluulon kautta tuodaan esiin, miten omat henkilökohtaiset, johonkin ryhmään liittyvät kokemukset helposti yleistyvät kaikkiin tähän ryhmään kuuluvia kohtaan. On julmaa (ja mielestäni jopa pedagogisesti kyseenalaista), että gorillajohtajan pelot ihmisiä kohtaan osoittautuvat oikeiksi. Esitys vihjaa, että muutokset vaativat rohkeita yksilöitä ja päätä sekoittavan rakkauden, jotta raja-aidat erilaisten välillä voivat murtua. Aikuisen näkökulmasta tämä on naiivia, mutta lapsikatsojia ajatellen lienee oikea ratkaisu pelata elementeillä, jotka heidän on helppo tunnistaa. Sama koskee teoksen loppuratkaisua.

Koko paketti on varsin fyysinen sekä vauhdikas ja gorillat tanssivat, breikkaavat ja kieppuvat mitä mielikuvituksellisimmissa asennoissa. Tyttäreni suosikkeja esityksessä olivatkin juuri gorillat. Poistuimme teatterista tyytyväisinä näkemäämme ja itse olin eniten yllättynyt siitä, että esitys puhutteli minua loppujen lopuksi aika vahvastikin.  Erityismaininnan ansaitsevat myös Janen laulusuoritukset. Reipasta, raikasta ja konstailematonta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti