Siirry pääsisältöön

Carol Shields: Ellei

On tahattoman surkuhupaisaa, että Ellein takakanteen on lainattu Pirkko Toivosen Keskisuomalaiseen kirjoittama lause: "Ellei on pieni suuri tarina menetyksestä ja onnellisuuden löytymisestä uudelleen." Sellaisiahan ne naisten kirjoittamat tarinat ovat. Parhaimmillaan "pieniä suuria tarinoita," kun taas miesten kirjoittamat tarinat ovat jättimäisiä koko maailmaa koskevia syväluotauksia. Surkuhupaisaksi Toivosen kuvauksen tekee se, että Elleissä on kyse juuri siitä, että naiskirjailijoita ei arvosteta, vaan heidät dissataan  milloin minkäkinlaisilla perusteilla tai ihan vaan huomaamatta, koska usein naiskirjailijoiden olemassaolo ei nyt vaan kerta kaikkiaan tule edes mieleen.

Voin mielessäni nähdä, miten Ellein päähenkilö, kirjailija Reta Winters - omaa sukua Summers, kyllä vaan juuri niin, Reta on vuodenaikojen nainen  -  istuu puhisten kirjoittamaan vastinetta Pirkko Toivoselle.  On yhdenlaista puukotusta, että mieskriitikko tyrmää naiskirjailijan. Vielä syvemmälle terä painuu, kun naiskriitikko tekee saman. Ote Retan kirjeestä naiskriitikolle:

Te sanotte, että naiskirjailijat ovat kirjallisuuden miniatyyrimaalareita, hienojen "tunteiden" koruompelijoita. Sen sijaan että kuvaisivat yhteiskunnan laajaa kangasta  kuten Don DeLillo tai Philip Roth joka tulkitsee ihmissuhteita "seksuaalisen kaipauksen linssin" läpi, naiskirjailijat [...] löytävät universaaleja totuuksia "pienen ihmisen elämästä."

*

Reta Winters on tottunut olemaan onnellinen ja hänen avioliittonsa Tomin kanssa on ihan kelpo kuosissa sekin. Pariskunnan kolmella aikuistumisen kynnyksellä olevalla tyttärelläkin menee hyvin ja murhe on Ritalle henkilökohtaisella tasolla tuntematon asia aina siihen asti kunnes yksi tyttäristä, Norah, katoaa löytyäkseen istumasta torontolaisesta kadunkulmasta kaulassaan kyltti, jossa lukee HYVYYS.

Ellei ei kuitenkaan ole ensijaisesti tarina siitä, miten Norahin teko/kapina/reaktio maailman menoon muuttaa Wintersien perheen. Kadunkulmaan asettuva Norah toimii pikemminkin katalysaattorina, joka avaa kaikki ne hanat, joita Reta on vuosikausia pitänyt kiinni. Shields muistuttaa, että kun tapahtuu jotakin tarpeeksi kamalaa, joka muuttaa koko elämän perustavalla tavalla, saattaa käydä niin, että ihminen alkaa vuotaa ulos kaikkea sitä, jota on pitänyt sisällään vuosikaudet. Niin käy myös Retalle. Liian kauan hän on ollut hiljaa ja tyytynyt siihen osaan, joka on naiskirjailijoille varattu: hiljaisuuteen, näkymättömyyten, tottelevaisuuteen.

Norahin teon jälkeen Reta alkaa antaa palaa. Hän on tullut elämässään pisteeseen, jossa ei kumarra enää mitään eikä ketään. Hän kirjoittaa pöytälaatikkoon vastineen jos toisenkin niille kirjoittajille, jotka puhuvat hölmöjä naiskirjailijoista ja/tai kategorisesti "unohtavat" heidät asiayhteyksistä kokonaan. Retan leimahtava feminismi on nautinnollista luettavaa.

Seuraa testi:

Michael Autumn todellakin näytti ikäiseltään neljäkymmentäkolmevuotiaalta .... Michael Autumn, jonka ylipurenta on meille kaikille niin tuttu ...

Varmaan huomasitkin, mitä kummallista tuossa yllä olevassa sitaatissa on. Ei mieskirjailijoista kirjoiteta noin. Heidän ikääntymisensä on arvokasta viisastumista ja heidän ylipurentansa saa olla aivan rauhassa. Menin vaihtamaan Reta Wintersin nimen Michael Autumniin (puolutuksekseni on todettava, että pysyin sentään sukunimen osalta vuodenajoissa) havainnollistaakseni asiaa. Naiskirjailijan ulkonäkö on  yleistä riistaa, josta kuka tahansa toimittaja, sellaisena itseään pitävä tai kadunhenkilö katsoo olevansa oikeutettu sanomaan sanasensa. Myös sen vähemmän mairittelevan sanasensa.

Miten onkin, että kun mieskirjailijalta kysytään kirjallisia vaikuttajia, niin hänen suustaan pulpahtelee sellaisia nimiä kuin Tsehov, Hardy ja Proust. Sääliksi käy mieskirjailijaparkaa, joka kaiketi ei ole koskaan kuullutkaan vaikkapa Woolfista tai Murdochista.

Entä (tauko) naiskirjailijat? Kai naisetkin ovat muokanneet kuluneen vuosisadan diskurssia? "Hmmm." Lisää uurasta harkintaa, lisää taikinamaisen kulman nyppimistä peukalolla ja etusormella, mutta sitten mies katsoo toiveikkaasti kameraan päin ja sanoo: "No tuota, kyllä tuhatkahdeksansataaluvulla - taisi silloin olla muutama kiinnostava naiskirjailijakin."

Onneksi toimittaja ei jatka utelemalla näiden naiskirjailijoiden nimiä, sillä mieskirjailijaparka saattaisi joutua suuren - katsojasta kenties jopa nöyryyttävän - hämmennyksen valtaan.

Osansa kritiikistä saavat myös kirjallisuuden kaanonit, nuo mieskirjallisuuden ikiaikaiset turvapaikat, joiden rauhaa hämmentämään ei naiskirjailijoita juurikaan ole päästetty. Minne tahansa kirjallisuuden osa-alueeseen Reta silmänsä kääntääkin vastassa on läjä mieskirjailijoiden nimiä. Erityisen tummankuplivaa ironiaa löytyy Retan kirjeestä edesmenneelle kirjailija Peter Hardingille, jonka lohtukirjailijoiden listaan Reta sohaisee. Ketään ei yllättäne Hardingin lista: Mark Twain, Jack London, Sinclair Lewis, Fitzgerald, Hemingway, Faulkner, Joyce, Beckett, T.S. Eliot, Leonard Cohen. Tai no, Cohen tuli kyllä minulle vähän yllätyksenä.

*

Norahin teko tunkeutuu myös Retan kirjoittamiseen. Samalla tavoin kuin siivoaminen - pölyjen pyyhintä, vahaus ja kiillotus - tarjoaa romaanin kirjoittamiseen liittyvä pohdinta, romaanihenkilöihin "projisoitu kuvittelu" ja itse kirjoittaminen pakopaikan, joka mahdollistaa hengähtämisen Norahin tuottamalta surulta. Jos Reta olisi mieskirjailija hän kirjoittaisi Nobel-ehdokkaaksi päätyvän romaanin ihmisen eksistentiaalisista ongelmista, mutta koska hän on naiskirjailija, hän pakenee viihdekirjallisuuden kirjoittamiseen, joka toimii rauhoittavasti kuin "parantava pyhä öljy."

Öljyn laatu alkaa kuitenkin muuttua, kun Reta alkaa kirjoittaa jatko-osaa alempiarvoisen kirjallisuuden palkinnolla palkittuun esikoisteokseensa. Hän kritisoi ironisesti kirjallisuusmaailmaa siitä, että oikeaksi kirjallisuudeksi kelpuutetaan vain tietynlaiset teokset, esimerkiksi syöpää ja lasten hyväksikäyttöä kuvaavat romaanit. Hän on vuosikausia kääntänyt ystävänsä Daniella Westermanin tekstejä ja tämä on toiminut hänelle jonkinlaisena kirjailijaesikuvana, mutta kuitenkin vasta hänen uuden kustannustoimittajansa Arthur Springerin toimet aikaansaavat heräämisen (katechopinilaisessa mielessä).

Viihdekirjallisuus on ollut Retalle pakopaikka, mutta Norahin muutettua kadunkulmaan, hän ei enää voi pitää etäisyyttä itseensä ja tämä näkyy myös hänen ajattelussaan, tiedostamisessaan, itsereflektiossaan  ja kirjoittamisessaan.

Tiedän, että minäkin liikun sukurutsaisilla alueilla, sillä olenhan naiskirjailija, joka kirjoittaa naiskirjailijasta joka kirjoittaa. Tiedän erinomaisen hyvin, että minun pitäisi kirjoittaa hammaslääkäreistä ja bussikuskeista ja manikyristeistä ja niistä sellaisista jotka suunnittelevat kahdeksankaistaisten moottoriteiden valumajärjestelmiä. 

Mutta:

Tällä on merkitystä, että kestämätön maailma tehdään kynänterällä uudeksi; tällä on niin suuri merkitys, että en voi lakata tekemästä niin.

Norahin teko synnyttää Retassa uudenlaisen kirjailijan, joka ei enää ole helppo ja suostuva, mitä tulee kustannustoimittajan neuvoihin. Hän ei osta tämän näkemystä siitä, että uuden teoksen naispäähenkilö pitäisi häivyttää taka-alalle ja nostaa etualalle tämän sulhanen, jotta romaanista tulisi yleismaailmallisempi. Projekti, jonka onnistumiseksi Retan olisi kustannustoimittajan mukaan hyvä myös muuttaa nimensä esim. käyttämällä pelkkiä alkukirjaimia.

"Mutta jos käytetään pelkkiä alkukirjaimia, voisi melkein luulla, että minä olen mies."


"Onko sillä niin väliä?"

Retan ja kustannustoimittajan väliset keskustelut ovat jäätävää luettavaa. Jälkimmäinen ei tunne yhtälöä, jossa naiskirjailija ja yleismaailmallisuus kytkeytyisivät yhteen. Suuret teemat on varattu mieskirjailijoille ja jos jostain syystä käy niin, että naiskirjailija kyseisiin teemoihin kykenee, kannattaa hänen esiintyä miehenä. Samaa koskee romaaninsisäistä maailmaa. Suuret  kysymykset ja pohdinnat ovat miesromaanihenkilöiden kauraa ja lukija joutuisi kustannustoimittajan mukaan suorastaan hämmennyksiin, jos nainen osoittaisi ajattelukykyä. Kustannustoimittajan repliikki valaisee asiaa:

Lukija, vakava lukija, jollainen kangastelee mielessäni, ei voisi ikinä hyväksyä häntä [naisromaanihenkilöä] korkeatasoisen taideteoksen keskushahmoksi, teoksen joka suhtautuu yhteiskuntaan kriittisesti, mutta samalla kääriytyy auki kuin väistämättömyyden matto, kerronnalliselta kannalta puhuen.

*

Ellei sitä, ei myöskään tätä. Ellei on lyhyt, mutta suuri sana, jolla on valtavat vaikutukset elämässämme, kuten Shieldsin romaani osoittaa. Joskus ellei tarjoaa mahdollisuuden, toisinaan se puolestaan esittää vaatimuksia, uhkaa ja kiristää. Ellei Leena Lumi olisi puhunut Shieldsistä niin innostuneesti, en kenties olisi tullut tätä teosta lukeneeksi. Aiemmin lukemani Ruohonvihreää (The Garden Box 1977) nimittäin onnistui lähes sammuttamaan sen kiinnostuksen Shieldsin romaaneja kohtaan, jonka Larryn juhlat (Larry's Party 1977) sytytti. 

Olen erittäin iloinen siitä, että Ellei korjasi Shields-suhteeni. Se on paikoin suorastaan hulvaton teos, joka ei ole edes kaukaista sukua koruompelulle. Shieldsin kirjailijoihin liitettyjen sukupuolivääristymien esiinnosto on siinä määrin riemukasta, että jokaisen naisen pitäisi lukea tämä teos. Ellei muusta syystä, niin siskojen välisestä solidaarisuudesta.





