Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki

Ranskalaisen pääsiäisen kolmas lukukohteeni oli belgialaisen Grégoire Polet'n 'Väreilevä kaupunki' (Leurs vies èclatantes, 2007), joka on Pariisiin sijoittuva mosaiikkimainen taideromaani.

'Väreilevässä  kaupungissa' Polet kuvaa samaa tai melkein samaa hetkeä ja/tai  tapahtumaa usean eri ihmisen näkökulmasta. Polet'n esitystapa on syklinen, kerronta ikään kuin pyörähtelee: kuvaa, poistuu ja palaa taas takaisin. Tästä hyvä esimerkki löytyy heti teoksen alusta, jossa yksi romaanin henkilöistä ottaa kaksi valokuvaa naapuritalon valaistusta ikkunasta. Tämän jälkeen kertoja siirtyy siihen huoneistoon, jonka ikkunaa valokuvissa on kuvattu. Kummastakin kappaleesta löytyvät samat lauseet. "Ensimmäisessä kuvassa, yleisnäkymässä, lamppu palaa. Toisessa, samanlaisessa, se on sammunut." Näin Polet vahvistaa vaikutelmaa siitä, että ensimmäisen ja toisen kappaleen tapahtumahetki on sama. 

Väreilevässä kaupungissa' on laaja henkilögalleria ja kirjoitin henkilöiden nimiä lukiessani muistiin, jotta pysyisin kärryillä, kuka kukin on. Jossakin vaiheessa tulin kuitenkin siihen tulokseen, että sillä, kuka mitäkin kokee, ei Polet'n romaanissa oikeastaan ole merkitystä.  Koska teoksen henkilöt on kuvattu pinnallisesti, ei liene mielekästä etsiä heistä mitään suurempia totuuksia. Eikö Polet’n teoksen tarkoitus itse asiassa ole osoittaa, että mitään totuuksia ei ole, on vain näkemyksiä, subjektiivisia kokemuksia, näkökantoja ja välähdyksiä vähän samaan tapaan kuin lamppu yhtenä hetkenä on päällä ja seuraavana sammunut. Tämä voi tarkoittaa joko lampun kahta eri tilaa tai olla metafora milloin millekin asialle. 

'Väreilevä kaupunki' irtautuu esitystapansa kautta ns. suurten kertomusten tavasta pyrkiä esittämään maailma selitettävänä ja pysyvänä järjestelmänä, jonka syiden ja seurausten väliset lait ovat osoitettavissa. Ranskalainen filosofi Jean Baudrillard puhuu simulaatiosta kuvatessaan sitä, miten tieto todellisuudesta rakentuu jäljittelyn kautta. Polet'n romaani edustaa mielestäni juuri simulaation tapaista jäljittelyä, jossa ei ole tarkoituskaan kuvata elämää sellaisena kuin se on. Jossa itseasiassa koko elämän sellaisenaan oleminen, saati sen kuvaamisen mahdollisuus asetetaan kyseenalaiseksi.  

Lukijalle annetaan vihjeitä, joiden avulla hän voi luoda teokselle merkityksen, mutta samanaikaisesti häntä muistutetaan siitä, että merkitykset ovat katoavaisia, hetken lapsia kuin teoksen alussa otettu valokuva. Paikoin Polet'n kerronta saakin varsin kekseliäitä muotoja, kuten esimerkiksi silloin, kun hän kuvaa taijin harjoittamista puistossa. Toinen näkee ihmiset W:n muodossa, toinen toiselta puolen taas M:n muodossa. Se, miten asiat nähdään, riippuu siitä, kuka katsoo ja mistä suunnasta. 'Väreilevässä kaupungissa' tekstin merkitys ei olekaan löydettävissä ensisijaisesti itse teoksesta, vaan lukija luo tekstin merkityksen lukiessaan. 

Toisaalla 'Väreilevässä kaupungissa' järjestetään hautajaisia, toisaalla häitä. Kummatkin tapahtumia, jotka jo itsessään kantavat mukanaan valtavaa merkitysvarastoa ja joihin meistä jokaisella on jonkinlainen suhde. Halki Polet'n teoksen tärkeällä sijalla on Pariisi, joka lienee yksi kuvastoltaan ladatuimmista kaupungeista ja jota siksi voi hyvällä syyllä kutsua merkkien merkiksi tai koodien koodiksi. 'Väreilevä kaupunki' on lisäksi täynnä taidetta ja puhetta taiteesta, joka edelleen korostaa, että kyse on elämän jäljittelystä, elämän ja taiteen välisestä vuoropuhelusta, ei elämästä sinänsä. Kertoja vertaakin yhtä teoksen henkilöistä tauluun, "joka takertuu seinään milloin täällä, milloin Madridissa, milloin Roomassa, milloin Wienissä."

Polet’n romaanissa kiinnostuin erityisesti sen alku- ja loppuosan lyhyiden kappaleiden ja vaihtuvien näkökulmien sekä niiden välissä sijaitsevien teoksen keskiosan kappaleiden välisestä suhteesta. Pitemmissä kappaleissa äänessä on usein Joseph Conard, jonka nimi on lähes identtinen Joseph Conradin kanssa, joka taas on tunnettu teoksestaan 'Pimeyden sydän' (Heart of Darkness, 1899). Conard puhuu elämän suuria asioita ja hänen puheensa sijaitsee 'Väreilevän kaupungin' keskiosassa, sen sydämessä. Conardin puheet kommunikoivat toisaalta teoksen alun ja lopun kanssa, mutta ne viittaavaat myös Conradin romaaniin, hänen kuvaukseensa Afrikan sydämestä pimeänä ja kiehtovana, mystisen Kurtzin olinpaikkana. Mitä tästä pitäisi ajatella? Minä ajattelin tämän niin, että Polet’n teoksen alku- ja loppuosan tehtävinä on luoda kyseenalaistava pinta, jota vasten Conardin puheet väreilevät (sic). Tätä taustaa vasten Conardin puheista on vaikea sanoa, onko ne esitetty tosissaan vai ovatko ne pelkkää syvällisten puheiden simulaatiota. Ne ovat toisaalta uskottavan oloisia käsityksiä elämän ilmiöistä, mutta teoksen alku- ja loppuosat tekevät mahdottomiksi niiden kiinnittymisen mielipiteiksi tai käsityksiksi. Siinä missä 'Pimeyden sydämessä' kohtalonomaisuus ja kiehtovuus nivoutuvat yhteen, kohtaavat 'Väreilevän kaupungin' sydämessä kevyt ja painava, uskottava ja tekopyhä.

Baudrillardin mukaan sairauden simulaatiossa ei ole kyse teeskentelystä vaan siitä, että sairas tuottaa itselleen sairauden oireet. Conardin galleristiystävä Robertin puheissa tulee esiin ihminen, joka "kehittää itselleen haluamiaan tauteja ja parantuu samalla lailla. Ihminen on sitä mitä haluaa. [...] Kaikessa on kyse siitä, mihin kohdistamme voimamme. Siis halumme." Sama pätee Polet'n romaaniin. Voimme lukea siitä, mitä haluamme. Voimme antautua sille tai tuomita sen tekotaiteelliseksi yritelmäksi. Lukiessani 'Väreilevää kaupunkia' olin itse siitä hyvinkin innostunut, mutta näin jälkikäteen en enää tavoita omaa innostustani. 

Kun Conard puhuu taideteoksen orgaanisesta sommittelusta, hän kuvaa pitkälti sitä, miten koen 'Väreilevän kaupungin' toimivan. Se on "tehty sen omilla ehdoilla [...] Niin kuin organismi, joka kehittyy itsekseen, kasvaa ja paisuu yhdestä solusta." Lukiessa voimme valita, mitä solua lähdemme seuramaan, pysähdymmekö katsomaan sen kehittymistä vai jatkammeko matkaa jonkun toisen solun parissa. Se, mitä kohtaamme riippuu sattumista. Jos hyvin käy, sattumat ovat onnellisia.