torstai 17. huhtikuuta 2014

Ritva Hellsten: Orvot


"Aina kysytään: Kuinka kauan rakkaus kestää? Minä kysyn: kuinka paljon se kestää?"

'Orpojen' alkulehdellä todetaan: "Tämä teos on fiktiivinen, mutta sen henkilöiden yhteydet todellisiin henkilöihin, eivät ole satunnaisia. Tämä koskee myös siinä kuvattua sisarusparia, joka on yhdistettävissä tekijään ja tämän sisareen, kirjailija Raija Siekkiseen (1953-2004).

Lyön faktat pöytään heti kättelyssä. Halusin lukea Ritva Hellstenin 'Orvot', koska kirjoittaja on Raija Siekkisen sisar. Lähtöasetelmasta seurasi, että etsin Raijaa ympäri kirjaa. Raijaa, joka on minulle suorastaan myyttinen hahmo. Terveisiä vaan Joel Haahtelalle. Hän ainakin tietää, mitä tarkoitan. Kiitos myös Saralle, joka vinkkasi minulle Ritvan kirjan.

Lukemiseni odotushorisontista seurasi, että minun oli lukiessani hyvin vaikea suhtautua Ritvan kokemuksiin. Minä kun halusin vaikkapa vaan kuinka pienen palasen Raijaa. Ritva kuvaa kyllä ihan kelvosti lapsuuttaan ja suhdettaan vanhempiinsa sekä sisarten välistä kateutta ja mustasukkaisuutta. 'Orvot' onkin intiimi kurkistus lapsuuteen, jossa isä joi ja jonka rakkaudesta sisarukset taistelivat. Lapsuuteen, jossa äiti pelkäsi ja siirsi pelkonsa tyttärilleen. Äiti, joka oli kykenemätön rakastamaan tyttäriään, tunnekylmä ja etäinen.

Ritvan pienoisromaanin ongelma on, että tarinasta puuttuu jännite ja dramaturgia. Elämä ei käänny tarinaksi niin, että ihminen alkaa muistella menneisyyttään ja kirjoittaa muistonsa ylös. Ritva antaa lukijalle tapahtumat sellaisina kuin ne tapahtuivat, niihin ei ole lisättävää. Ne ovat, kuten ne on kerrottu, tosia tai vähemmän tosia. Ne eivät kasva, niiden välille ei löydy salattuja yhteyksiä. Ne eivät herätä lukijassa löytämisen riemua. Ritvan tapa kirjoittaa ei voisi olla kauempana Raijan kirjoitustavasta, jolle tunnusomaista oli, että hyvinkin pienestä saattoi kasvaa valtavia, käänteentekeviä muutoksia ja oivalluksia. Voi hyvinkin olla, että Ritvan kertoma tarina toimisi paremmin kuunneltuna.

Ritva toteaa heti romaaninsa ensimmäisellä sivulla, että hänen sisarensa kuoli palamalla. Muistan, kun kuulin tuon uutisen. Muistan epäuskoni, kauhuni ja ne karmeat kuvat, jotka tulivat mieleeni väkisin. Muistan, miten kuvittelin sen talon, jonka sisällä Raija Siekkinen kuoli palamalla. Itse asiassa vieläkin, 10 vuotta myöhemmin, tuon talon kuva on mielessäni. Ei mikään oikea talo, ei se, jossa Raija kuoli, vaan mieleni rakentama talo. Puutalo. Ne liekit. Jätetään tämä nyt tähän.

Ritvan tehtävä oli pitää Raijasta huolta, koska Raija oli pikkusisko. Parisen vuotta Ritvaa nuorempi. Sisarten välit olivat Ritvan mukaan täynnä kateutta ja mustasukkaisuutta. Kumpaa isä rakastaa enemmän? Aina isä, ei koskaan äiti. Lukiessani tunnen, että Ritvan pitäisi vihdoin saada oikeutta, tulla huomatuksi. Päässäni alkaa pyöriä Maija Vilkkumaan Ingalsin Laura, joka saa uuden muodon: Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Siekkisen Raijan. Niinpä, minäkin, varsinainen Brutus.

Kun Raija mainitaan, teksti alkaa loistaa määrittelemätöntä valoa, vaikka asiat ovatkin raskaita. Raija kirjoittaa kirjeessään sisarelleen: "Minä en tule toimeen isän ja äidin kanssa. Se tekee elämän kurjaksi, minä en ymmärrä miksi, mutta kotona minulla on lähes aina jotenkin vainottu olo. Syyt kaikkiin tahallisiin väärinymmärtämisiin ja ymmärtämättä jättämisiin ovat liian syvällä, tai sitten siinä on jotain muuta, en minä enää edes halua selvittää niitä vaan päästä pois." Väliit isään korjaantuvat myöhemmin, äitiin ei koskaan. Äiti on monumentin kokoinen, hän kontrolloi tyttäriensä elämää ja hänen lonkeronsa ulottuvat aina tyttärien päiväkirjoihin asti. Romaaneissaan Raija kuvasikin äidit usein pahoina ja kritisoi poroporvarillista perhe-elämää. Lapsettomuus oli hänelle tietoinen valinta.

Kuinka paljon rakkaus kestää? Raijan kysymykseen tekisi mieleni vastata, että paljon, mutta ei loputtomiin. Oli rakkaus miten suuri tahansa, ei se kaikkea kestä. Jos rakkaus pitää jatkuvasti ansaita, jos sitä pitää pyytää kerta toisensa jälkeen kuin armolahjaa, tulee piste, jolloin rakkaus lakkaa kestämästä. 

Ritvan teosta lukiessani alan ymmärtää paremmin, miksi Raija on minulle niin tärkeä. Sekä Ritva että Raija olivat omilla tavoillaan ulkopuolisia, joskin luultavimmin erilaisista syistä. Mietin, lukiko Raija koskaan C.G. Jungin elämäkertaa. Lukiko hän koskaan Jungin ajatuksia yksinäisyydestä, sanoja, joiden pariin itse olen niin usein palannut. Jung kirjoittaa: "Yksinäisyys ei synny siitä, ettei ympärillä ole ihmisiä vaan siitä, ettei heille voi välittää asioita, jotka itsestä tuntuvat tärkeiltä, tai se syntyy siitä että pitää arvokkaina ajatuksia, jotka toisten mielestä vaikuttavat epätodennäköisiltä."

Lukiessani en mieti Ritvan kertoman omaelämäkerrallisuutta tai fiktiivisyyttä. Kaikki kertominen, mukaan lukien omasta elämästä kertominen, on kuitenkin loppujen lopuksi valintoja ja tulkintaa. Jotain kerrotaan, jotain jätetään pois. Tarina kutoutuu sanotun varaan. 'Orvot' kasvaa loppua kohti ja samalla sisarusten äidin kylmyys muuttuu yhä jäätävämmäksi. Vaikka kaiken tapahtuneen voisi unohtaa, esineissä kokemukset tiivistyvät ja jatkavat elämäänsä. Ritva sanoin esineissä "tiivistyvät ne rakkauden hippuset, jotka kuvittelee tai toivoo saavansa."

Kävelen kirjahyllylle. Otan käteeni Raijan pienoisromaanin 'Saari' vain pitääkseni sitä kädessäni, silittääkseni sen etukannen ketunkuvaa, katsoakseni etuliepeessä olevaa Raijan kuvaa. Katsetta, joka on kirjoitusta.

6 kommenttia:

  1. Hieno arvio, Omppu! Herätit hirmuisen innon lukemaan Siekkistä ja tätäkin kirjaa ja Haahtelaa. Tarinat punoutuvat toisiinsa ja voi tosiaan miettiä, miten eri tavoin kaiken voi kokea ja sanoiksi pukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina. Raija Siekkinen on kyllä aivan omaäänisensä kirjailija. On kestämätöntä, että ei ole enää mitään tapaa ilmaista hänelle, kuinka paljon hänen kirjoistaan pidän. Eilen illalla rupesin vielä googlettamaan ja löysin Suvi Aholan Hesariin kirjoittaman muistokirjoituksen.

      Ahola kirjoittaa:

      "Nyt toivon, että olisin lähettänyt Raija Siekkiselle viime syksyllä viestin hänen viimeiseksi jääneestä novellikokoelmastaan Kalliisti ostetut päivät. Se on tuttuun tapaan hiottu, järkyttävän surullinen sarja eroja ja menetyksiä.

      Olisinpa lähettänyt vaikka postikortin; edes jotain muistuttamaan ja vakuuttamaan kirjailijaa siitä, että lukijoita on."

      Poista
  2. Koskettava teksti! En ole lukenut tätä kirjaa enkä yhtään Siekkistä, mutta kuoliaaksi palamisen muistan kyllä. Karmea tapaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä onkin ihan uusi kirja, eikä tästä ole ollut edes missään juurikaan puhetta. En olisi tästä itsekään tiennyt, ellei Sara-bloggari olisi vinkannut. Tuo tapaus kyllä aivan karmaiseva.

      Poista
  3. Vaikuttava kirjoitus, ja tuo kommenttisi Elinalle kosketti erityisesti. Minulla oli arviotasi lukiessa ihmeellinen, riemastuttava olo: ajattelin taas kerran, että on melkein käsittämätöntä miten laadukas kirjallisuus voi saada ihmisen tuntemaan niin paljon, olla niin valtavan tärkeä ja olennainen osa elämää - se on kuin ilmaa jota hengittää. En voi käsittää ihmisiä jotka eivät lue, tai oikeastaan tunnen surua siitä, miten paljosta he jäävät paitsi.

    Tunsin myös suurta onnea, sillä tajuan mitä tarkoitat. Joel Haahtelan teokset ovat minulle sitä, mitä Raija Siekkisen sinulle. Ja on muitakin, joiden teokset tuntuvat samalla tapaa melkein osalta itseä, Heidi Köngäs ja uusimpina Antti Hyry, Bo Carpelan ja Kjell Westö.

    Ja sitten, ilo: kirjablogi täyttää tarkoituksensa jo siinä kohtaa, jos itse kirjailija löytää sinne joskus. Jos hän saa bloggaajan (sinun, minun, tai kenen tahansa muun) arviosta lukea, että hänen kirjastaan on pidetty tai sitä on rakastettu, jotain tärkeää on saavutettu. Vaikkei tekstiä lukisi koskaan kukaan muu.

    Tosiaankin vaikuttava ja ajatuksia herättävä arvio, josta iso kiitos, Omppu! <3

    VastaaPoista
  4. Huh Sara. Se, mistä kirjoitat kommentissasi on niin lähellä sitä, miten itsekin ajattelen. Miten valtavia maailmoja kirjallisuus luokaan ja miten voi tosiaan olla, että jotkut jättävät ihan vapaaehtoisesti matkustamatta noihin maihin. On myös erityisen lämmittävää huomata, että ei ole ainoa, joka niin kirjoja rakastaa. Olin kyllä aika varma, että juuri sinä tietäisit, mitä tarkoitan, koska tunnistan jotain niin tuttua siinä, miten tärkeä Haahtela on sinulle.

    Näitä rakkaita on minulla ollut esim. Michel Tournier ja muistan, miten vapisevin käsin menin pyytämään häneltä nimikirjoitusta, kun hän oli vieraana Suomessa Ranskan kulttuurikeskuksessa. Sittemmin tiemme ovat eronneet. Ja Hagar Olsson, jonka kliseisesti voi todeta muuttaneen elämääni ratkaisevalla tavalla. Ja sitten vielä ehkä kaikkein rakkain: Sirkka Turkka.

    Tiedostan kyllä, että liitän näihin kirjailijoihin asioita, joita heissä ei varmaan ole, mutta siitä huolimatta heidän merkityksensä on valtava.Ei pelkästään heidän teostensa, vaan se, että he ovat tai ovat olleet ja näyttäneet minulle jotakin, josta ei toivu. Sitä varmaan sanotaan rakkaudeksi.

    VastaaPoista