Siirry pääsisältöön

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Minulla oli vahva ennakkotuntuma, että Marjo Heiskasen Mustat koskettimet olisi hieno romaani. Tätä vaikutelmaa lisäsi kirjan maailmaa ilmentävä kansi ja erityisesti siihen painettu sitaatti: "En minä elämyksiä tarjoile, minä riisun teille ihmisen."  Niinpä odotushorisonttini väreili vallan mukavasti ja siinä oli jo valmiiksi tehty tila riisutun ihmisen astua.

Mustat koskettimet on syväsukellus klassisen musiikin maailmaan, jonka Heiskanen - pianisti itsekin - tuntee ja hallitsee erinomaisen hyvin. Samanaikaisesti se on myös tarina ystävyydestä ja sen kääntöpuolista. Kertomus pianisti Sere Metsätsalon ja hänen assistenttinsa Sari Aspin välisestä tummasävyisestä suhteesta, jonka pikkutarkassa kuvauksessa voi halutessaan nähdä piirteitä elenaferrantemaisesta ystävyyden mikrokuvauksesta. Sere Metsätsalo on itsetitoinen ja ympäristöään piinaava oikukas diiva, jonka rinnalla nuorena itsekin muusikoksi pyrkinyt Sari Asp on kuin hengetön hiuspinni - Seren kannalta äärimmäisen tarpeellinen, mutta parhaimmillaan näkymättömänä. Sere talloo muut ihmiset jalkoihinsa loistaakseen musiikkitaivaan kirkkaana tähtenä unohtaen, että ihmistähdet harvoin ovat ikuisia.

Ihan suoraan haluan todeta, että Heiskanen kirjoittaa ihan järkyttävän kunnianhimoisesti ja hyvin. Mustat koskettimet on kirjallisuuspalkintotyyppistä taideproosaa, jonka lukeminen ei ole ihan helpoimmasta päästä, sillä vaikka tämä teos on kerronnallisesti hyvin taidokas, käy sen lukeminen pidemmän päälle melko raskaaksi ja itsekin jouduin teoksen loppupuolella vähän kamppailemaan, että sain tämän romaanin luetuksi. Melkeinpä siis väittäisin, että teoksen pituudesta (352 sivua) olisi kernaasti voinut karsia muutaman kymmenen sivua. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että monet mestariteokset eivät nekään ole erityisen lukijaystävällisiä.

Heiskanen kirjoittaa tuoreen raikkaasti ja erottuvasti. Jos ajatellaan, että kertomus on polku, on Mustien koskettimien kertoja jatkuvasti vähän polun vieressä. Tallaamattomassa maastossa, mutta ei koskaan liian kaukana polusta niin että hän olisi vaarassa eksyä.

Klassisen musiikin maailmaa voidaan helposti pitää elitistisenä kuvauskohteena ja on komeaa, että Heiskanen ei pyri tuomaan sitä halpahintaisesti liki, vaan antaa jousisoitinten ja pianon rytmittää tekstiään kaikella voimallaan.  Sere Metsätsalon esittämä näkemys muusikoiden ja median välisestä suhteesta voidaan lukea myös taiteen tekijäänsä henkilöitymistä kohtaan iskettynä piikkinä.

"Nykyihanne tuntuu olevan, että rakennetaan esittelemiskelpoinen yksilö, laitetaan hänet mediaan ja toivotaan että mahdollisimman moni tykkää. Hänen kengistään vaikka."

Mustat koskettimet ei katso anovin silmin ja pyydä tykkäämään itsestään. Heiskanen kirjoittaa tavalla, joka tekee hyvää kirjallisuudelle itselleen. Mustat koskettimet on sen tyyppinen romaani, joista usein tapaan käyttää ilmaisua 'eurooppalainen,' joka kielenkäytössäni on kehuvan adjektiivin synonyymi. Se on loppuun asti hallittua ilmaisua, jonka kautta luodaan esteettinen brunssi, jonka suhteen ei ole pelkoa tarjottavien loppumisesta.



Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet (2017)
352 sivua
Kustantaja: Siltala


PS. Marjo Heiskanen on luonut romaanissaan mainittujen klassisen musiikin teosten pohjalta Spotify-soittolistan (287 kappaletta, kesto 19'45), joka löytyy kirjoittamalla Spotifyissa hakukenttään "Mustat koskettimet"

Kommentit

  1. Tämä kirja on syksyn lukulistallani, ja nyt odotan sitä vielä enemmän kuin aikaisemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kirjaa pitäisi rummuttaa ja paljon. Todella taitavasti kirjoitettu, mutta julkisuudessa tästä ei ole ollut toistaiseksi mitään ja Heiskasen romaani ansaitsisi hurjasti huomiota.

      Poista
  2. Totta, niin hyvin kuin yritänkin seurata uutta virtaa, tämä on purjehtinut ohi! Mahtavaa ja kiitos mielenkiintoisesta arviosta! 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan todella harmittaa, että tästä kirjasta ei puhuta enempää, vaikka siihen olisi rutkasti aihetta. Toivottavasti kuitenkin hyvän kirjallisuuden ystävät löytävät Mustat koskettimet.

      Poista
  3. Kunnianhinoista tekstiä tosiaan tämä teksti on. Vaikken ole sisällä klasariskenessä, se ei lopulta haitannut, sillä teksti vie virtansa mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Tämä oli ihan järkyttävän hieno. Toivottavasti käännetään muillekin kielille.

      Poista
  4. Minun on myös ollut tarkoitus lukea tämä, mutta vielä en ole ennättänyt.

    Ihan kohta alkaa kuitenkin Rotundan ääneenlukupiiri, jossa aion vinkata tästä kirjasta. Olet kertonut tästä taas niin kutkuttavan hyvin, että meinaan lukea pätkän jutustasi meidän asiakkaille, toivottavasti se on okei?

    Ja tuo spotifyn lista, se täytyy tsekata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että tämä kirja on päässyt lukupiiriinne. Tämä ansaitsisi paljon enemmän huomiota kuin mitä on osakseen saanut. Ja tottakai saat lukea bloggauksesta lukupiiriläisille. Mukavaa lukupiiriä!

      Poista
  5. Onneksi kirja pääsi sitten Savonia-ehdokkaaksi, vaikkei palkintoa saanutkaan, ja pääsi vähän enemmän esille. Ei mitenkään helppolukuinen teos, muttei niitä vaikeimpiakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tämä olisi kirjoitettu jossain muualla kuin Suomessa niin olisi varmaan saanut enemmän huomiota osakseen. Hieman raskas oli tosiaan lukea, mutta ihan järkyn hieno kirja. Ilahduin myös kovasti tuosta, että Savoniassa huomioitiin.

      Poista
  6. Mielestäni yo blogikirjoituksen kuvaus kirjasta oli erinomaisen hieno ja osuva! Kohtalaisen aloittelevana lukijana olisin mieluusti ollut hieman lähempänä polkua... Uskon, että klassiseen musiikkiin vakavasti suhtautuville Mustat koskettimet on mieluisaa luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin tämä kirja on aika vaativa ja itsekin tunsin joissakin kohdin hieman uupumusta., mutta kokonaisuutena tämä oli kyllä todella hieno. Varmasti on juuri niin, että jos tuntee hyvin klassista musiikkia ja jos vielä itse soittaa jotain instrumenttia saa tästä kirjasta erityisen paljon irti.

      Sanot, että olet aloitteleva lukija. Siihen on "pakko" todeta, että kun tämän kirjan jaksoit lukea loppuun niin edessäsi on loistava lukutulevaisuus!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän