Elena Ferranten neliosaista Napoli-sarjaa julkaistaan Suomessa jälkijunassa ja tätä kirjoittaessani suomeksi on käännetty vasta ensimmäinen ja toinen osa. Sen vuoksi en tässä kirjoituksesssani käsittele mitään päätösosan yksityiskohtaisempia juonenkäänteitä, vaan tarkastelen tätä teosta lähinnä makrotasolla.
The Story of the Lost Child (SLC) kutoo yhteen ja syventää aiemmissa osissa esitettyjä teemoja. Erityisesti Napolin väkivaltaisuus ja se voima, jolla se ihmisen merkitsee saavuttaa tässä päätösosassa huipentumansa. Ferranten kuvaama Napoli ei ole pelkästään kirjan henkilöiden kasvuympäristö, vaan se nousee Lilan ja Elenan rinnalle romaanihenkilöksi itsekin. Se huokuu, haisee ja pitää otteessaan. Sen jättämät arvet eivät haalistu ja vaikka sen voi fyysisesti jättää taakseen kulkee se mentaalisti henkilöidensä mukana kaikkialle. Ferrante tuntuu sanovan, että Napoli tatuoi asukkaansa heidän loppuelämäkseen.
SLC:ssä Elena tekee asioita ja päätöksiä, joita en edellisten osien perusteella olisi uskonut hänen tekevän. Elena repii elämänsä väkisin omannäköiseensä muotoon ja äkkiä tuntuu kuin hän olisi joku toinen, muuttunut vieraaksi tavalla, joka herättää minussa kummastusta ja raivoakin. Tekee mieli ravistella häntä. Tekee mieli muistuttaa kovin sanoin, että hän on itsenäinen nainen ja kirjailija, eikä mikään rakkauden orja ja palvelija. Tekee mieli repäistä häntä hihasta ja varoittaa, että älä nyt hyvä ihminen, tiedät kyllä, että tuosta ei mitään hyvää seuraa. Kaikki tämä tekee kuitenkin Elenasta myös hyvin inhimillisen ja paljastaa, että hänen menestyvän naisen kuorensa alla on nainen, jolle rakkaus on tärkeintä kaikista jopa - paradoksaalisesti - hänen oman hyvinvointinsa sekä myös hänen lastensa kustannuksella.
Elenan ja hänen äitinsä välinen suhde kiipeää yhä korkeammalle boforiasteikossa tässä sarjan päätösosassa ja äidin Elenaan kohdistamat toiveet ja odotukset puretaan auki kaikessa haavaisuudessaan ja hänen pettymyksensä tyttäreensä tuodaan esiin kovaäänisen ja brutaalin kielenkäytön kautta. Sukupuolten välinen epätasa-arvo jyllää ja nainen määrittyy miehen kautta. SLC:ssä Elena joutuu lisäksi vielä aiempiakin osia tiukemmin kamppailemaan omien, toistensa suhteen yhteensopimattomien roolien kanssa.
[I] withered painfully, the free and educated woman lost her petals, separated from the woman-mother, and the woman-mother was disconnected from the woman-lover, and the woman-lover from the furious whore, and we all seemed on the point of flying off in different directions.
Jos aiemmissa osissa Lila on ollut epävakaa ja kapinallinen, ovat roolit tässä päätösosassa osin kääntyneet. Lila, joka aiemmin on ollut rauhaton ja ajelehtiva tuntuu löytäneen oman paikkansa, kun taas Elenan elämä kulkee kuohusta toiseen. Merkillepantavaa on myös, että tapahtumia tarkastellaan SLC:ssä pelkästään Elenan näkökulman ja reflektoinnin kautta ja tämän vuoksi Lilan elämän mullistavasta tragediasta ei saada suoraa kokemuksellista tietoa. Tämän seurauksena Lilan reaktiot, tunteet ja käytös näyttäytyvät Elenan persoonan kautta, joka synnytti minussa etäisyyden tunteita Lilaa kohtaan. Paikoin jopa niin, että olisin halunnut päästä juttelemaan suoraan Lilan kanssa ilman että Elena olisi toiminut välittäjänä.
SLC:tä lukiessani viimeistään ymmärrän, että en täysin hahmota Napoli-sarjan yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, jotka kiertyvät sekä Italian poliittiseen elämään että Mafian maanalaiseen toimijuuteen ja yhteiskunnallisista langoista vetämiseen. Sama pitää paikkansa, mitä tulee murteen ja Italian kirjakielen merkitykseen ja niiden väliseen suhteeseen luokka-aspektin ylläpitäjänä ja yhteiskunnallisen nousun estäjänä ja monimutkaistajana. Luokka ja erityisesti rahan ja vallan liitto yhteiskunnallisena jakajana nousee vahvasti esiin myös tässä sarjan päätösosassa samalla kun Ferrante osoittaa, että ihan kaikkia ovia ei edes raha ja valta avaa.
Päätösosaa lukiessani pohdin useampaan kertaan, mihin tämän sarjan suosio perustuu. Onko kyse kenties siitä, että Ferranten kuvaamat henkilöhahmot tuntuvat usein todellisimmilta kuin reaalimaailman ihmiset. Jotain aika kammottavaa on siinä, että "oikeita" ihmisiä harvoin - jos koskaan - pääsee niin lähelle kuin lukija pääsee Lilaa ja Elenaa. Yksi teoksen suosion salaisuus on varmasti se, että se kertoo naisten välisestä ystävyydestä niin lähietäisyydeltä, että vastaavaa ei kirjallisuudesta tule mieleeni. Tämän vuoksi useimmat meistä voivat löytää Lilan ja Elena tarinasta samaistumiskohtia, tuntea kipua, huojennusta ja pelkoa. Kenties myös ymmärtää, miksi jossakin omassa ystävyyssuhteessa tietyt asiat niin kaivertavat.
Haikein mielin luovun Elenan ja Lilan seurasta. Vieroitusoireita hoitaakseni olen jo ostanut Ferranten teoksen The Lost Daughter sekä Domenico Starnonen teoksen Ties, joka on Starnonen vastaus Ferranten romaanille Hylkäämisen päivät. Kun otetataan huomioon, että Starnone on yksi pseudonyymi Elena Ferranteen liitetyistä "pääepäillyistä" ei onneksi ihan vielä tarvitse kokonaan luopua Ferranten seurasta.
Elena Ferrante: The Story of the Lost Child (2015)
473 sivua
Italiankielinen alkuteos: Storia della bambina perduta
Italiasta englanniksi kääntänyt Ann Goldstein
Kustantaja: Europa Editions
SLC:ssä Elena tekee asioita ja päätöksiä, joita en edellisten osien perusteella olisi uskonut hänen tekevän. Elena repii elämänsä väkisin omannäköiseensä muotoon ja äkkiä tuntuu kuin hän olisi joku toinen, muuttunut vieraaksi tavalla, joka herättää minussa kummastusta ja raivoakin. Tekee mieli ravistella häntä. Tekee mieli muistuttaa kovin sanoin, että hän on itsenäinen nainen ja kirjailija, eikä mikään rakkauden orja ja palvelija. Tekee mieli repäistä häntä hihasta ja varoittaa, että älä nyt hyvä ihminen, tiedät kyllä, että tuosta ei mitään hyvää seuraa. Kaikki tämä tekee kuitenkin Elenasta myös hyvin inhimillisen ja paljastaa, että hänen menestyvän naisen kuorensa alla on nainen, jolle rakkaus on tärkeintä kaikista jopa - paradoksaalisesti - hänen oman hyvinvointinsa sekä myös hänen lastensa kustannuksella.
Elenan ja hänen äitinsä välinen suhde kiipeää yhä korkeammalle boforiasteikossa tässä sarjan päätösosassa ja äidin Elenaan kohdistamat toiveet ja odotukset puretaan auki kaikessa haavaisuudessaan ja hänen pettymyksensä tyttäreensä tuodaan esiin kovaäänisen ja brutaalin kielenkäytön kautta. Sukupuolten välinen epätasa-arvo jyllää ja nainen määrittyy miehen kautta. SLC:ssä Elena joutuu lisäksi vielä aiempiakin osia tiukemmin kamppailemaan omien, toistensa suhteen yhteensopimattomien roolien kanssa.
[I] withered painfully, the free and educated woman lost her petals, separated from the woman-mother, and the woman-mother was disconnected from the woman-lover, and the woman-lover from the furious whore, and we all seemed on the point of flying off in different directions.
Jos aiemmissa osissa Lila on ollut epävakaa ja kapinallinen, ovat roolit tässä päätösosassa osin kääntyneet. Lila, joka aiemmin on ollut rauhaton ja ajelehtiva tuntuu löytäneen oman paikkansa, kun taas Elenan elämä kulkee kuohusta toiseen. Merkillepantavaa on myös, että tapahtumia tarkastellaan SLC:ssä pelkästään Elenan näkökulman ja reflektoinnin kautta ja tämän vuoksi Lilan elämän mullistavasta tragediasta ei saada suoraa kokemuksellista tietoa. Tämän seurauksena Lilan reaktiot, tunteet ja käytös näyttäytyvät Elenan persoonan kautta, joka synnytti minussa etäisyyden tunteita Lilaa kohtaan. Paikoin jopa niin, että olisin halunnut päästä juttelemaan suoraan Lilan kanssa ilman että Elena olisi toiminut välittäjänä.
SLC:tä lukiessani viimeistään ymmärrän, että en täysin hahmota Napoli-sarjan yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, jotka kiertyvät sekä Italian poliittiseen elämään että Mafian maanalaiseen toimijuuteen ja yhteiskunnallisista langoista vetämiseen. Sama pitää paikkansa, mitä tulee murteen ja Italian kirjakielen merkitykseen ja niiden väliseen suhteeseen luokka-aspektin ylläpitäjänä ja yhteiskunnallisen nousun estäjänä ja monimutkaistajana. Luokka ja erityisesti rahan ja vallan liitto yhteiskunnallisena jakajana nousee vahvasti esiin myös tässä sarjan päätösosassa samalla kun Ferrante osoittaa, että ihan kaikkia ovia ei edes raha ja valta avaa.
Päätösosaa lukiessani pohdin useampaan kertaan, mihin tämän sarjan suosio perustuu. Onko kyse kenties siitä, että Ferranten kuvaamat henkilöhahmot tuntuvat usein todellisimmilta kuin reaalimaailman ihmiset. Jotain aika kammottavaa on siinä, että "oikeita" ihmisiä harvoin - jos koskaan - pääsee niin lähelle kuin lukija pääsee Lilaa ja Elenaa. Yksi teoksen suosion salaisuus on varmasti se, että se kertoo naisten välisestä ystävyydestä niin lähietäisyydeltä, että vastaavaa ei kirjallisuudesta tule mieleeni. Tämän vuoksi useimmat meistä voivat löytää Lilan ja Elena tarinasta samaistumiskohtia, tuntea kipua, huojennusta ja pelkoa. Kenties myös ymmärtää, miksi jossakin omassa ystävyyssuhteessa tietyt asiat niin kaivertavat.
Haikein mielin luovun Elenan ja Lilan seurasta. Vieroitusoireita hoitaakseni olen jo ostanut Ferranten teoksen The Lost Daughter sekä Domenico Starnonen teoksen Ties, joka on Starnonen vastaus Ferranten romaanille Hylkäämisen päivät. Kun otetataan huomioon, että Starnone on yksi pseudonyymi Elena Ferranteen liitetyistä "pääepäillyistä" ei onneksi ihan vielä tarvitse kokonaan luopua Ferranten seurasta.
Elena Ferrante: The Story of the Lost Child (2015)
473 sivua
Italiankielinen alkuteos: Storia della bambina perduta
Italiasta englanniksi kääntänyt Ann Goldstein
Kustantaja: Europa Editions
tämän vuoden parhaimpia lukuelämyksiä!
VastaaPoistaTarkoitatko Hannele tätä kirjaa vai Napoli-sarjaa yleensä?
PoistaJännää, miten voi ollakin haikeaa... Ferranten tyyli on niin ihanan tunteikasta, että pakko kai siinä on elää itsekin mukana.
VastaaPoistaEn kyllä ekan osan perusteella olisi arvannut, että viimeisen osan jälkeen tulee eroahdistus. Vaikka usein on niin, että en niin kauheasti innostu kirjoista, jotka on yleisesti suosittuja, niin on ollut ihanaa olla mukana Ferrante-huumassa.
Poista