Katja Kaukonen: Kohina

I am not I.

I am this one
walking beside me whom I do not see, 
whom at times I manage to visit,
and whom at other times I forget; 
who remains calm and silent while I talk,
and forgives, gently, when I hate,
who walks where I am not, 
who will remain standing when I die.

(Edellä oleva sitaatti on Juan Ramón Jimenézin runosta "I am Not I" ja Katja Kaukonen siteeraa sitä romaanissaan 'Kohina.')

Kohina on Katja Kaukosen kolmas teos. Minulle hän on uusi tuttavuus, sillä en ole lukenut sen paremmin hänen esikoisteostaan 'Odelmaa' kuin myöskään sen jälkeen julkaistua novellikokoelmaa 'Vihkivedet.' 'Kohinan' luettuani tosin myös Kaukosen aiemmat teokset alkoivat kiinnostaa, sillä siinä määrin kiinnostava on tämä hänen uusin teoksensa.

'Kohina' on kertomus keski-ikäisestä Alvarista, joka päättää muuttaa saareen asumaan kasatakseen siellä kokoon rikkinäistä elämäänsä. Ympäristö on karun jylhä: tuulet pauhaavaat, aallot hakkaavat ja ruohot taipuvat. Elämä on yksinkertaista, luonnossa tapahtuvien vaihtelujen määrittämää. Alvarin päivät täyttyvät pohdiskeluista ja kävelystä saarta ristiin rastiin. Ilmassa on jotakin epämääräistä, muutakin kuin tuulta. Jotakin välillä hieman yliluonnolliseltakin tuntuvaa.

Teoksen läpi kulkee hienovarainen mystinen lanka, joka vihjaa ja myöhemmin kiistää vihjailunsa. Heti teoksen alussa Alvar löytää saaristolaismökin portailta kirjeen ja myöhemmin niitä löytyy lisää. Myös hänen pieni matkalaukkunsa on täynnä kirjeitä. Alvar ei kuitenkaan pitkään aikaan lue kirjeitä, vaan tekee niistä lennokkeja, joita lähettää maailman tuuliin. Se, keneltä kirjeet on, pysyy kauan vain aavistuksena ja jotain pelottavaakin on siinä, että kirjeet löytävät tiensä perille saareen.

Lukija vaistoaa, että Alvarille on tapahtunut jotakin pahaa tai että hän itse on ollut pahantekijä. Kummin päin tahansa, Alvar on menettänyt mielenkiintonsa elämään. Hän on kasa paloja, jotka eivät sovi yhteen. Tarina avautuu lukijalle vähitellen ja saamme tietää, että Alvarin äiti jätti perheensä ja Alvar jäi elämään elämäänsä työhönsä uppoutuneen lakimies-isänsä kanssa. Muiden ihmisten elämän suoriminen lakien ja pykälien mukaan vei isän mennessään, poika unohtui.

Saarella Alvar katselee itseään ulkopuolelta. Taluttaa itsensä saaren eri kolkkiin. Hetkittäin hän saa yhteyden itseensä, omaan minäänsä ja siihen, kuka hän on. Sellaiset hetket menevät kuitenkin nopeasti ohi ja Alvarin on lähdettävä ulos kävelemään, merituulten piiskattavaksi. Alvar on hiljainen mies, on aina ollut, mutta hänen sisimpänsä on täynnä vihaa ja vaivoin pidätettyä aggressiivisuutta. Hän miettii, miten raahaisi naista pitkin katua, miten tappaisi eläimen.

Saari on suljettu tila. Se rajaa Alvarin. Pakottaa hänet kohtamaan asioita, jotka Alvar mieluummin unohtaisi. Saaren avulla hän pyrkii ottamaan haltuun itsensä, oman menneisyytensä, jonka vangiksi on jäänyt. Hän nimeää saaren eri osat radioasemien mukaan. On Sundsvall, Budapest, Joensuu ja Stavanger. Nizza, Vigra, Kaunas ja Daventry.

Alvarin muistoissa hänen vanhempansa on kuvattu tunteettomina ja kylminä ihmisinä, joille poika oli lapsenmuotoinen este elämässä. Kaukonen osoittaa, miten monella tavalla oman lapsensa voi hylätä, miten matemaattisen tarkasti lapsen itsetunnon ja kiintymyksen tuhota. Alvarin vanhemmat ovat ihmisenkuoria, kyvyttömiä rakastamaan lastaan. Pieni poika on niin helppoa työntää sivuun, viedä yöksi jonkun tuttavan luokse, jättää selviytymään yksin oman onnensa nojaan.

Alvar pakenee yksinäisyyttään ja epätoivoaan piirtämiseen, aikuisempana myös naisiin. Koska vanhemmat eivät kykene tarjoamaan hänelle kotia, hän piirtää taloista itselleen kodin. Sivukaupalla papereita täynnä taloja, pienen hikisen käden piirtämiä viivoja. Seinät ovat taloissa usein pelkkää ikkunaa, niistä näkee, mitä muut tekevät. Millainen on maailma, ketä siellä liikkuu.

*

Lukiessani tunnen sympatiaa Alvaria kohtaan. Mietin miten minäkin olen taluttanut itseni merenrantaan. Palelemaan ja huutamaan tuuleen. Miten olen antanut sanani meren leikkiin, toivonut niiden uppoavan ikiajoiksi tai kalojen syövän niiden väkinäiset merkitykset. Että kyllä minä ymmärrän Alvaria. Välillä niin, että melkein sattuu. Sitä vaan en oikein jaksa, että hän ei suostu luopumaan menneestä, että hän kiduttaa itseään yhä uudestaan muistoilla vanhemmistaan. 

Alvarin vanhempien kuvaus on yksiulotteista ja ihmettelen, miksi Kaukonen on halunnut kuvata heidät niin kovin paperinmakuisina ja hengittämättöminä. Näin hienossa romaanissa se tuntuu kovin kummalliselta ja alkaa jo nakertaa Alvarinkin henkilökuvaa. Jokin syy tähän on pakko olla ja sitten rävähtää. Keinahtaa ja kupsahtaa. Romaanin loppu on kerrassaan upea. 

Loppujen lopuksi ei mikään ole varmaa. Paitsi se, että millekään saarelle ei voi jäädä iäksi, jokaisen meistä pitää aikanaan lähteä kotiin.


'Kohina' muissa blogeissa esim.: Ja kaikkea muuta, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjakaapin kummitus