Siirry pääsisältöön

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi


Jos kaunokirjallinen teos voisi olla vaaliehdokas, äänestäisin Jari Järvelän Tyttöä ja pommia eduskuntaan. Se on jännityskertomus, joka ampaisee käyntiin kuin suihkukone. Tuskin ehdin sivua kääntää, kun ollaan jo ilmassa. En nyt ihan heti kohta muista, milloin romaani olisi koukuttanut yhtä äkkityrmäyksellä kuin tämä Järvelän teos. Kovapanosammuntaa alusta loppuun. 

Nyt alkaa kasaantua blogattavia teoksia siihen malliin, että spreijaan muutaman sanamerkin tästä Jari Järvelän vimmaisesta romaanista siinä järjestyksessä, kun ajatuksia päähän tulee. Jos on sekavaa, ei huolta, kaupungin puhtaanapitolaitos maalaa kyllä blogipiissini äkkiä piiloon. Sillä. Edes purjehdus ei ole niin tärkeää kuin se, että graffitit maalataan peittoon. Harmaa on seinän hyvä olla ja harmaana sen tulee pysymän. 

*

Hänen nimensä on Metro. Hän on 19-vuotias kotkalaistyttö ja julmetun rakastunut Rust-nimiseen poikaan. Metro on tummaihoinen, eikä hänen isästään muuta ole jäljelläkään kuin pari muistoa ja ihonväri. Metron äiti on intuition kuningatar. Yrittäjä, jolle sossun tuet ovat osa yrityksenharjoittamista. Hän käyttää itsestään nimeä Mademoiselle Miranda laatiessaan ennustuksia ja elämänohjeita ihmisille puhelimessa. Metro ja Rust graffaavat kaupungin seiniin. Ovat siis rikollisia, yhteiskunnan hylkiöitä. Töhrijöitä, jotka pitää saada äkkiä kiinni ja langettaa heille sakot, joiden maksamiseen ei koko loppuelämä riitä. Niin se yhteiskunta pyörii ja lipoo turpeita huuliaan.

"Kaupunkimaiseman sai täyttää valtavilla mainoslakanoilla ja -tauluilla, mutta yksikin graffiti oli liikaa. Se oli väärää tilankäyttöä, katutaide ei ollut korporaatioiden hallinnassa. Graffitista sai kovemmat rangaistukset kuin siitä, että ajoi lapsen päälle suojatiellä ylinopeutta autolla." Korostin lihavalla sitaatin viimeisen lauseen, koska siinä tiivistyy suomalaisen oikeuskäytännön mätä. Ihmisiä saa tappaa, naisia saa raiskata, lapsia saa kohdella kaltoin. Ei siitä paljon mitään seuraa, mutta annas olla jos teet talousrikoksen tai maalaat pari kuvaa seinään. Silloin otetaan esiin toinen lakikirja.

Maailma ei ole Metron. Eikä Rustin. Se on niiden, jotka jahtaavat heitä. Metro ja Rust nimittävät heitä Rotiksi, yleisessä kielenkäytössä heidät tunnetaan vartijoina. Rotille Metro ja Rust ovat Bakteereja, jotka pitää ottaa kiinni ja tehdä toimintakyvyttömiksi. Keinoilla ei niin väliä. Pääasia, että Bakteerit saadaan nujerrettua. Mieluiten lopullisesti. Rottien pitkät hännät vispaa, ne uhkuu sokaisevaa testosteronia.

Kosto. Kostonhalun valtaan joutuminen. Siitä ei hyvää seuraa. Myös syyttömät joutuvat kärsimään. Palelen Metron kanssa öisessä Kotkassa märissä vaatteissa, luut kipua täynnä. Olen Metron ystävä. Se ystävä, joka ei petä. Järvelä sohaisee siihen kohtaan, joka aktivoi hermoradat. Kosto on väärin. On on on. Mutta mitä jos muita tapoja oikeuden saamiseksi ei ole? Mitä jos sinun rakkaasi tapettaisiin? Tuosta noin vaan, koska joidenkin mielestä se nyt vaan on oiva tapa päästä eroon ihmisestä, joka loukkaa heidän arvojaan.

Tytössä ja pommissa graffiti on ääni. Niiden viimeisin ääni, joita kukaan ei ole kiinnostunut kuuntelemaan. Niiden, joilla on nuoruus, mutta ei tulevaisuutta. Niiden, jotka eivät pysty hyväksymään yhteiskunnan yhä enenevää kahtiajakoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Niiden, jotka eivät suostu hautautumaan hiljaisuuteen. Jari Järvelä kirjoittaa paikoin melkeinpä maanisesti, mutta heräämmekö me pahvit? Panemmeko luettuamme kirjan kannet kiinni ja leikkaamme palan 1000 euroa kilo maksavaa, aasinmaidosta tehtyä Pule-juustoa. Kyytipojaksi punaviiniä. Domaine de la Romanée-Conti vuosikertaa 2009. Hinta kymmenisentuhatta euroa per pullo. Sillä saisi jo aika monta tölkkiä spray-maalia. 

Tyttö ja Pommi on kiinni ajassamme täsmätarkkuudella. Viime aikoina silmiini on osunut useampikin kirjoitus vartiointiliikkeiden vartijoiden väkivaltaisuudesta. Myös poliisien kovat otteet ns. anarkisteja vastaan on herättänyt keskustelua. Sitä, mikä on näiden juttujen totuusaste, en lähde pohtimaan, mutta ihan ilman tulta ei savuakaan synny. Jokin aika sitten luin myös, miten Espoossa annettiin lupa graffitien maalaamiseen, mutta heti kohta tultiin siihen tulokseen, että kaunein esteettinen arvo on harmaa. Oikeesti hei hei vaan. Katso kuvat.

Järvelä näyttää meille Kotkan, jota edes monet kotkalaiset eivät tunne. Se on öinen maailma, varjojen ja sumun maailma, jossa kasvot peitetään hupulla. Jossa itseä tehdään olevaksi piissien, sorry töhryjen, kautta. Maailma, jossa Rottien siimahännät sivaltavat. Järvelän yhteiskuntakritiikki on reipasta ja tervetullutta. Ravistelu tekee hyvää. Tosin paikoin teosta riivasi omaan makuuni turhan toimintaelokuvamainen meininki, mutta se on helppo antaa anteeksi, koska kevyt vihjailu ei tosiankaan riitä, jos haluaa, että kritiikki ymmärretään. 

Kun on tultu tilanteeseen, jossa tärkeämmäksi koetaan omaisuuden kuin ihmisten suojelu, voisi kuvitella, että asia kiinnostaisi yhteiskunnan korkeampiakin tahoja.  Tosin onhan se paljon helpompaa keskittyä vaikkapa nimittämään omia kavereita ministeriksi. Kun kieltäytyy näkemästä ja kuulemasta, ongelmat lakkaavat olemasta. On ihan pirun turvallista määritellä taide Taistelevien metsojen ja Monalisan kautta. 

Eiköhän joku kohta tule ja sano, että voi kamala sitä Jari Järvelää, kun se yllyttää nuoria vandalismiin. Sille jokulle sanon, että lue ensin Tyttö ja pommi aivot aktivoituina. Mieti. Mieti vielä toisenkin kerran. Yksi kirjallisuuden tehtävistä on tuoda esiin yhteiskunnallisia ongelmia, virittää keskustelua ja havahduttaa ihmisiä näkemään. Tässä Jari Järvelä onnistuu komeasti. Haluan lisää.


Tyttö ja pommi muissa blogeissa mm.: Kirsin kirjanurkka Kirjakaapin kummitus Luettua elämää


Kommentit

  1. Mainiota, että olet yhtä innoissasi kuin minäkin. Toisaalta kyllä arvelinkin, että olisit!

    Loistava dekkarihan tämä on. Metro ei unohdu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun pitääkin mennä nyt lukemaan se sun kirjoitus heti paikalla. Linkkasin, mutta en vielä lukenut. Mutta joo, tällaista kirjallisuutta tarvitaan. Jonkun on sitä kirjoitettava. Oikein hyvä, että Järvelä on niin päättänyt tehdä.

