Emmanuel Carrère: Huviretki painajaisiin

Ranskalaisen Emmanuel Carrèren pienoisromaani 'Huviretki painajaisiin' (La classe de neige, 1995) oli ranskalaisen pääsiäisen toinen lukukohteeni. Carrère on yksi Ranskan palkituimmista nykykirjailijoista. Teoksellaan 'Huviretki painajaisiin' hän voitti ranskalaisen Prix Femina - kirjallisuuspalkinnon ja teos on sovitettu myös elokuvaksi, joka taas palkitiin Cannesin elokuvafestivaaleilla.

'Huviretki painajaisiin' kertoo noin 10-vuotiaasta Nicolasista, jonka hänen vanhempansa lähettävät kahdeksi viikoksi hiihtoleirikouluun. Nicolasin leirilaukku unohtuu isän autoon ja heti alusta alkaen poika joutuu tämän vuoksi silmätikuksi. Carrère kasaa uhkaavia pilviä leirikoulun yläpuolelle heti teoksen alussa. "Hän [Nicolas] oli joutunut kaikkien keskipisteeksi ja tiesi ennakkoaavistuksensa oikeaksi: leirikoulusta tulisi hirvittävä kokemus." Miten hirvittävä, sitä Nicolas ei onneksi voinut tietää.

Ollaan syrjäseudulla ja tuon ikäiset pojat osaavat olla todella ilkeitä toisilleen. Poikien johtaja on arvaamaton Hodkann, jonka mielenliikkeitä muut pojat yrittävät aistia. Hodkann määrää pelkällä olemassaolollaan, miten muiden tulee olla. Hän on fyysisestikin isokokoinen, mutta vielä suurempi on hänen henkinen valtansa, jossa on jatkuva väkivallan uhka. Nicolasilla on lisäksi kiusallinen salaisuus, jonka paljastuminen asettaisi hänet äärimmäisen noloon tilanteeseen.

Carrèren luoma alkuasetelma on mestarillinen. Se tihkuu outoa jännitystä, jota tihentää Nicolasin ujous ja erilaisuus suhteessa muihin poikiin. Nicolasin kuvitelmien kautta Carrère kertoo pojan kasvatuksesta. Siitä, miten Nicolasia on opetettu pelkäämään kaikkea mahdollista ja miten vaara vaanii kaikkialla ja miten asioilla on tapana mennä kauheaan ja julmaan suuntaan. Nicolasin kuvitelmat ovat raakoja, väliin suunnattoman väkivallan täyttämiä, joka korostaa pojan sisällä olevaa tuskaa. Pienen pojan kyvyttömyyttä kertoa, miten ahdistuneeksi hän olonsa kokee. Tai vielä pahempaa. Tilannetta, jossa ei ole ketään, jolle kertoa.

Kun Nicolas pääsee viettämään kaksin aikaa leiriohjaaja Patrickin kanssa, käy samalla ilmi, että kaikenlainen rentous on pojalle vierasta. Kuvaus Patrickin ja Nicolasin automatkasta on riipaiseva, koska se kertoo, että elämän pienet, nautinnolliset ja luottamuksentäyteiset hetket ovat Nicolasille täysin vieraita. Kuunnellessaan musiikkia autossa Nicolas voi hetken olla kuin kuka poika tahansa. "Nicolas ei ollut koskaan kuullut mitään yhtä kaunista kuin tämä laulu, koko hänen ruumiinsa osallistui siihen, hän olisi halunnut koko elämänsä olevan tällaista. Hän olisi halunnut aina istua auton etupenkillä ja kuunnella tällaista musiikkia ja olla isona Patrickin kaltainen: ajaa autoa yhtä hyvin ja rennosti, yhtä täydellisen vapaana ja hallitusti."

'Huvimatka painajaisiin' on sekä kuvastoltaan että tunnelmaltaan hyvin elokuvallinen. Lukiessa voi melkein kuulla, miten teoksen tunnelmaa sanoitetaan musiikilla ja miten automatka on ainoa kohta, jossa musiikki on iloista ja vapautunutta. Carrère osaa painostavan jännityksen luomisen taidon ja paikoin häntä lukiessa tulee mieleen Ian McEwanin synkät tunnelmat. Kun Nicolas sairastuu ja Patrick käärii hänet vilttiin ottaakseen pojan mukaan hiihtomajalle seuraamaan muiden leiriläisten hiihtotouhuja, piirtyy kuva pojasta, jonka itsen ja maailman välillä on ylitsepääsemätön raja. Kun lähistöllä vielä katoaa leirikoululaisten ikäinen poika, joka myöhemmin löytyy kuolleena, tapahtumat saavat käänteen, joka saa lukijan toivomaan, että se, mitä hän aavistelee, ei olisi totta.

Carrère kirjoittaa mutkattomasti, mutta hänen sanansa kantavat raskaita painoja, joissa tiivistyy psykologinen jännitys. Se, mitä ei näe, mutta jonka olemassaolon tuntee.