César Aira: Aaveet/Kirjailijakokous

Törmäsin argentiinalaisen César Airan riemastuttavaan pienoisromaanikaksikkoon Aaveet/Kirjailijakokous hamuillessani hyllyjä kirjastossa. Kirjan etuliepeessä todetaan seuravasti: "Nobel-veikkailuissa vahvasti esillä oleva Aira tunnetaan metafysiikkaa, realismia, pulp fictionia ja dadaismia yhdistelevästä hulvattomasta tyylistään." Tuon luettuani halusin ehdottomasti tutustua Airaan. Meni kuitenkin vielä pari kuukautta ennen kuin kirja kohosi pinon päällimmäiseksi.

Aaveet

Paljastan nyt tässä heti alkuun Aaveiden juonen, mutta olkaa huoleti, juoni ei ole tässä teoksessa se olennaisin juttu. Teos alkaa kuvauksella, jossa joukko ihmisiä menee katsomaan rakenteilla olevaa taloa, josta he ovat ostaneet asunnon. Talo on vielä keskeneräinen ja siellä ei asu muita kuin talovahtina toimiva perhe, joka Aaveissa valmistautuu viettämään uudenvuodenaattoa. Tässähän se juoni sitten olikin.

Aluksi olen erittäin hämilläni ja kirjoitan muistikirjaani: Tämän tekstin ymmärtämiseen tarvittaisiin avain, jota minulla ei ole, enkä edes tiedä, mistä marketista tuollaisen avaimen voisi ostaa. On keskeneräinen talo, jossa on seitsemän kerrosta. Talo, melkeinpä puhkikulunut metafora, jota usein käytetään itsen metaforana. Ihana Lorca, joka kirjoitti: "minun taloni ei ole enää minun." Mikä on Airan talo, mitä se merkitsee? Ainakin se on keskeneräinen ja siellä ei ole porraskäytävässä kaiteita. Kaiteettomuus vaikuttaa hyvin oleelliselta. Se tekee sen, että kulkiessaan saattaa pudota millä askeleella tahansa. Niin on elämässäkin. Ehkä Airan talo on elämä. Ehkä se on talometaforan uudelleenkirjoitusta, sen haastamista tai sillä ilveilemistä. En todellakaan tiedä ja on oikeastaan aika veikeää, kun en onnistu liittämään lukemaani oikein mihinkään.

Airan kirjoitus sekä on että ei ole realistista. Merkillepantavinta ovat odottamatta esiin tulevat aaveet, jotka vaikuttavat olevan luonnollinen osa ihmisten elämää, eivätkä ne herätä heissä sen kummempaa ihmetystä. Eivät edes perheen tyttäressä Patrissa, jonka aaveet kutsuvat juhliinsa. Patri pohtii aaveiden juhliin osallistumista ihan tosissaan kuin mihin tahansa bileisiin mukaan lähtemistä. Koska aaveet kuitenkin ovat omasta näkökulmastani yliluonnollinen elementti ajatukseni harhutuvat latinalais-amerikkalaiseen kirjallisuuteen ja erityisesti Borgesiin. Jonkinlainen Borgesin sukulaissielu Aira vaikuttaisi olevan.

Airaa lukiessa ei todellakaan voi tietää, mitä seuraavassa kappaleessa tulee tapahtumaan. Hänen kirjoituksensa noudattaa omanlaistaan, jossakin määrin unien logiikalle tyypillistä järjestystä. Kirjoitan muistikirjaani: tekstuaalista Dalia. Hämmentävää on, että Airan kuvaamina tapahtumat etenevät jollakin tavoin sattumanvaraisesti, mutta niillä on kuitenkin oma, tekijänsä luoma harkitunoloinen järjestys.

Mitä sitten pitäisi ajatella aaveista, joita myös haamuiksi kutsutaan? Mitä ne ovat? Symboleja? Metaforia? Ainakin ne taipuvat moneksi. "Vinas oli pannut neljätoista punaviinipulloa jäähtymään tavalla, joka oli hänen oma keksintönsä, tai oikeastaan juttu jonka hän oli huomannut. Siihen kuului että piti mennä päättäväisesti jonkun haamun luo ja työntää pullo tämän rintakehään niin että se jäi siihen yliluonnolliseti keikkumaan." Tai mitä pitäisi ajatella Elisa Vinasin kokemuksesta. "Nähdä nyt tusinan verran alastomia miehiä, kalut roikkumassa, kun pesi pyykkiä keittiössä, juttu ei ehkä ollut niitä kaikkein realistisimpia joita naisihmiselle voi sattua."

Aira leikkii realismin kategorialla ja venyttää sitä maagisen realismin suuntaan. Peruskerronta kuitenkin pysyy realistisena. Ehkä kyse onkin jostain aivan muusta kuin siitä, mistä kerrotaan. "Eihän sitä koskaan tiedä mitä milloinkin tarkoittaa ja vaikka tietäisikin, sillä ei ole mitään merkitystä." Lieneekö edellinen lause Airan ohje lukijoilleen? Joka tapauksessa Aira sai minut kyseenalaistamaan ymmärtämisen merkityksen lukunautinnon lähteenä. Jotensakin niin, että niin kauan kun ei oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella, ovat kaikki tulkintamahdollisuudet avoinna. Tämän vuoksi en myöksään halua lähteä selittämään omia ajatuksiani aaveiden merkityksestä. Tämä johtuu osin myös siitä, että aaveet vaikuttaisivat Airan romaanissa ottavan sen paikan, josta yleensä puhutaan teoksen juonena.

Aira saa minut miettimään todellisuutta ja sen luonnetta. Ajatus siitä, että todellisuus on paljon kaikkea muutakin kuin se, minkä näemme ja koemme, saa aikaan sisäisen syöksykierteen. Miten vahvasti me ylipäätämme olemme kiinnittyneet siihen, minkä katsomme olevan elämämme pohja. Joskus unen ja valveen rajalla, äärimmäisessä stressitilanteessa todellisuus rakoaa ja tuntuu, että näemme jotakin, jota meidän ei ole tarkoitettu nähdä.

Kirjailijakokous

Kirjailijakokouksessa teoksen kertoja haluta kloonata neron ja ottaa tämän avulla haltuunsa maailman herruuden. Neroksi valikoituu meksikolainen kirjailija Carlos Fuentes. Lajityyppinä kirjailijakokous on lähimpänä metafiktiota, jota Aira maustaa herkullisen ironisin kommentein.

Kirjailijakokouksessa Aira kiinnittää lukijan huomion niin kirjoittamiseen kuin lukemiseenkin. Hän esittää esimerkiksi mainion selityksen ihmisten ainutlaatuisuudelle, johon kokemusten, muistojen ja tiedon lisäksi vaikuttavat ihmisen lukemat kirjat. Ajatus ihmisen ainutlaatuisuuden olemisesta sitä, mitkä kirjat hän on lukenut, on mainio kirjallisuuden puolustuspuhe.

Haruki Murakami on todennut, että jos lukee samaa kirjallisuutta kuin muutkin, voi ajatella pelkästään samoja ajatuksia kuin muut. Itse huomaan ahdistuvani, jos luen liiaksi samaa mitä muut. Houkutus saman lukemiseen on bloggarilla suuri, koska on totta kai mukavaa kommentoida muiden kirjoituksia kirjoista, jotka itsekin on lukenut. Samoin sitä mielellään lukee muiden kommentteja omista kirjoituksistaan ja hyvin usein ihmiset kommentoivat niitä kirjoituksia, joissa on puhetta kirjoista, joita he ovat lukeneet. Jokin aika sitten päätin kuitenkin lähteä omille kirjallisille poluilleni, joilta käsin voin tehdä vierailuja lukemisen valtavirroille.

No niin, tässä vaiheessa pitää Airan tapaan huomauttaa, että en halua viedä liikaa lukijan aikaa, joten palataanpa ruotuun. Kirjailijakokouksen kertoja, joka Airan tavoin on nimeltään César, huomauttaa, että hänen "piti tehdä valintoja, koska muuten mistään ei tulisi mitään." Niinpä minäkin päätin tehdä valintoja ja nostaa Kirjailijakokouksesta esiin lähinnä kirjoittamiseen, kirjailijaan ja kieleen liittyviä huomioita. Tämä on tietysti mielivaltaa Airan tekstiä kohtaan. Yksi valinta valintojen joukossa.