      Poista
  2. Kylläpäs pistit kovasti yhteiskuntaa ravistavan kirjan kehiin. Muistan joku vuosi sitten kun eräs nuori nainen teki väikkäriä aiheesta ja hän joutui virkavallan hampaisiin.
    Täällä meilläpäin ja tietysti kotikaupungissani Oulussa on jo aika paljon hyväksyttyjä ja palkkansa ansaitsevia katutaiteilijoita. Todella upeita teoksia.
    Sitten on nuo vähemmän kauniit teokset. Kyllä minä mieleni pahottaisin, jos meidän kotitalon seinä töhrittäisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, en minäkään tykännyt, kun joku teki jotain epämääräisiä merkkejä meidän talon seinään. Ne on kumminkin ihan eri asia kun graffitit, kuten totesitkin. En siis pistäisi pahakseni, jos saisimme vähän enemmän väriä kaupunkikuvaan. On vaan niin hullua, kun täällä missä asun on parina vuonna olut graffititapahtuma, jossa mm. kelmusta on tehty seinää maalattavaksi. Ne kelmutkaan ei saa olla puistossa paikalla edes muutamaa päivää, vaikka olis kuinka hienoja kuvia. Ei edes yleisön pyynnöstä.

      Järvelällä graffitit on yhteiskuntakritiikin palveluksessa, sanoisin.

      Poista
  3. Terve, Omppu! Olen erittäin ilahtunut siitä, että tarina jota olen lähtenyt kirjoittamaan aika vaistonvaraisesti omasta intohimostani koskettaa niin monia, selvästi sinuakin. Nyky-yhteiskunnasta on itse asiassa yllättävän vaikea kertoa ilman, että lukijasta tuntuu että kirjailija heristää sormea. Graffiti teemana ja dekkari muotona kuitenkin jotenkin vapauttivat minut kirjoittamaan vahvojakin mielipiteitä ilman, että ne irtosivat juonesta. Ja niin kuin olen ollut jo pitkään mieltä: tarina elää (tai kuolee) ennen kaikkea mielenkiintoisten henkilöidensä kuljettamana - lihaa ja verta olevat ihmiset vetävät lukijan mukanaan tarinaan. Metro ystävineen tuntuivat hengittävän ja pulisevan ja kinaavan välillä takanani kun kirjoitin. Joo, kirjoitan Metron tarinalle jatkoa paraikaa, työnimenä Tyttö ja rotta. Kiitos blogauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ilahduin, että kävit blogissani Jari. :)

      Hyvä kuulla, että tarinalle on tulossa jatkoa. Seuraava ajatus sitten onkin, että et kai vaan meinaa tappaa Metroa. Henkilökuvauksesi onnistuneisuudesta kertonee parhaiten juuri se, että lukijalle nousee oitis hätä henkilöhahmon puolesta. Myös Rust (rip) ja Paroni olivat hienosti ja elävästi kuvattuja.

      Kirjoitin Tytöstä ja pommista varsin ryöpsähdyksenomaisesti, koska oli jollakin tavoin kova tarve päästä siitä äkkiä kirjoittamaan. Monia tärkeitä asioita jäi kirjoituksesta pois. Yksi näistä on näiden nuorten isättömyys ja siihen liittyvä hoivaköyhyys. Erittäin hieno on myös se kohtaus, jossa Metro kertoo oikean nimensä olevan Maria. Siitä nousee paljon ajatuksia.

      Yhteiskuntakritiikki näyttäisi löytäneen viime vuosina genrensä dekkarista. Kun otetaan huomioon, että vielä on runsaasti heitäkin, joiden mielestä dekkari ei ole ns. oikeaa, saati korkeaa kirjallisuutta, niin tämä asettaa yk-kritiikin mielenkiintoiseen valoon. Marginaalista toki näkee aina paremmin. Tärkeintä on, että yk-kritiikki pääsee julki.

      Jään odottamaan, mitä Metron elämässä seuraavaksi tapahtuu.

      Poista
  4. Täällähän on hirveesti postauksia ja luettavaa (tälläiselle hitaalle ja laiskalle;))!
    Upea tuo limerikki Magic Mikestä!
    Tuon Purkkajeesuksen lukemista olen miettinyt. Se kiinnostaisi kyllä, mutta toisaalta olen saanut käsityksen, että siinä olisi semmoista huumoria, mikä ei ihan osuisi ja uppoisi minuun. Mutta nyt tuli olo, että olen ehkä kuvitellut väärin.
    Tämä Tyttö ja pommikin kiinnostaa. Nyt vielä enemmän.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna. Toivon kovasti, että Purkkajeesus saisi paljon lukijoita. Sen huumorista en oikein osaa sanoa tai niin, että näkisin sen huumorinkin surrealismin kautta.

      Tyttöä ja pommi älä jätä väliin. On harvinaista herkkua, että kirjailija sohaisee niin onnistuneesti yhteiskuntaa kuin Järvelä tässä jännärissä tekee. Sitä paitsi teoksen imu on todella kova. Itse en voinut lukea tätä esim. junassa, kun tiesin, että oli muutama minuutti vaan aikaa ja tätä oli niin vaikea laskea käsistään.

      Poista
  5. Miten mainio alku bloggauksellasi on! Ja tekstisi muutenkin. Minä luin hiljattain Järvelän uusimman romaanin Särkyvää ja sen jälkeen kirjailijan muutkin teokset ovat nousseet lukulistallani aika korkealle. Kuinka taitava kirjoittaja Järvelä onkaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä tämän maailman epäkohtia, että vain ihmiset voi olla ehdolla vaaleissa. :)

      Minusta Tyttö ja pommi on jotenkin hyvin rehellisen tuntuista kirjoitusta. Lisäksi siinä on sanoma ja yhteiskunnan epäkohdat saa kyytiä. Minkäänlaista yksinkertaista kenenkään puolelle asettautumista ei tästä romaanista löydy. Silti sitä huomaa olevansa aika henkeen ja vereen tiettyjen puolella. Luetun Elämän Elina mainitsi Tytön ja pommin päähenkilön Metron yhteydessä Lisbet Salanderin, joka on oivallinen havainto. Ilman LIsbetiä en ikinä olisi lukenut kaikenmaailman höpötystä Ruotsin turvallisuupoliisista, jota millennium-trilogian III osassa on kymmeniä sivuja.

      No niin, tarkoitus oli sanoa, että on aikamoisen hieno taito luoda henkilöitä, joiden mukana lukija hengittää. Järvelä kyllä onnistuu tässä varsin kiitettävästi. Odotan kovasti jatkoa ja samalla jo etukäteen pelottaa, kuinka Metron käy.

      Poista
  6. Nyt ehdin vihdoin tänne kommentoimaan. :) Luin tosiaan Tytön ja pommin joulunalusviikolla ja sain vihdoin joulupäivänä kirjoitettua sen oman postaukseni siitä, ja palasin tänne lukemaan tekstisi ajatuksella. Ja vau! Olet aina ihan mahdottoman hyvä kirjoittaja, ja tässä blogipiississäsi kynäsi on ollut erityisen hyvässä terässä. ♥

    Ja niin on kyllä Järvelänkin kynässä ollut ruutia hänen Tyttöä ja pommia kirjoittaessaan. Mahtava dekkari, ei voi muuta sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sara. Tämä on yksi niistä harvoista teksteistä, jonka olen kirjoittanut ns. suoraan, antanut tulla vaan. Siitä johtuen tiettyjä osia teoksesta ei tullut kirjoitukseen mukaan, koska se mitä kirjoitin, oli ylimpänä mielessä.

      Tytössä ja pommissa on ainekset kansainväliseen menestykseen, eikä vähiten siksi, että sillä on jo innokkaat faninsa, graffitiystävät, puolellaan.

      Nyt iski jostain syystä kova halu lukea uudestaan Järvelän Romeo ja Julia. Pahus, kun ei ole sitä hyllyssä. Onneksi on sentään Särkyvää, jota olen hieman säästellyt.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän