Jos näet tätä tekstiäni lukiessasi edessäsi epämääräisiä pisaroita, ne ovat tuskanhikeä. Tässä sitä nyt olen ja kirjoitan Uuno Kailaan runoista ja asia kammottaa minua suhteellisen paljon. Tappelen omia häpeäntunteitani vastaan ja hiljentelen niitä ääniä, jotka sanovat "mitä sinä nyt runoista tiedät," "mitä sinä niistä osaat kirjoittaa," "nolaat itsesi kumminkin."
Nyt riitti. VAITI! te mokomat.
*
Lukemani Uuno Kailaan kokoelmateoksen Runoja painovuosi on 1943 ja kyseessä on tämän teoksen 4. painos. Kailaan runot valikoituivat luettavakseni löydettyäni Kaarlo Sarkian runokokoelmasta 'Runot' Kailaan omakätisen viestin Sarkialle. Melkoinen aarre, joka on päätynyt haltuuni perintönä eräältä vanhemmalta ystävältäni ja josta olen ollut vuosia tietämätön. Löytöni sykähdytti minua niin, että halusin pitkän tauon jälkeen lukea runohaasteeseen ensimmäisenä juuri Kailasta.
'Runoja' on varustettu V. Tarkiaisen 14.11.1932 kirjoittamalla esipuheella, joka jo itsessään on hyvin mielenkiintoista luettavaa ja sisältää sekin paikoin melko runollisia sanakäänteitä. Tarkiainen aloittaa esipuheensa kirjoittamalla suomalaisen runouden uudistumispyrkimyksistä, joiden hän kuvailee sisältävän muun muassa "keskipakoisia mielikuvitusretkeilyjä" ja jatkaa kertomalla, miten suomalainen uusi runous haki potkua "Ranskan runouden älyllisestä korkeavireisyydestä" ja "Saksan kuumehoureisesta ekspressionismista." Hän mainitsee, että mainitunkaltaiseen eurooppalaiseen uuden runon liikehdintään ylsi Suomessa parhaiten Edith Södergran "ylimaallisine runoilijanäkyineen."
Tarkiaisen kielenkäyttö ja sanavalinnat kertovat menneestä. Vaikka niiden kirjoitusajankohtaa ei tietäisikään, on niistä helppo panna merkille, että sanat on kirjoitettu muutama vuosikymmen sitten. Halusin tuoda tämän esiin siksi, että yhdeksi syyksi runouden vähyyteen Ylen 101 kirjaa -projektissa on esitetty, että proosa heijastaa runoutta paremmin kirjoitusajankohtaansa. Ehkä näin kokonaisuutena ottaen onkin, mutta kovin suoraviivainen tämä asia ei ole. Kailaan runoudessa kirjoitusajankohta näkyy mm. sanavalintoina ja teemojen kautta esitettyinä arvoina, jotka puolestaan kertovat siitä, minkälaisessa maailmassa on 1920-luvulla eletty ja mitä on pidetty tärkeänä.
'Runoja' koostuu viidestä eri kokoelmasta, jotka ovat: Tuuli ja tähkä (1921), Purjehtija (1925), Silmästä silmään (1926), Paljain jaloin (1928) sekä Uni ja kuolema (1931). Ennakko-odotukseni oli, että Kailaan runoissa on paljon kohtaloa ja se pitikin paikkansa. Kohtalo on yksi runoissa useammin toistuvista sanoista. Ihmisen nähdään olevan kohtalon armoilla tavalla, johon ihminen itse ei paljoakaan pysty vaikuttamaan. Kohtalo on ihmistä isompi ja voimakkaampi. Se on sekoitus Jumalaa ja ihmisen elämää hallitsijan elkein ohjaavaa voimaa, jonka kohtalollisuutta mitalliset runosäkeet voimistavat.
*
Kailaan runoista välittyy maailma, jolla on vahva arvoperusta. Oikea ja väärä näyttäytyvät selkeinä, toisistaan erillisinä entiteetteinä moraalin toimiessa niiden välisenä portinvartijana. Kailas kirjoittaa paljon synnistä, syyllisyydestä ja kuolemasta, jotka hänen runoissaan ovat ihmisen elämässä alati läsnäolevia.
Me kaikki, jotka silmäni nähdä voi,
Syyn velkaorjat me olemme, kahlitut häneen.
Ja tuntomme sotajoukko saartaa meitä.
(runosta 'Syyllinen mies')
Ihmiselle tärkeinä pyrkimyksinä nähdään totuudellisuus ja oman elämän hyväksyminen puutteineen kaikkineen. Kärsimys ja elämän kipuisuus ovat Kailaalle siinä määrin ihmiselämän elimellisiä osia, että niitä ei kyseenalaisteta, vaan ne esitetään asioina, joiden kanssa ihmisen pitää oppia tulemaan toimeen. Kailaan kuvaamana ihminen on kuin puu, joka ottaa vastaan tuulet, myrskyt ja auringonporotuksen, koska niiden vastaanotto kuuluu puun tehtäviin.
Rakkaus näyttäytyy Kailaan runoissa suurena, usein tunnepaatoksen kautta ilmitulevana, traagisuutta täynnä olevana voimana.
sua varten ei aukene ihmisen syli.
Nyt koskaan en minä, orjasi, kanna
sua, kallista taakkaa, aavikon yli
kotimaahani, keitaan palmujen alle.
Sääs arpa sen. Kuulut jo kuolemalle.
(runosta 'Houre')
Tuntui jollakin tapaa ylevältä lukea Kailaan mitallisia runoja. Tuntui kuin mitallisuus olisi luonut niihin oman ehdottoman kerroksensa. Tosin, kuten edellä olevasta sitaatista käy ilmi, mitallisuus ei Kailaalla aina toimi rytmisesti oikein, vaan siinä esiintyy katkoksellisuutta. Kokoelmassa on myös mitattomia runoja, joista useat tuntuivat yllättävän moderneilta. Eniten yllätyin joidenkin runojen hyvin henkilökohtaisesta sävystä.
Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
sinipunervin silmänaluksin
minä arkana kouluun kuljin.
Nuoren pojan hämmennys ja arkuus ovat käsinkosketeltavia samanaikaisesti kuin Kailaan sanat verhoavat vihjeen siitä, mistä johtuivat nuoren pojan harmaat kasvot ja sinipunervat silmänalukset. Erityisen koskettava on runo nimeltä 'Poikani', joka kertoo isän ja pojan välisestä suhteesta. Paikoin runosäkeistä muodostuu lähes aforistisia kiteytymiä, kuten runossa 'Lapsen kehto':
Lapsen kehto - valtakunta suurin:
siinä nukkuu pieni äärettömyys.
Matkani Kailaan runojen parissa sai nykyelämän hälyn unohtumaan. Luin hänen runojaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa ja minusta tuntui kuin olisin laskeutunut toiseen maailmaan, josta löysin paljon sellaista, jota toivoisin löytäväni myös tästä maailmasta, jossa elän. V. Tarkiainen kirjoittaa esipuheessa, että "Kailaan runoilijapersoonallisuus, semmoisena kuin se kuvastuu tällä hetkellä hänen parhaimmissa käsialoissaan, on väkevän älyllisen intohimon leimaama, rajuotteinen ja synkkävärinen [...]" Minua Kailaan intohimon täyttämät ja synkän pohjavireen omaavat sanat puhuttelivat huomattavasti enemmän kuin osasin etukäteen odottaa. Kailaan runot ovat jylhiä tavalla, joka ei lakkaa olemasta.
Uuno Kailas: Runoja
259 sivuja
Kustantaja: WSOY
Runoja yhteensä: 105 kappaletta
Helmet lukuhaasteessa Kailaan runot ottavat paikan numero 4. Kirja lisää hyvinvointiasi
Haasteen laatijalla lienee ollut mielessä joku hyvinvointiopas tai vastaava, mutta kyllä runot päihittävät tuollaiset oppaat vallan komeasti
Mai, sähelsin jotain ja kommenttisi hävisi ja yritin julkaista sen uudestaan sähköpostin kautta, mutta se ei näemmä onnistunut.
PoistaKiitos joka tapauksessa kommentista.
Höpöhöpö häpeä! Mielenkiintonen postaus! :)
VastaaPoistaKiitos kannustuksesta. Olihan se aika pelottavaa kirjoittaa runoista, mutta nyt kun olen kerran uskaltanut, niin sitkeästi eteen päin. :D
PoistaMinusta kirjoitit ihanasti näistä runoista. Osasit kyllä! :)
VastaaPoistaSyksyn Lehti kiitos. Vaatimukseni itselleni ovat aina suurempia kuin kykyni. :D
PoistaUpeasti selvisit! Nostit riman niin korkealle, että tekisi mieli vaieta Kailaasta. Tekstisi tasokkuuden perusteella on vaikea uskoa, että myös sinua voisi jännittää.
VastaaPoistaNo et kyllä vaikene! Älä edes mieti sellaista. Kailas tarjoaa niin paljon maastoa, joka taatusti saa hienon muodon käsissäsi.
PoistaTuija, ihmiset kuten sinä, ovat niin kohteliaita. Itse kyllä löydän ja näen joka kerta kirjoituksissani vaikka mitä puutteita. On vaan vedettävä johonkin raja suhteessa ajankäyttöön ja kun tietää, että täydellisyyteen ei voi päästä. Voitko uskoa, että yksi suurimpia blogihetkiäni on, kun kirjoitin Deborah Levyn novelleista viikon verran pitkään ja hartaasti, kunnes oli pakko todeta, että se mitä ajoin takaa ei toiminut ollenkaan ja tilanne oli enemmän niin, että mulla oli teorioita, joita yritin tunkea niihin novelleihin kuin että ne teoriat olisi syntyneet niiden novellien kautta. Kun poistin koko sen pitkän kirjoituksen, niin silloin tunsin jonkunasteista ylpeyttä tekemisistäni. Aloitin sen kirjoituksen sitten myöhemmin alusta toisenlaisesta näkökulmasta.
Kiitos.
Oo, Kailasta! Ja hehhee, sun päässä taitaa puhua mun mörön serkku, hemmetin änkyrät :D Sinun mörkösi sopisi kyllä olla hiljaa, kirjoitat aina hienosti vaikka et sitä mörköröntiltäsi ehkä näe. Ja tämä ei ole kohteliaisuus, vaan havaittu ja todettu tosiasia. Kiitos Kailas-hetkestä <3
VastaaPoistaUunoapa hyvinkin. Kauhea hellyystunne tuli häntä kohtaan. Mistä lie mieleen tupsahtanut. Varsinkin ne runot, joissa oli lapsista/lapsen näkökulmaa. Ajattelin, että Uunolla oli varmaan polvihousut lapsena ja muut oli sille ilkeitä. Voi nyyh!
PoistaOn varmaan nuo möröt sukulaisia ja sitä sukua riittää ja piisaa. Tänään just taas ne on niin valloillaan, että voi apua. Tulostin erään tekeleen ja sit iski niin ahdistus, että laitoin sen piiloon. Sentään voin olla iloinen siitä, että pystyn arvioimaan omaa tekstiä. On siinä hyvääkin, mutta just nyt rakenne mietityttää eniten.
Kiitos Katja.
Löysin meidän hyllystä ikivanhan & kulahtaneen pikku kirjasen: Unto Kupiainen - Lyhyt runousoppi, painoksia otettu 1949 - 1976. Joku sitä on lukenut kovasti alleviivaten, minäkö :) ei muistikuvaa. Mutta aika kivasti Kupiainen selvittää noita erilaisia runomittoja sun muita. & antaa aika montakin vinkkiä 'vanhoista' kotimaisista runoilijoista. Teininä luin Saima Harmajaa, traaginen kohtalo taisi kiehtoa. Mitähän ymmärsin?
VastaaPoistaMahtava löytö! Siitähän voi olla hurjasti hyötyä runohaasteessa ja ns. kättä pidempää.
PoistaSain Ylen 101 kirjaa -jutussa luettavakseni just Harmajaa (Sateen jälkeen). En ole häntä lukenut ns. alusta loppuun juurikaan, mutta muutoin toki. Tulee olemaan jännää.
PS. Teininä ymmärtää kaiken!!! :D Kiitos Riitta.
Kirjahyllyssäni on vuodelta 1939 Uuno Kailaan Runoja (WSOY). Otin sen mukaani kun muutin kotoani Järvenpäästä Helsinkiin, koska olin ainoa, joka perheessäni luki runoja. Mutta ei Kailas koskaan kolahtanut oikein mitenkään, paitsi ehkä ihan nuorena, jolloin samaistuin ainakin jossakin määrin hänen surullisuuteensa.
VastaaPoistaVoi etta. Mulle Kailas kyllä kolahteli, mutta sen sijaan Saima Harmaja, jonka runoista kirjoitin jokunen kuukausi sitten ei taas kolahtanut ollenkaan. Jänniä nämä kolahdukset :D
Poista