Aira on hauska. Hänen tekstinsä naurattaa ja ällistyttää, usein nämä kummatkin ilmiöt tapahtuivat minussa samanaikaisesti. Kirjailijakokouksen kertojan "hyperaktiivisten aivojen" tuotokset aiheuttavat aikamoista säpinää omissa aivoissani. Kertoja tietää, että lukija tulee kiinnittämään huomiota hänen tapaansa telmiä kielen kanssa. Niinpä kertoja toteaakin, että hänen päänsä sisäistä myrskyä tuskin voi ymmärtää kukaan muu kuin "joku yli-inhimillinen kirjallisuuskriitikko." Kirjailijan työtä hän kuvaa vaarattomaksi. Siksi juuri kirjailija voikin ovelasti tehdä katalia tekoja, kuten kloonata Carlos Fuentesin. Kuka nyt osaisi epäillä kirjailijan kaltaista huomaamatonta hahmoa.

Kirjoituksessaan Aira ottaa esiin jo valmiiksi asiat, joihin hän arvelee lukijan ja kriitikon kiinnittävän huomiota. Annetaan Airan kuvata omaa teostaan, selittää motiivinsa ja ennakoida lukijoiden reaktoita hänen tekstiinsä Kirjailijakokouksen kertojan suulla. "Mutta minulla on kohtalokas mania lisätä jatkuvasti asioita, episodeja, henkilöhahmoja, kappaleita, eksyä harhateille ja ajelehtia sinne tänne. Sen täytyy johtua epävarmuudesta, pelosta ettei perustarina riitä, ja minun on pakko koristella ja koristella, kunnes saan aikaan jonkinlaista surrealistista rokokoota, joka ärsyttää minua itseäni enemmän kuin ketään muuta."

Aira kiinnittää huomiota kirjallisen tekstin ominaispiirteisiin, erityisesti sen yhtenäisyyteen ja osoittaa, että yhtenäisyys on tuotettua, ei tekstissä itsessään oleva ominaisuus. "Tässä kohdassa tarinaa on aukko. En tiedä mitä seuraavien minuuttien aikana tapahtui."

Aatamin ja Eevan tarina Kirjailijakokouksen kertojan kirjoittamana näytelmänä on hilpeyden kermaa. En totta vieköön ennen Airan lukemista ollut tullut pohtineeksi Aatamia sarjamurhaajana. Aira jos kuka esittelee meille täysin uusia tapoja tarkastella maailmaa. Häntä lukiessa kuuluu kova kolina, kun jähmettyneet ajatusparat saavat kyytiä.

***

Aira varastaa lukijan tulkintatikapuut. Heittää mustetta niihin tulkintakehikoihin, joiden kautta lukija hänen tekstiään lähestyy. Niin sitä huomaa seisovansa ei-minkään päällä. Riisuttuna kaikista niistä välineistä, joihin on tapana turvautua kirjallisen tekstin äärellä. Siitä tulee aika paljas ja hämmentynyt olo.

Airan teksti vastustaa kuvailuja ja tulkintaa, sen yllä heiluu Italo Calvinon haamu. Se pistää lukijansa ymmärryksen tehosekoittimeen. Airan kirjoitus tekee iskuja kieleen symbolisena järjestelmä. Kirjailijakokouksen kertoja toteaakin: "Kieli aseena. Mikä muukaan?" Aira osoittaa, että kieli on järjestelmä, jonka rajoja ja logiikkaa kirjailija voi paukutella kuin valtavin sinisin madoin kuvioituja henkseleitä. Miksi juuri sinisin madoin? Vastaus kysymykseen löytyy Kirjailijakokouksesta.

Tulen varmasti jatkossakin lukemaan Airaa aina silloin tällöin. Hän tekee ihan hillittömän hyvää mielikuvitukselle.

Airan Aaveisiin ja Kirjailijakokoukseen ovat tutustuneet myös: Marika Oksa, joka toteaa mm. että "hienoa, että näin erikoista proosaa suomennetaan" sekä Nanna, joka aloittaa kirjoituksensa sanoilla "Osuipa taas hämärä kirja kohdalleni."