Siirry pääsisältöön

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Minulla oli vahva ennakkotuntuma, että Marjo Heiskasen Mustat koskettimet olisi hieno romaani. Tätä vaikutelmaa lisäsi kirjan maailmaa ilmentävä kansi ja erityisesti siihen painettu sitaatti: "En minä elämyksiä tarjoile, minä riisun teille ihmisen."  Niinpä odotushorisonttini väreili vallan mukavasti ja siinä oli jo valmiiksi tehty tila riisutun ihmisen astua.

Mustat koskettimet on syväsukellus klassisen musiikin maailmaan, jonka Heiskanen - pianisti itsekin - tuntee ja hallitsee erinomaisen hyvin. Samanaikaisesti se on myös tarina ystävyydestä ja sen kääntöpuolista. Kertomus pianisti Sere Metsätsalon ja hänen assistenttinsa Sari Aspin välisestä tummasävyisestä suhteesta, jonka pikkutarkassa kuvauksessa voi halutessaan nähdä piirteitä elenaferrantemaisesta ystävyyden mikrokuvauksesta. Sere Metsätsalo on itsetitoinen ja ympäristöään piinaava oikukas diiva, jonka rinnalla nuorena itsekin muusikoksi pyrkinyt Sari Asp on kuin hengetön hiuspinni - Seren kannalta äärimmäisen tarpeellinen, mutta parhaimmillaan näkymättömänä. Sere talloo muut ihmiset jalkoihinsa loistaakseen musiikkitaivaan kirkkaana tähtenä unohtaen, että ihmistähdet harvoin ovat ikuisia.

Ihan suoraan haluan todeta, että Heiskanen kirjoittaa ihan järkyttävän kunnianhimoisesti ja hyvin. Mustat koskettimet on kirjallisuuspalkintotyyppistä taideproosaa, jonka lukeminen ei ole ihan helpoimmasta päästä, sillä vaikka tämä teos on kerronnallisesti hyvin taidokas, käy sen lukeminen pidemmän päälle melko raskaaksi ja itsekin jouduin teoksen loppupuolella vähän kamppailemaan, että sain tämän romaanin luetuksi. Melkeinpä siis väittäisin, että teoksen pituudesta (352 sivua) olisi kernaasti voinut karsia muutaman kymmenen sivua. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että monet mestariteokset eivät nekään ole erityisen lukijaystävällisiä.

Heiskanen kirjoittaa tuoreen raikkaasti ja erottuvasti. Jos ajatellaan, että kertomus on polku, on Mustien koskettimien kertoja jatkuvasti vähän polun vieressä. Tallaamattomassa maastossa, mutta ei koskaan liian kaukana polusta niin että hän olisi vaarassa eksyä.

Klassisen musiikin maailmaa voidaan helposti pitää elitistisenä kuvauskohteena ja on komeaa, että Heiskanen ei pyri tuomaan sitä halpahintaisesti liki, vaan antaa jousisoitinten ja pianon rytmittää tekstiään kaikella voimallaan.  Sere Metsätsalon esittämä näkemys muusikoiden ja median välisestä suhteesta voidaan lukea myös taiteen tekijäänsä henkilöitymistä kohtaan iskettynä piikkinä.

"Nykyihanne tuntuu olevan, että rakennetaan esittelemiskelpoinen yksilö, laitetaan hänet mediaan ja toivotaan että mahdollisimman moni tykkää. Hänen kengistään vaikka."

Mustat koskettimet ei katso anovin silmin ja pyydä tykkäämään itsestään. Heiskanen kirjoittaa tavalla, joka tekee hyvää kirjallisuudelle itselleen. Mustat koskettimet on sen tyyppinen romaani, joista usein tapaan käyttää ilmaisua 'eurooppalainen,' joka kielenkäytössäni on kehuvan adjektiivin synonyymi. Se on loppuun asti hallittua ilmaisua, jonka kautta luodaan esteettinen brunssi, jonka suhteen ei ole pelkoa tarjottavien loppumisesta.



Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet (2017)
352 sivua
Kustantaja: Siltala


PS. Marjo Heiskanen on luonut romaanissaan mainittujen klassisen musiikin teosten pohjalta Spotify-soittolistan (287 kappaletta, kesto 19'45), joka löytyy kirjoittamalla Spotifyissa hakukenttään "Mustat koskettimet"

Kommentit

  1. Tämä kirja on syksyn lukulistallani, ja nyt odotan sitä vielä enemmän kuin aikaisemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kirjaa pitäisi rummuttaa ja paljon. Todella taitavasti kirjoitettu, mutta julkisuudessa tästä ei ole ollut toistaiseksi mitään ja Heiskasen romaani ansaitsisi hurjasti huomiota.

      Poista
  2. Totta, niin hyvin kuin yritänkin seurata uutta virtaa, tämä on purjehtinut ohi! Mahtavaa ja kiitos mielenkiintoisesta arviosta! 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan todella harmittaa, että tästä kirjasta ei puhuta enempää, vaikka siihen olisi rutkasti aihetta. Toivottavasti kuitenkin hyvän kirjallisuuden ystävät löytävät Mustat koskettimet.

      Poista
  3. Kunnianhinoista tekstiä tosiaan tämä teksti on. Vaikken ole sisällä klasariskenessä, se ei lopulta haitannut, sillä teksti vie virtansa mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Tämä oli ihan järkyttävän hieno. Toivottavasti käännetään muillekin kielille.

      Poista
  4. Minun on myös ollut tarkoitus lukea tämä, mutta vielä en ole ennättänyt.

    Ihan kohta alkaa kuitenkin Rotundan ääneenlukupiiri, jossa aion vinkata tästä kirjasta. Olet kertonut tästä taas niin kutkuttavan hyvin, että meinaan lukea pätkän jutustasi meidän asiakkaille, toivottavasti se on okei?

    Ja tuo spotifyn lista, se täytyy tsekata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että tämä kirja on päässyt lukupiiriinne. Tämä ansaitsisi paljon enemmän huomiota kuin mitä on osakseen saanut. Ja tottakai saat lukea bloggauksesta lukupiiriläisille. Mukavaa lukupiiriä!

      Poista
  5. Onneksi kirja pääsi sitten Savonia-ehdokkaaksi, vaikkei palkintoa saanutkaan, ja pääsi vähän enemmän esille. Ei mitenkään helppolukuinen teos, muttei niitä vaikeimpiakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tämä olisi kirjoitettu jossain muualla kuin Suomessa niin olisi varmaan saanut enemmän huomiota osakseen. Hieman raskas oli tosiaan lukea, mutta ihan järkyn hieno kirja. Ilahduin myös kovasti tuosta, että Savoniassa huomioitiin.

      Poista
  6. Mielestäni yo blogikirjoituksen kuvaus kirjasta oli erinomaisen hieno ja osuva! Kohtalaisen aloittelevana lukijana olisin mieluusti ollut hieman lähempänä polkua... Uskon, että klassiseen musiikkiin vakavasti suhtautuville Mustat koskettimet on mieluisaa luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin tämä kirja on aika vaativa ja itsekin tunsin joissakin kohdin hieman uupumusta., mutta kokonaisuutena tämä oli kyllä todella hieno. Varmasti on juuri niin, että jos tuntee hyvin klassista musiikkia ja jos vielä itse soittaa jotain instrumenttia saa tästä kirjasta erityisen paljon irti.

      Sanot, että olet aloitteleva lukija. Siihen on "pakko" todeta, että kun tämän kirjan jaksoit lukea loppuun niin edessäsi on loistava lukutulevaisuus!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j