Fragmentteja alkuvuoden luetuista

Kiitos kaikille lukijoilleni ja niille, jotka ovat kommentoineet. Rrrrakastan kommentteja!

Ajattelin kirjoittaa ensimmäisen blogikatsaukseni, jossa nostan esiin niitä teoksia, jotka ovat tehneet suurimman vaikutuksen tai muutoin olleet mielenkiintoisimpia alkuvuoden 2014 aikana.

Tiina Raevaara: Laukaisu

Kotimaisen kirjallisuuden osalta on blogissani alkuvuodesta laukaistu, purkauduttu, kohistu, ripustettu maailmojen lippu liehumaan sekä ymmärretty chilin nauttimisen vaarat.


Tiina Raevaaran 'Laukaisu' on kuin luoti. Tiivis kiteytymä, kova, valoa taittava särmäkivi. Huomenna menen kuuntelemaan Tiina Raevaaraa, kun hän saapuu vieraaksi kirjastoomme. Odotan hänen kohtaamistaan mielenkiinnolla, sillä hänen teoksillaan on erityinen tapa kaivautua minuun. Ne kulkevat samaa polkua, jonka raivasi Raija Siekkinen aikoinaan. Raevaaran sen enempää kuin Siekkisenkään kirjat eivät ole minulle vain kaunokirjallisia maailmoja, vaan pikemminkin verenkierron palasia. Mystisiä, selittämättömiä, avaavia, ravistavia, jonkin salatun melkein paljastamista. Kirjoitukseni 'Laukaisusta' on ollut blogini suosituin kirjoitus ja tämä tietysti on Raevaaran, ei minun ansiotani.

Anna-Kaari Hakkaraisen 'Purkaus' on jäänyt elämään ajatuksiini pitkälti lukemisen jälkeen. Olen monesti jopa miettinyt laittavani lisäyksen blogiini, koska bloggauksen jälkeen on tullut mieleen asioita, joita en heti lukemisen jälkeen hahmottanut. 'Purkauksessa' minua kiinnostaa näin jälkikäteen erityisesti se, että ne asiat, joita blogissani kritisoin ovat samoja, joiden myöhemmin olen alkanut miettiä olevan teoksen vahvuuksia.

Katja Kaukosen 'Kohina' riemastuttaa loppuratkaisullaan, joka avaa mahdollisuudet monille eri tulkinnoille. Sisäkertomuksen käyttö osana teoksen rakennetta nostaa koko teoksen uusiin ulottuvuuksiin. Olen rakenteiden ja kertojaratkaisujen ystävä, pidän siitä, että saan lukiessani luoda kertomuksen. Pidän siitä, että ei anneta liikaa valmiiksi, vaan luotetaan lukijaan. 'Kohina' ruokkii näitä halujani kutkuttavasti.

Leena Krohn on kirjailija, jota kohtaan tunnen jotakin kummallisen suloista myötätuntoa. Ihailen suunnattomasti hänen tapaansa luoda omastamme poikkeavia maailmoja, jotka samalla kertovat olennaisimman myös siitä maailmasta, jossa elämme. 'Hotel Sapiens' on edellä mainitusta mitä mainioin esimerkki. Pystyin lukemaan sitä vain pieninä palasina, koska se sai ajatukseni liikkeelle niin moneen suuntaan, että päässäni oli multimediatehdas non-stoppina. Valtavia henkisiä liikahduksia tapahtui Hotel Sapiensissa yöpyessäni, mutta aina yön tullen minua alkoi pelottaa. Jotain uhkaavaa ja pimeää ui Hotel Sapiensista mieleeni. Tuntui lohdulliselta, että lopussa ripustettiin liehumaan maailmojen lippu.

Johanna Sinisalon 'Auringon ydin' oli riemukkaan riekkumisen juhlaa. Sitä lukiessa piti aina välillä huudahtaa ilosta ja nautinnosta. "Just niin". "Ha-haa, hit the road Jackie." Sukupuoli ja sen perinteinen määrittely ja siihen liitetyt merkitykset saavat 'Auringon ytimessä' voimaannuttavaa kyytiä. Miten pidänkään siitä, että Sinisalo kirjoittaa korkealta ja kovaa ja häpeämättä, suorastaan julistaa megafoniin. Sinisalon teksti palaa riehakkaammin kuin rintaliivit feminismin toisen aallon aikana.


Ulkomaisen kirjallisuuden kohdalla alkuvuosi on ollut huima. Tämä johtuu osin siitä, että luin monia palkittuja teoksia, erityisesti Baileys-palkittuja, joista tähän mennessä ylipäätään yksikään ei ole osoittautunut pettymykseksi.



Vuosi vaihtui Donna Tarttin 'Goldinfinchin' seurassa, joka kulki mukanani omassa pienessä kangaskassissaan, minne sitten meninkään. 'Goldfinch' on teos täynnä taidetta, surua, nuoruutta, epätoivoa, etsimistä. Se on Theo Deckerin odysseia, matka kohti sitä, mikä ja kuka Theo Decker on. Se sisältää myös kertkaikkisen riemukkaan henkilöhahmon, Boriksen, josta tulee Theon hyvä ystävä niin Hyvässä kuin etenkin Pahassa.

Ruth Ozeki: A tale for the time being

Ruth Ozekin 'A Tale for the time being' avasi minulle ihan kokonaan uuden maailman. Menin juovuksiin kvanttimekaniikasta. Tätä lukiessani nousin aina välillä kävelemään ja toteamaan, huh-huh. Ozeki sai minut tuntemaan, että kaikki tosiaankin liittyy kaikkeen. Varsinkin, jos unohdamme sellaiset aikamääreet kuin menneisyys ja tulevaisuus. Ozeki sai minut myös googlettamaan ja twitterista pamahti näytölleni hänen romaanihenkilönsä vanhan Jikon twitter-tili. Se oli pysähdyttävä hetki. Oli muutoinkin nautinnollisen hämmentävää, kun ajattelin jotakin ja muutaman sivun päästä löysin ajatukseni Ozekin romaanista. Jos tähän asti luetuista teoksista pitäisi valita vain yksi (mikä kamala tehtävä) olisi se 'A tale for the time being.'

Tekstiilisouk Dubaissa (kuva: Omppu)

G. Willow Wilsonin Alifin mukana matkustelin monenlaisissa maailmoissa, joissa tapasin mitä ihmeellisimpiä tyyppejä ja otuksia. Wilson sai minut kiinnittämään huomiota tietotekniikan poliittiseen puoleen ja siihen liittyvään vallankäyttöön. Hänen ajatuksensa ovat myöhemmin kevään kuluessa todentuneet Venäjän ja Ukrainan välisessä konfliktissa, jossa internetillä, siihen pääsyllä ja siitä ulos sulkemisella on ollut tärkeä merkityksensä. Wilson, muslimi, nainen, kirjailija ja sarjakuvantekijä, lumosi minut niin, että aloin seurata häntä twitterissä.


Anna Stothardin nimettömän päähenkilön kanssa kannoin hänen äitinsä matkalaukkua. 'Pinkissä Hotellissa' oli vahva aistimusmaailma. Tuoksut ja hajut tuoksuivat ja haisivat ja yhdistyivät komeaan visuaalisuuteen. Identiteetti ja sen etsiminen oli keskeistä tässä road movie -tyylisessä romaanissa. Tästä kirjasta blogattuani tapahtui sellainenkin juttu, että eräänä iltana juuri ennen nukkumaanmenoa puhelimeni piippasi. Kun aloin tutkia, mistä oli kyse, huomasin Stothardin uudelleentwiitanneen bloggaukseni hänen romaanistaan. Huh. Syrjäisen ja pienen Suomen aloittelevan bloggarin kirjoitus oli päätynyt kirjailijan itsensä twitter-seinälle. Tämän jälkeen blogiini tulikin monia vierailuja twitterin kautta. Mitäköhän he tekstistäni ajattelivat, kun eivät ymmärtäneet siitä mitään yhtä englanninkielistä lainausta lukuunottamatta.

Herta Mueller: Tänään en  halunnut tavata itseäni

Shani Boianjiu kutsui minut vierailemaan Israelin armeijassa. 'The people of forever are not afraid' on rakenteellisesti haastava teos, joka läväyttää silmille todellisuuden, jossa nuoret naiset kiskaistaan kahdeksi vuodeksi armeijaan, jossa tapahtuvista asioista selviämiseen ei välttämättä loppuelämä riitä. Boianjiun seuraavaa teosta odotan innolla, sillä hänen kirjoittamistapansa on erittäin mielenkiintoinen.

Yritin myös taas kerran tulla toimeen Herta Muellerin kanssa, mutta ei siinä tälläkään kerralla kovin hyvin käynyt. Hän on loistava, toistan loistava ja totean vielä kolmannen kerjan loistava kirjailija, mutta en pääse hänen teksteihinsä sisälle. 'Tänään en halunnut tavata itseäni' sai minut kirjoittamaan kaksi keskenään vastakkaista kirjoitusta, joista molempiin sisältyi sama lause.

Käytyäni pienellä St. Kildan saarella Karen Altenbergin opastamana sain ihailla vertaansa vailla olevan huikeaa henkilökuvausta, jolle saaren luonto antoi sen sävähdyksen, joka saa sydämen lyömään nopeammin. Niin kaunista, niin raakaa. Ikävää, että tätä teosta ei ole suomennettu, koska olen varma, että siitä pitäisi todella moni. Edellinen ajatukseni perustuu siihen, että Eowyn Iveyn 'Lumilapsi' on ollut hyvin suosittu (vaikka itse en sille erityisesti lämmennyt) ja Altenbergin 'Island of Wings' sisältää samankaltaista luonnon ja ihmisen välistä hankausta ja yhteiseloa, mutta on ihan hemmetin paljon 'Lumilasta' parempi romaani.


Löysin myös itselleni uuden kirjailijatuttavuuden, Alice McDermottin, joka kirjoittaa pienesti ja äärimmäisen vaivattoman tuntuisesti. Hänen tarkat havaintonsa saivat minut hiljaiseksi. McDermott ei käytä lukijan kosiskelemiseksi mitään tehokeinoja. 'Someone' osoittaa, että hän vaan yksinkertaisesti on ihan armoitettu kertoja, joka vetää lukijan tunteineen mukaan tarinaan sellaisella intensiteetillä, että romaanihenkilöiden ja todellisen elämän henkilöiden välinen raja katoaa.