Carol Shields: Ellei (2003, 2. painos 2004)
317 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Unless (2002)
Suomentanut: Hanna Tarkka
Kustantaja: Otava. Loistopokkarit.

Kommentit

  1. Siskojen välisestä solidaarisuudesta - ja ehkä myös erinäisistä muista syistä - lisään tämän suoraan lukupinooni! Kiitos kaunis :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa kuulla, että tämä keikkuu pinossasi ellei pino kaadu. :) Mutta tosiaankin, tämä on melkoisen täsmäkirja juuri sinulle, joka itsekin kirjoitat. Toivon tosin, että et törmää moisiin tyyppeihin kuin Reta Wintersin uusi kustannustoimittaja. Hänenlaisensa kuolkoon sukupuuttoon.

      Poista
  2. OAch, Omppu...olen sanaton. Luin tämän Lumimiehelle ääneen täällä jossakin..Slovakiassa ja miten nyt tumi mileeni, että tämä on parasta Omppua ikinä! Tätä minäkin tarkoitin.

    Erityisesti minua sieppaa myös se, miten mieskirjailijat teoksissaan aina kuvailevat naisen ulkomuotoa ikään kuin se olisi joku älyn mittari tai suuressa toivossa, sen puutteen mittari. Miehethän eivät pelkää mitään niinkuin naisen älyä. Kaikkein pahinta on jos älkkyys ja hyvä ulkonäky yhtyvät, siinä laskee miehen stondis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvänen aika Leena, olen ihan otettu siitä, että bloggaustani on luettu Slovakiassa - maassa, jossa en koskaan ole edes käynyt. Linkitän kirjoituksesi. Olen nyt vasta läppärillä, kun eilen tultiin Riikasta. Tuhannen väsymyksessä tosin.

      Olen samaa mieltä, että älykäs nainen koetaan usein pelottavaksi ja voi kauhistus, jos nainen on vielä kaunis. Muistan niin elävästi, kun kerran terassilla juttelin erään miehen kanssa ja juttu luisti tosi mukavasti ja meillä oli suorastaan yhteistä. Menin sitten sanomaan, että olen feministi, niin siihen päättyi keskustelu (ja nyt huom! keskustelusta tosiaan oli kysymys). Eli jos on älykäs, kaunis ja feministi - niin on suorastaan paholaisesta seuraava. Jos sellaiseen otukseen tietynlainen mies törmää ei seiso varmaan viikkoon. Onneksi on muunkinlaisia miehiä olemassa.

      Poista
    2. Omppu, nyt istun jo tutusti Salzburgissa;) Olihan meillä aikamoinen lomayhteen sattuma kera juutalaisten historian...Kiitos! Arvaa vaan, olenko väsynyt kun pääsen kotiin: Jätimme kaiki syystyöt tekemättä, ettei herättäisi liikaa huomiota, lupasin kotimme neljäksi päiväksi meidän nuorillemme ja heidän ystävilleen (auts!), kirjoja on luettu, mutta miten ehdin ne, mitä muistan niistä...No, lomaillaa vielä pari viikkoa, joten en aio stressata vielä, mitä on edessä.

      Hyvä huomio! Olen huomannut, että jos kertoo olevansa feministi, on kuin käänteinen potenssilääke! Juu, minäkin tarkoitan keksustelua, vaikka ilmaisen sen näin;) Olen siis paholainen ja ylpeä siitä!!!! Luojalle kiitos niistä muunlaisista miehistä, joiden älykkyys riittää hieman haastavalle naiselle ja joiden itsetunto on terve/vahva.

      Poista
    3. Leena, luin juuri jostain, että nykyisin on muotia kannattaa tasa-arvoa, mutta vanhanaikaista ja tyhmää olla feministi. En suostu siihen, että hyvä sana pilataan. Se, jos mikä on patriarkaatin (ja patriarkaatti nyt vasta vanhanaikainen sana onkin eli käytän sitäkin ilolla) masinoima juoni. En myöskään oikein meinaa ymmärtää naisia, jotka ovat sitä mieltä, että tasa-arvo on jo saavutettu. He kaiketi elävät erilaisessa maailmassa kuin missä itse elän.

      Hyvä loman jatkoa lempikaupungissasi ja muista olla stressaamatta blogiasioista. Kyllä niitä sitten kerkeää. Ollaan paholaisia, jos ei muu auta !!!!

      Poista
    4. Eipä se vielä mitään, että on naisia, jotka sanovat, että tasa-arvo on jo saavutettu, mutta odottappas kun törmäät naiseen, joka sanoo katsovansa miehen kuuluvan olla perheen pää. Näin minulle tapahtui blogistaniassa...Oikea nainen kuulemma ymmärtää tämän ja se on kaunista ja oikein....Eipä ollut minulla paljon sanottavaa, sillä tuollaiseen seinään en aio päätäni hakata.

      En stressannutkaan: Kuvittele, että kävelimme Salzburgin päivien aikana 40 kilometriä.

      terveisin ilollas Paholaisnainen

      Poista
    5. Minä tunnen monta sellaista naista, se on tavallaan aika järkyttävää, mutta ehkä se on joillekin yksilötasolla helpotus, lupa antaa myös vastuu täysin jollekin muulle.

      Tuo ajatus, että kaunis nainen ei voi olla älykäs ja rumat ovat älykkäämpiä on tietysti enimmäkseen sellainen lohtua tuova ajatus tällaiselle rumalle naisille kuten minä.

      Poista
    6. Leena ja Seretis,

      Oikea nainen. Sepä on mielenkiintoinen tyyppi. Minkäköhän lainen se on? On tietysti oikeus elää alistettuna. Surullista, mutta jos joku kokee sen oikeaksi, niin paha siihen on mennä puuttumaan. Toivoisin kuitenkin, että tuollainen päätös on tehty ajattelun jälkeen, jota tosin suuresti epäilen. Varmaan voi olla osalla juuri jotain tuollaista kun Seretis arveli, että halutaan antaa vastuu pois. Silloinhan ei tarvitse ottaa vastuuta elämästään.

      Naisen ulkonäkö on jatkuvaa riistaa ja tuntuu, että viime vuosina se on ollut sitä ihan erityisesti (johtuen tietystä poliittisesta liikehdinnästä)

      Poista
  3. Huutelen pikaisesti (muutenkin, olen lukenut kaikki bloggauksesi, mutta jotenkin kommentoimaan - jopa omaan blogiini! - ehtiminen on ollut tänä syksynä vaikeaa), että vau mikä teksti! Nautin tästä täysin. Shields on yksi kirjailijaidoleistani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja, että kerroit, että lueskelet kirjoituksiani. Ilahduttaa kovasti. Kiitos myös kehuista. Minäkin luen sun juttuja paljon enemmän kuin kommentoin. Se on vähän niinkin, että haluaisi sanoa jotain enemmän kuin että "hieno kirjoitus" ja siihen enempään ei aina löydy aikaa, kun se enempi ei aina kovin helposti löydä muotoaan.

      Poista
  4. Upeasti kirjoitat, Omppu! Ja olipa hauska tutustua hieman Michael Autumniin ; Ruohonvihreä ei minustakaan ole parasta Shieldsiä, Pikkuseikkoja taas on. Ja Larryn juhlistahan innostus alkoi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaankin halusin esitellä Michaelin ylipurennan. Oleellista tietoa. :) Laitan mieleen tuon Pikkuseikkoja. Enköhän tämän Ellein jälkeen uskalla tarttua johonkin Shieldsiin taas. Kiitos kommentista.

      Poista
  5. Loistava kirjoitus!!
    Ja Leena Lumin kommentin viimeinen lause sai pirullisen hymyn huulilleni. ;) (toi ois niinku pirullisesti virnuileva hymiö)

    Ellei on mun suosikkini Shieldsiltä. Lukemisesta on kyllä jo aikaa. (Enkä ole lähellekään kaikkia lukenut.) Muuten, Larryn juhlista aloitin minäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Leena on ihan kauhea ja Leenan ihana kauheus on hirmun tarttuvaa. :) Onpas nuo Larryn bileet olleet suositut, kun sinäkin niistä aloitit ja samaa kertoi Arja ylempänä. Olemme sitten niissä juhlissa varmaan tavanneet, mutta emme ole toisiamme tunnistaneet. :) Kiitos kommentista.

      Poista
  6. Olenkohan minä koskaan Shieldsiä lukenut? Olinpa tai en, nyt lisään ainakin tämän lukulistalleni, alkoi kiinnostaa. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä teoksesta on oikein hyvä aloittaa Shieldsiin tutustuminen. Erinomainen on myös Larryn juhlat, kuten tuossa ylempänä tulikin jo esiin. Ellei Larryn juhlat niin sitten vaikka juuri tämä Ellei. Kiitos kommentista.

      Poista
  7. Mietin joskus, miksi kirjailijoista, reporttereista ja muista kirjoittajista on niin paljon kirjoja. Mutta kait se on ihan luonnollista, että kirjailijat kirjoittavat aiheesta, joka on heille tuttu. Olen myös päässyt eroon ajatuksesta, että se olisi jotenkin vastenmielistä ja tämä vaikuttaa erityisen mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän asian suhteen taitaa olla vähän kahta leiriä. Toisia ärsyttää kirjat, joissa päähenkilönä on kirjailija tai käsitellään kirjoittamista. Toiset taas tykkää niistä. Itse kuulun useimmiten jälkimmäiseen leiriin. Tämä on kyllä mainio teos, jota voin lämpimästi suositella. Kiitos kommentista.

      Poista
  8. Luin jo aiemmin tämän postauksesi, mutta en kommentoinut koska ei tullut mitään älyllistä mieleeni. Arviosi ja kirja jäivät kuitenkin mieleeni ja kun tänään sattumoisin bongasin Unlessin charity shopista, niin oli pakko korjata talteen. Että kiitos mieleenpainuvasta ja houkuttelevasti kirjoituksestasi! En ole yhtäkään Shieldsiä vielä lukenut, vaikka piti lukea joku, jonka nimeä en nyt enää edes muista. Mutta aloitellaanpa sitten tällä tutustuminen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällä on oikein hyvä aloittaa. Ellei/Unless on sen tyyppinen kirja, että se ei varmaan ainakaan herätä mitään kovin suuria vastareaktioita. Shields ei ole mitenkään erityisesti lempikirjailijani (hänen Ruohonvihreäänsä oli melkeinpä tuskaa), mutta tässä teoksessa on kyllä joitakin varsin mainioita feministisiä pointteja. Jännää kuulla, mitä pidät. Kiitos kommentista.

      Poista
  9. Minulla on Shieldsiin hiukan kaksijakoinen 'suhde'. Toisaalta rakastan hänen kerrontaansa, sitä kuinka arkipäiväisesti hän saa kerrottua suurista asioista - ja toisaalta olen joskus tavattomasti ärsyyntynyt hänen tekstiinsä. Niin kävi esimerkiksi lukiessani Kaiken keskellä Mary Swannia. En tajunnut sitä kirjaa.

    Tavattoman hienosti pohdit jälleen kirjan teemoja. Ehkä luen tämänkin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu Kaisa Reetta. Larryn juhlat ja tämä Ellei ovat olleet mieleeni, mutta Ruohonvihreää taas oli enempi tervanjuontia. Nämä edellä mainitut ovat ainoat Shieldsit, jotka olen lukenut. Luulen kyllä, että pitäisi tästä Elleistä, sillä onhan vallan mainiota, kun nainen lakkaa suostumasta ja olemasta hiljaa ja antaa tulla. Sitä on ilo lukea. Kiitos kommentista.

      Poista
  10. Miten mä en taas pääse täältä pois! :D. Shieldsiä en ole lukenut, mutta Ellei menee lukulistalle nyt. Parasta täällä on ihanan kirja-arviointisi lisäksi nuo kommentit. Eläköön feminismi!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä