maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Tekisi mieleni väittää, että uutuusromaanissaan Ennen kuin mieheni katoaa Selja Ahava tekee Roxane Gayt ja Chris Krausit. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, vaan kaikkea muuta ja jopa siinä määrin kaikkea muuta, että Ahavan uutuusromaania lukiessa päällimmäiseksi uhkaavat nousta ei-kirjalliset asiat, jota ylösnousua myös kirjan markkinoinnissa on voimallisesti käyty puffaamaan.

Ilmaisulla "tekee Roxane Gayt ja Chris Krausit" viittaan Gayn yltiörehelliseen kirjoitustapaan erityisesti hänen esseeteoksessaan Hunger sekä Chris Krausin tinkimättömään hänen oman yksipuolisen rakkaussuhteensa penkomiseen teoksessa I love Dick. Ahavan teos sen sijaan on omaelämäkerrallinen tavalla, jossa omaelämäkerrallisuutta ei varsinaisesti tunnusteta.

Olin keväällä Gummeruksen syksyn uutuuskirjojen esittelytilaisuudessa ja siellä Selja Ahava kertoi romaaninsa taustoista, joten ei ole mikään salaisuus, että hänelle kävi juuri niin kuin käy Ennen kuin mieheni katoaa -teoksen nimettömäksi jäävälle naispäähenkilölle. Eräänä päivänä nimittäin kirjailijan mies tuli ja ilmoitti, että hän on aina halunnut olla nainen ja tämä romaani kertoo siitä, miten tulla toimeen ja jatkaa elämäänsä tämän tiedon jälkeen.  Tämän asian kertomista ei voida siten pitää spoilauksena varsinkaan, kun tätä tekstiä kirjoittaessani on jo julkaistu Ahavan kirjan ympärille rakennettu henkilöhaastattelu niin Aamulehdessä kuin Helsingin sanomien kuukausiliitteessäkin, joten kirjan "salaisuus" on tuotu näkyvästi julki.*

Suomalaisessa kirjallisuudessa omaelämäkerrallinen tunnustuskirjallisuus on harvinaista herkkua ja se on jäänyt lähinnä suomenruotsalaisten kirjailijoiden (mm. Märta Tikkanen, Henrik Tikkanen, Christer Kihlman) bravuurilajiksi. Osin tästäkin syystä Ahavan kirja oli minulle odotettu uutuus. Halusin nähdä, miten tunnustuksellisuus tässä kirjassa toteutuu. Pakko kuitenkin todeta, että ei oikeastaan mitenkään. Omaelämäkerralliseen tutkimukseen keskittynyt ranskalainen kirjallisuudentutkija Philippe Lejeune puhuu omaelämäkerrallisesta sopimuksesta, jossa teoksen päähenkilön, kertojan ja tekijän välille kirjoittuu yhtäläisyysmerkit. Tätä ei kuitenkaan Ahavan romaanin kohdalla tapahdu, vaan kirjailija kokevana subjektina korvautuu romaanihenkilön tietoisuudella ja läsnäololla. Ennen kuin mieheni katoaa ei myöskään käy erityisesti Peter Sandströmin tunnetuksi tekemää autofiktioleikkiä lukijan kanssa.

Koska kuitenkin tiedän teoksen taustat ei se voinut olla vaikuttamatta lukemiseeni ja tämä näkyi erityisesti siinä, että lähestyin Ahavan romaania kuin haurasta lasiesinettä, enkä voinut olla vähän väliä miettimättä, kuinka paljon tämän romaanin kirjoittaminen on häneltä vaatinut. Miettimättä sitä, kuinka paljon tässä tekstissä on aamuyön tuntien kauhua, oikeaa hikeä ja verta sekä yli itsensä uskaltamista.

*

Naisena päähenkilön mies ottaa Ahavan romaanissa käyttöönsä nimen Lili. Tämä herättää väkisinkin muistumia David Ebershoffin romaanista Tanskalainen tyttö (The Danish Girl, 2000), joka niin ikään pohjautuu tositarinaan ja kuvaa tanskalaisen transgender-pioneerin Lili Elben (1882-1931) elämää. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. Todellisen Lili Elben tarinaan voi tutustua hänen omaelämäkertansa, Man into Woman (1930), kautta.

Sukupuolen korjausta käsittelevää kirjallisuutta ei Suomessa liiemmin ole kirjoitettu, joten Ahavan romaani on tässä(kin) mielessä tervetullut tulokas kirjallisuutemme kentälle. Tosin Ennen kuin mieheni katoaa käsittelee asiaa lähinnä teoksen päähenkilön näkökulmasta ja siinä keskitytään niihin reaktioihin, ajatuksiin ja tunnelmiin, joita asia hänessä aiheuttaa. Tämän vuoksi on paikallaan todeta, että Ahavan romaani ei edusta transkirjallisuutta.

Ahavan tekstissä on ihastuttavaa tilavuutta. Tuntuu kuin sanojen välissä puhaltaisi lempeän lyyrinen tuuli. On paikkoja pysähtyä ja levätä. On paikkoja antaa tekstin ja sen merkitysten tekeytyä. Ja selän takana. Siellä on jatkuvasti jyrkänne, jonka pohjalla asuu yhdellä lauseella järkytetty elämä. Se pistää huimaamaan.

Ahava käyttää symboliikkaa taitavasti ja onnistuneesti. Miehen korjaantuminen vähitellen naiseksi rinnastuu Kolumbuksen löytöretkiin ja hänen tekemiinsä virhepäätelmiin. Kartta voi olla olemassa fyysisenä esineenä, mutta kuka tietää, pitääkö siihen tehdyt merkinnät paikkansa. Mitä kartta edes auttaa, jos ei tunne reittejä ja jos matka on yllättäviä vaaroja täynnä ilman varmuutta perille pääsystä? Kolumbus huijaa miehistöään, Lili jättää pitkään totuuden itsestään kertomatta edes läheisilleen.

Kautta tämän romaanin korostuu, että Ahavan kertoma tarina on yksi monista versioista ja että "jokaisella versiolla on tarkoituksensa." Ennen kuin mieheni katoaa on se versio, joka kirjailijan on ollut "pakko" kirjoittaa selventääkseen itselleen, mitä hänelle tapahtui suhteessa hänen kumppaniinsa, jota hän luuli mieheksi, mutta joka olikin nainen. Miehen sanoista käynnistyy sokkivaihe, josta kirjan edetessä kuljetaan kohti elämän uudelleen suuntaamisen vaihetta. Tälle matkalle mahtuu paljon kipeää ja epämukavaa. Järkytystä niin toisen ihmisen kuin omienkin reaktioiden vuoksi. Kun tuttu ja rakas ihminen alkaa oudontua ja muuttua toiseksi, pysyvää on vain "persikan siemen, munankuori, pussin sulkija."

Keskeisiä kysymyksiä romaanissa ovat, miten hyväksyä kumppanissa tapahtuva muutos, miten venyä uuden tilanteen asettamien haasteiden myötä sekä miten tulla toimeen sen kanssa, että omat sanat ja lauseet rapautuvat ja irtoavat niille ominaisista tehtävistä. Että se mitä tapahtuu ylittää kielen.

Osa päähenkilön psyykkistä työstämistä on lapsuusmuistojen ja -kokemusten kirjoittaminen Lilille. Jokaisella on historiansa ja sen ymmärtäminen ja tutuksi tekeminen/tuleminen on tärkeää, mutta valitettavasti tämä osa romaania jää irralliseksi, eikä sen kerronnassa ole samaa loistokkuutta kuin tässä romaanissa muutoin.

*

Ahavan romaanissa totuutta lähestytään kuin kaupunkia, jossa ollessa ei välttämättä tiedä siellä olevansa. Kaupunki on paikka, jossa lähes kaikki on vierasta ja jossa päähenkilön ajatusten välistä näkyy maailma, jossa mikään ei ole muuttunut. Se järkyttää. Se vapisuttaa ja eristää.

Päähenkilö haluaa raportoida kumppaninsa ja tallentaa muistiin hänen ruumiinosansa. Tämä tarina on versio, jossa naiseksi muuttuminen merkitsee miehen katoamista. Tässä kohden joudun vaikeuksiin, sillä en osaa ajatella tätä muutosta katoamisena, vaan koen sen enemmänkin löytämiseksi. Jos kyse olisi fiktiosta asiaa voisi problematisoida, mutta koska kyse on kirjailijan omista kokemuksista on ne pakko ottaa sellaisina kuin millaisiksi ne on tässä teoksessa kirjoitettu.

Oskillaatio teoksen omaelämäkerrallisen ja fiktiivisen luonteen välillä hämmentää. Toisaalta tämä teos on liian omaelämäkerrallinen nimenomaan siinä mielessä, että omaelämäkerrallinen aines tekee mahdottomaksi kritisoida mm. juuri tämän teoksen ydinalueille sijoittuvaa näkemystä, että sukupuolen korjauksessa on kyse entisen sukupuolen katoamisesta. Fiktiivisen teoksen kohdalla kysyisin, mihin päähenkilö miehessään rakastui. Sukupuolta ilmentäviin ulkoisiin merkkeihinkö? Tästä jatkaisin pohtimalla, mitä sukupuoli oikeastaan tarkoittaa ja millainen on identiteetin ja sukupuolityypillisten ominaisuuksien välinen suhde. Omaelämäkerrallinen aines kuitenkin estää tämän kaltaisten kysymysten esittämisen.

Toisaalta taas tämä teos ei ole tarpeeksi omaelämäkerrallinen, koska omaelämäkerrallisuus ei tule teoksesta ilmi ilman taustatietoja. Teoksen voimakas markkinointi juuri omaelämäkerrallisuuden kautta herättää lisää hämmennystä. Ennen kuin mieheni katoaa on loistava teos vaikeasta aiheesta, mutta väitän, että fiktiona luettuna tämä teos olisi vielä parempi. Ei tarvitse kuitenkaan olla kummoinenkaan ennustaja todetakseen, että Ahavan romaanin ympärillä käytävä keskustelu tulee keskittymään sen omaelämäkerralliseen osaan. Ironisen kyynisesti tekisi mieleni todeta, että ketäpä nyt kiinnostaisi itse kirja ja sen ansiot, kun tarjolla on kirjailijan elämä.




Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2017)
kustantajalta saatu sivunumeroton ennakkokappale
Kustantaja: Gummerus



*Aamulehden kirjoituksen olen lukenut, mutta tietoni Hesarin kuukausiliitteen jutusta perustuu muiden minulle kertomiin tietoihin


Helmet lukuhaaste kohta 2: Kirjablogissa kehuttu kirja





51 kommenttia:

  1. Tämä on lukulistalla ja kiinnostaa kovasti.

    VastaaPoista
  2. Tämä on hieno romaani ja nimenomaan fiktiona. Kaikesta uutisoinnista johtuen lun kirjan tietenkin autofiktiona, mutta lukiessani romaanitaide ylitti kyllä omaelämäkerrallisuuden. Hyvä niin.

    Olen samaa mieltä siitä, ettei miehen muuttuminen naiseksi ole spoileri, vaan lähtökohta.

    T. Lumiomenan Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi luin tämän nyt heti, sillä luulen, että myöhemmin tämän lukeminen olisi ollut hankalampaa johtuen kaikesta tämän ympärillä käytävästä keskustelusta. Minullekin tämä tosiaan oli parasta fiktiona.

      Poista
  3. Minä luin tämän ennen kuin tiesin omaelämäkerrallisuudesta mitään, blogitekstinkin kirjoitin ennen. Minua eivät kiinnosta ylipäätään kirjailijoiden tai julkkisten avautumiset. Toki niille on yleisönsä. Hieno ja vaikuttava romaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnekas sinä.
      Omaelämäkerrallisuus voi olla rikastuttavaa, mutta usein siihen myös liittyy motiivillisesti hämmentäviä puolia, kuten kävi tämän kirjan kohdalla.

      Poista
  4. Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut useita omaan elämäänsä viittaavia ja niistä suoraan aiheensa ammentavaa kirjoja kuten Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty. Ihon alle päästäminen tuntuu myös lukijassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Härkösen tuotannosta en osaa sanoa juuri mitään, kun en ole tainnut muuta häneltä lukea kuin Häräntappoaseen.

      Poista
  5. Fiktiona Ennen kuin mieheni katoaa on kirkasta, kerrassaan kirkasta ja ilmavaa tekstiä, kuten kirjoitat. Silti se on selkeää ja tuo menetyksen lähelle, ja oikeastaan ne, jotka lukevat tätä herkullisena tosielämän tarinana, saavat erinomaista kaunokirjallisuutta kaupanpäälle.

    Minusta on hienoa, että Ahava on kertonut kirjansa omakohtaisuudesta, sillä taas joku ihminen menetyksensä keskellä saa ehkä lohtua tästä tarinasta, sillä surustahan tämä kirja myös kertoo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun luin tätä kirjaa, pidin siitä todella paljon ja erityisesti pidin juuri kielestä ja sen soljuvuudesta. Nyt huomaan, että tämä omaelämäkerrallisuus jotenkin tunkee lukemiseni väliin häiritsevällä tavalla, mutta ehkä tämä johtuu vaan siitä, että markkinoinnissa on lähdetty juuri tuosta näkökulmasta liikkeelle, jolloin taas ihmetyttää, miksi asiaa ei ole mainittu kirjan takakannessa, vaikka toisaalta oikein hyvä, että niin ei ole tehty. Ota tästä nyt selvää :D

      Poista
  6. Oi miten hieno teksti!

    Mulle tuo omaelämäkerrallisuuden korostaminen on hieman vaikeaa lähinnä koska se on niin selkeä markkinointikeino eikä tuo kirjaan kaunokirjallisena teoksena mitään lisää.
    Se että mies haluaa olla nainen ei ole spoileri mutta kun se on takakannestakin jätetty pois, niin ainakin itse nautin kun sain lukea lauseen kirjasta ihan itse. Ts. olen hurjan onnellinen että luin kirjan "ummikkona":

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisin myös mieluusti lukenut tämän "ummikkona", mutta tosiaan tuossa Gummeruksen tilaisuudessa Ahava puhui lähes yksinomaan tästä omaelämäkerrallisesta puolesta. Minuakin kiusaa se, että tämä asia on valjastettu markkinoinnin palvelukseen. Tai oikeastaan tämä asia kauhistuttaa ja hämmentää Ahavan puolesta ja mietin, halusiko hän todellakin tehdä näin. Teoksen fiktiiviset ansiot kun ovat aivan riittävät ja suorastaan erinomaiset.

      Poista
    2. Todellakin ovat riittävät ja erinomaiset!

      Osa keskutelusta on jo nyt siirtynyt myös siihen että koska teos on omaelämäkerrallinen niin on hienoa ettei se ole tirkistelyä, mikä sekään ei taas mun mielestä liity mihinkään, juurikin siksi että tämä on niin kaunokirjallinen, mitään tunnistettavaa ei ilman tietoa todellisuudesta olisi ollut jne. Äh.

      Ja ehkä hieman hämmensi myös Ahavan KK-liitteessä osoittama hieman ylimielinen suhtautuminen Knausgårdiin, ettei eletty elämä tee kirjasta yksinään yhtään kiinnostavaa, ja kuitenkin se on nyt nostettu tämän kirjan keskipisteeksi.

      Ja täällä mekin käymme aiheesta keskustelua. Huokaus.

      Poista
    3. Mietin tämän kirjan yhteydessä jatkuvasti Gaytä ja Krausia, joilla kummallakin omaelämäkerrallisuus on ansio ja lähtökohta ja nimenomaan nostaa heidän kirjoittamaansa ylemmäs. Ahavan kohdalla eniten hämmentää se, että omaelämäkerrallisuutta samanaikaisesti jotenkin sekä korostetaan että sen merkitystä vähätellään. Jälkimmäisellä viittaan esim. juuri siihen, että kirjaa ei ole (mun näkemyksessä) kirjoitettu omaelämäkerrallisesta positiosta käsin, kuten tekevät mm. Gay ja Kraus.

      Miten tuon tirkistelyn voi määritellä? Eikö se ole enemmän lukijan kokemus, hän joko kokee tirkistelyksi tai sitten ei koe. Kyllä minusta tämä kirja antaa mahdollisuuden myös tirkistelyyn, jos asian niin haluaa käsittää. Toisaalta sitten en ole kokenut esim. Märta Tikkasen kirjoja tirkistelynä, koska hän niin selkeästi ja avoimesti tuo oman elämänsä esiin, että tavallaan siihen ei edes jää tirkistelyn mahdollisuutta.

      Yritän saada käsiini tuon Hesarin KK:n jutun. Tuo Ahavan kommentti vaikuttaa kummalliselta. Tosin en ole Knausgårdia lukenut, joten siitä puolesta en osaa sanoa mitään.

      Aivan varmasti oli tiedossa, että tämä keskustelu tulee menemään juuri näin ja se tässä hiertääkin, että tuntuu siltä, että "käsikirjoitukseen" kuuluu, että kiinnostus tätä kirjaa kohtaan herätetään Ahavan oman elämän kautta. Haluan pitää kiinni oikeudesta fiktioon!

      Poista
  7. Omppu, esität todella kiinnostavia kysymyksiä, jotka omaelämäkerrallisuus estää. Vaikeita kysymyksiä.

    Luin kirjan romaanina, vaikka tiesin autofiktioluonteen. Silti kertoja ja kirjalija päässäni pysyivät samana. Mainitsemasi symbolisuus voitti puolellee, esti tirkistelyn, lavensi ja väkevöitti. Vaikutti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla kertoja ja kirjailija taas ei oikein pysyneet samana ja siitä syntyi oma hämminkinsä. Siis jos ajatellaan, että kirjailija pyrkii kertomaan ns. totuuden jostain kokemastaan, niin tässä minusta kuitenkin oli niin, että tämä oli kirjoitettu enempi fiktioksi, mutta samanaikaisesti ei sitten ihan kuitenkaan.

      Minulle tämän kirjan ansiot, joita on paljon, ovat nimenomaan fiktion puolella.

      Poista
  8. Ihmeen usein tuntuu nykyisin olevan hyötyä siitä, että on pihalla kuin lumiukko.

    En siis tiennyt romaanin omaelämäkerrallisuudesta sitä lukiessa, ihmettelin vaan kuinka todelta kaikki tuntui, ajattelin, että kirjailijan täytyy tuntea joku jolle tämä on tapahtunut, on ollut pakko käydä syvällisiä ja vilpittömiä keskusteluja.

    Silti ymmärrän hyvin että kirjailija haluaa puhua näistä kertomisen lähtökohdista, jotenkin se tuntuisi aika kummalliselta niitä yrittää salailla.

    PS: Knasu-repliikki riemastutti minua, varmaan siksi, että en ole vieläkään saanut luettua yhtään vuodenaikaa tai taistelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa Erja, ollaan sitten samiksia Nasu-lukemattomuusasiassa. En tiedä, mikä siinä on, mutta en vaan ole osannut tarttua siihen.

      Ja tietenkin kirjailijalla on oikeus puhua mitä haluaa kirjansa lähtökohdista, mutta minulle tämä vaan olisi toiminut vielä paremmn ihan pelkästään fiktiona tai sitten niin, että se omaelämäkerrallisuus olisi tuotu teoksessa selkeästi ilmi. En luultavasti nyt osaa tätä asiaa kovin hyvin selittää, mutta kirja on hyvin hieno ihan tällaisenaan.

      Poista
  9. En ymmärrä, miksei omaelämäkerrallista teosta voisi kritisoida sen näkemyksistä? Siinähän kritisoidaan niitä _näkemyksiä_ ihan yhtä kuin fiktiossakin, ei itse henkilöä.

    Musta tässä on myös tärkeä huomioida aihesisältö ja konteksti jossa teos julkaistaan. Tän päivän vallalla oleva feministinen diskurssi painottaa vahvasti oman kokemuksen tärkeyttä ja ulkopuolisten tietämättömyyttä. Tämä on hyvin, hyvin dominoiva diskurssi etenkin transaktivistien puheessa. Ja liittyy myös kulttuurisen omimisen keskusteluun. Tänä päivänä on hyvin tulenarkaa kirjoittaa yhteiskunnassa kaikkein heikoimmassa asemassa olevista, jos on päällisin puolin etuoikeutetuksi leimattu, esim. valkoinen ja cis. Ja kuten kirjoitit, tavalla joka sotii transaktivistien hyväksymää ja suosittamaa diskurssia vastaan. Siksi kirjailijan ulostulo omaelämäkerrallisuudesta on enemmän kuin ymmärrettävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan voikin kritisoida, mutta itse koen, että tässä yhteydessä se olisi tarkoittanut kirjailijan kokemusten kritisointia ja sitä taas en missään nimessä halua tehdä, eikä mulla ole siihen tietenkään mitään oikeuttakaan. Tämä on kuitenkin vielä on niin vereslihainen teos.

      Mitä tulee tuohon omaelämäkerrallisuuteen niin se voi olla tämän transasian vuoksi hyväkin, mutta noin muutoin en koe, että se olisi mitenkään tarpeellista itse kirjan suhteen.

      Poista
    2. olen eri mieltä: kun kirjailija julkaisee kirjan, hän a) osallistuu sillä tietoisesti julkiseen keskusteluun ja b) tekee ajatuksillaan massia. Jos haluaa pitää ajatukset itsellään ja hivellä niitä omassa yksinäisyydessään, voi kirjan jättää julkaisematta. Teoreettinen ajatus: mitä jos joku kirjailija julkaisisi skidisti rasistisen kirjan pohjautuen omiin kokemuksiinsa (vaikka että olisi kokenut rodullistetun osalta väkivaltaa ja olisi siksi vihainen), olisiko silloin samat kelat sulla?

      Kuukausiliitteen jutussa muuten puhutaan tuosta että "rakastutaanko sukupuoleen". Siihen on ihan simppeli vastaus: osa ihmisistä nyt on joko heteroita tai homoja, eikä sille oikein voi mitään. En ihan itsekään panseksuaalina ymmärrä sitä, että miksei kaikki vaan vois rakastaa ja himoita kaikkia sukupuolia mutta kyllä mä homojen ja heteroiden sanaa tässä uskon, että sukupuoli on tosi tärkeä romanttisessa ja seksuaalisessa rakkaudessa.

      Mutta sitten tosiaan noi sanallistukset "haluan olla nainen"(eikä "olen aina ollut nainen") "katoaminen" yms. eivät ole linjassa transaktivistien vaatiman diskurssin kanssa ja sitä on ihan hyvä kritisoida ja pohtia. Ja musta se on palvelus tälle kirjalle, että kirjailija tuli ulos kaapista totuuden kanssa, koska nyt ei tarvi käydä sitä samaa keskustelua kuin Oneironin kanssa, että kuka saa kertoa kenenkin tarinoita ja kuinka valkoinen cis voi tietää vähemmistön asioita. Ihan varmasti sillä on vähemmistölle väliä, tuleeko tällaiset tarinat jollakin tapaa sen maailman sisältä (okei kirjailija ei ole trans, mutta se on oikeasti lähellä hänen elämäänsä) vai aivan ulkopuolelta.

      Poista
    3. Tämä on kyllä tosi kiinnostava, ja tärkeä näkökulma ja pointti, kiitos. Täytyy myöntää etten itse ajatellut sitä tuosta kulmasta ollenkaan. Toisaalta kirjassa on hyvin vahvasti se kerronnallinen tulokulma että kokemus on vain ja ainoastaan naisen, trans-miehen yhtään tunnetta tai ajatusta ei avata, eli olisi ollut mahdotonta sanoakaan että tässä kerrotaan jonkun toisen kokemus.

      Veikkaisin että sekä minä että blogin pitäjä ollaan koettu niin, että jos omaelämäkerrallisuus ja "ulostulo" on sun mainitsemalla tavalla yhteiskunnallisesti tärkeä, miksei sitä ole mainittu itse kirjassa vaan se on jätetty täysin fiktioksi, romaaniksi? Koska näin ei ole, ulostulo tuntuu puhtaasti markkinoinnilta ja melkein jopa terapoinnilta mikä mulle ainakin vähän särähtää.

      Ja itse olen sitä mieltä että keskustelu Oneironista oli loistava ja tärkeä ja sellaisia saa ja pitää tulla vaikka kuinka monta vielä lisää.

      Poista
    4. Helmi tässä hyvin kuvasi, miten ajattelen liittyen tuohon omaelämäkerralliseen puoleen (eli tuo Helmin kirjoittama kappale edellä, joka alkaa "Veikkaisin että ...")

      Luulen anonyymi, että en ihan hahmota, missä mielessä otit tuon rasismikuvion tähän esimerkiksi. Kokemus jostain asiasta on myös mielestäni eri asia kuin mielipide jostain asiasta. Kun on kyse hyvin henkilökohtaisesta kokemuksesta (tosin muunlaisia kokemuksia ei taida ollakaan), niin kokemuksena se on kokijalle totta, eikä sitä kukaan toinen voi kiistää. Se, että on rasisti, ei ole kokemus. Sen sijaan voi olla kokemusta rasismin kohteeksi joutumiseksi, mutta nämä kaksi asiaa ovat eri kontekstien asioita. En tiedä, selvensikö tämä nyt yhtään asiaa.

      Mitään omimisen vaaraa tässä kirjassa tosiaan ei ole, koska kirjailija kertoo "vain" oman juttunsa.

      Mitä tulee tuohon "sukupuoleen rakastumiseen" - niin uskon (en siis tiedä), että kyse on pitkälti siitä, että yhteiskunnallinen ympäristö yms. opettaa meidät rakastumaan sukupuoleen (tietenkään kaikkien kohdalla niin ei kuitenkaan ole). Olen siis enempi sitä mieltä, että suurin osa ihmisistä on vaihtelevassa määrin bi-seksuaaleja.

      Poista
    5. Rasismi on hyvinkin kokemus eikä vain mielipide. Stereotypiat ja ennakkoluulot ovat aivoissa syntyviä yleistyksiä ja mieltymyksiä ryhmistä. Niiden kokijan päässä ne ovat totisinta totta. Joku voi kokea vaikka homoseksin iljettäväksi ja kirjoittaa siitä. Se on hänen kokemuksensa ja todennäköisesti sen juuret ovat jossain uskonnossa tms sosialisaatiossa. Se on hänen kokemuksensa ja hänelle totta mutta sitä saa ja voi ja täytyy kritisoida. Samoin tässä esille otetut, transfobiseksi, transsukupuolisuutta väärentäviksi tulkittavat sanavalinnat.

      Voi tosiaan olla kyse markkinoinnista, kirjojen nyt pitää myydä ja siitäkin on musta vähän turha lähteä jeesustelemaan. Ja terapiasta myös hyvinkin. Siinäkään en osaa nähdä mitään pahaa, jos asetan itseni kirjailijan saappaisiin, niin voin kuvitella, miten raskasta olisi elää tuollaisen salaisuuden kanssa markkinointikiertueilla. Ja se ettei sitä ole siellä kirjassa, voi olla vaan esteettinen valinta. Asiasta on saatettu myös vääntää kirjan teon kulisseissa ja ratkaisu on syntynyt sitten vasta kun painokoneet ovat laulaneet. Asia kun koskee myös kirjailijan ex-puolisoa.

      Minustakin saa tulla vaikka sata Oneiron-keskustelua, mutta kaikilla ei riitä lusikat sellaiseen. Ja tässä keskustelussa oma kantani on se, että haluaisin ennemmin lukea tarinoita nimenomaan vähemmistöjen itse kertomana. Ymmärrän Ahavan tarpeen kertoa tarinansa omalla tavallaan ja oma osuutensa siinä ja samalla ymmärrän, jos hän haluaa heti kärkeen tuoda kaikille selväksi että tarina on tosi ja hänen exänsä hyväksymä. Sitten voidaan puhua itse kirjasta kun se on saatu pois päiväjärjestyksestä.

      Geenit vs. ympäristö seksuaalisuuden muodostumisessa - asiasta epäilemättä on paljon tutkimusta. Enpä minäkään siitä riittävästi tiedä, uskomukseni ovat kuitenkin jossakin määrin samat kuin sinulla. Toisaalta myös uskon, että kulttuurin/sosialisaation opetuksista ei noin vain opetella pois eikä moinen tunnu kovin tarpeelliseltakaan.

      Poista
    6. Ollaanpas saatu tämä keskustelu polveilemaan. Tosi kivaa, että pitkästä aikaa syntyy blogisssa laajempaa kommentointia.

      Tuohon mitä sanoin edellä, että mielipide on eri asia kuin kokemus, niin tarkoitin yleisesti. En tähän rasismiasiaan liittyen. Sitten se, että vaikuttaa tietenkin myös se, että tarkastellaanko asiaa sen kannalta, joka on rasistinen vai sen, joka joutuu rasismin kohteeksi vain puhutaanko itse käsitteestä. Rasistin kohdalla minusta on usein kyse ennakkoluuloista, joihin voi myös liittyä pelkoa ja karsastusta itsestä erilaista kohtaan. Ennakkoluulot eivät välttämättä perustu mihinkään varsinaisesti koettuun. Rasistin kohteeksi joutuvan kohdalla tietysti on aina kyse kokemuksesta ja rasismi-käsitteenä tarkoittaa tietynlaista syrjivää toimintaa. Mikä sitten on ennakkoluulon ja kokemuksen välinen suhde, tässä pitäisi varmaan tarkastella mitä kokemus oikeastaan tarkoittaa. Kirjoitit aivoissa syntyvistä "mieltymyksistä ja yleistyksistä" - miten ja minkä logiikan tai logiikattomuuden kautta ne muodostuvat? Missä määrin on kyse aiemmasta elämänhistoriasta (eli taas tullaan kokemuksiin). :D

      Olen jotenkin taipuvainen kokemaan (!) kokemuksen niin, että se perustuu jollekin, mitä on ns. oikeasti tapahtunut. Jostain asiasta on huono kokemus tai hyvä kokemus ja ne vaikuttaa siihen, miten jatkossa toimii.

      Tuossa markkinoinnissa nyt jotenkin kivistää se, että sitä tehdään omaelämäkerrallisuutta hyväksi käyttäen, vaikka kirja sinänsä ei tuo tuota puolta esiin ja ei kontekstin tietämistä edellytä. Em. seuraa, että on valittu tämä lähtökohta, koska se myy ja olen niin idealistikko, että toivoisin, että kirjoja luettaisiin, myytäisin ja markkinoitaisiin sen vuoksi, että ne on ensisijaisesti hyviä kirjoja. Vrt. otetaan joku mahdollisimman shokeerava aihe (esim. dekkareissa tätä nykyisin paljon), jotta kirja myy, koska ihminen on usein sen verran alhainen olento, että tykkää lukea kamaluuksista.

      Ja vielä tuosta, että todellakin olisi tärkeää, että vähemmistöihin kuuluvien oma ääni pääsisi esiin.

      Poista
    7. Rasismin psykologisia syntymekanismeja on eritelty hyvin mm. Brownin teoksessa Prejudice: its social psychology (2010). En jaksa tässä nyt 300s opusta tähän alkaa erityisesti tiivistämään, mutta esimerkiksi olosuhteissa, joissa pitää kamppailla vähistä resursseista, rasistinen ajattelu lisääntyy. Mikä nyt onkin ihan synkassa tän laman kanssa.

      Ihan kunnioitettava idealismi. Omalle kohdalleni en kyllä näe sen toimivan. En koe hirveää intoa tarttua esim. kirjaan uunin rakentamisesta, vaikka sitä kuinka kehutaan, kun taas kirja vaikkapa transsukupuolisuudesta jo aiheen puolesta herättää kiinnostuksen.

      Poista
    8. Mulla taas kirjan aihe ei sinänsä ole kovin ratkaiseva, vaan enemmänkin se, miten sitä on käsitelty. Tosin esim. historiallinen romaani on lähtkökohtaisesti laji, johon en tunne suurta kutsumusta, mutta esim. Hilary Mantelin kirjat osoittavat, että myös historiallinen fiktio voi olla hienoa ja onnistunutta.

      Poista
  10. Minäkin luin muutama päivä sitten sen Aamulehden jutun Ahavasta ja tämän kirjan taustoista. Ja muuten luen parhaillaan Ahavan Taivaalta tippuvia asioita (ja olen aika lumoissa).

    Tämäkin kirja kiinnostaa kovasti, mutta luulen että minulla sen lukeminen jää johonkin tulevaisuuteen, ensi vuoteen ehkä. Eikä sen niin väliä. Kirjoituksesi on superkiinnostava ja kirjan aihe varmasti herättää ajatuksen jos toisenkin. Omaelämäkerralliset puolifiktiot eivät tosin ole ihan suurimpien intressieni joukossa, vaikka sellaisiakin kyllä tulee luettua. Mitä tulee kirjan nimeen (ennen kuin mieheni katoaa), niin kirjaa lukematta sanoisin että se on melko osuva. Vaikka kyseessä onkin löytäminen (transsukupuoliselle ihmiselle) ei se puolisolle siltä välttämättä näytä.

    Seurasin muutama vuosi sitten jonkin verran erään miehen matkaa naiseksi. Hän on suomalainen ja olen tavannut hänet, mutta en tunne häntä. Hän piti blogia, mutta en ole varma pitääkö enää (pitääkin tarkistaa). Hän on kuitenkin näkyvä henkilö tietyissä piireissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tykkäsin myös Taivaalta tippuvien asioiden alkupuolesta kovasti ja muistiini on jäänyt jotain juttuja ihan tarkastikin. Kirjan loppupuolesta en ollut yhtä innoissani.

      Tämä kirja kyllä herättää paljon ajatuksia - joskin nyt vaikuttaa siltä, että suuri osa niistä liittyy ns. ei-kirjalliseen puoleen. Omaelämäkerralliset jutut on on muutoinkin mun mielestä usein kiinnostavia vähän ehkä eri näkökulmasta kuin mistä niitä useimmat lukevat. Esim. olen pohtinut suht paljon, onko omaelämäkerrallinen kirjoittaminen edes mahdollista vai onko se kuitenkin aina osin fiktiota. Kaikenlaiset rajanvedot on myös superkiinnostavia - jostain syystä :D

      Poista
  11. Luin tämän keskusteluketjun ja pysähdyin aivan lopussa kahteen nappiin osuneeseen huomioon.
    Ensin tuo Elegian, että kun transsukupuolinen löytää itsensä niin puolisolle se ei ole löytämistä. Puolisolle asia on iso trauma. Jos U Mentula alkaisi muuttua naiseksi, niin kyllä minä silloin menettäisin U Mentulan. Kun ajattelenkin, että hän olisi mies enää vanhoissa valokuvissa, niin alkaa itkettää. Kyseessä ei ole suvaitsevaisuus ja toisen henkisen puolen arvostaminen, vaan sukupuolisuus. Se on vahva voima eikä sitä voi määräillä.
    Ja se toinen hyvä huomio on Omppu tuo sinun pohdintasi, onko elämäkerrallinen kirjoittaminen edes mahdollista vai onko se kuitenkin aina fiktiota. Minusta se on fiktiota, omasta elämästä (joskus enemmän, joskus vähemmän) ammentavaa fiktiota.

    Aion tutustua Selja Anhavan kirjoihin.

    Ja hei Knasu on hyvä, mutta ex-vaimonsa Linda Boström Kanusgård on parempi - huikean hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liittyen Marjatta ensimmäiseen huomioosi niin noin se varmasti useimmmiten on. Mietin tätä asiaa siltäkin kannalta, että jos kyseessä olisi oma lapsi, joka haluaisi korjata sukupuolensa, niin koettaisiinko silloin, että hän lakkaisi olemasta entisen sukupuolisena? Luulen, että tilanne olisi eri kuin kumppanin kohdalla.

      Tarkoitatko nyt, että rakastumme nimenomaan sukupuoleen? Minä ajattelen enempi, että olemme tottuneet rakastumaan tiettyyn sukupuoleen. Ajattelen myös, että rakkaus on sukupuolta suurempi - ainakin ajatusten tasolla, vaikka käytännössä asia on kimurantimpi.

      Pistänpä nyt Lindan mieleeni. En ole häntäkään lukenut.

      Poista
    2. Juu, totta. Omat lapset saisivat ainakin minulla muuttaa sukupuoltaan, kunhan ovat onnellisia, vaikka kyllähän siihenkin voisi kriisiä liittyä juuri huolehtimisen vuoksi. Ystävien ja tuttujen muuttuminen ei saisi minussa aikaan muuta kuin kiinnostusta.
      Puolisoon on syntynyt alun alkaen eroottinen rakastuminen. Minusta tuntuu, että jos se vetovoima olisi hävinnyt, niin sitten ok, voisin olla naiseksi muuttuneen mieheni ystävä. Luulen näin, mutta en tietysti - onneksi - tiedä. Henkinen rakkaus, hellyys ja ystävyys säilyisi aivan varmasti, säilyyhän se toisen vaikeasti sairastuessakin, mutta olen lähes varma, että minulla seksuaalinen kipinä sammuisi. Melkein luulen, että näin käy kaikilla tässä tilanteessa, vaikka muuta haluaisi. Siksi olenkin tyytyväinen, että Ahava on tässä rehellinen.

      Äsh, noita minun virheitä, Ahava eikä Anhava, ja Knausgård. Yhteen aikaan kehuin bloggareita hyvästä posatuksesta.

      Poista
    3. Marjatta luulen, että se useimmiten on juurikin noin, että rakkauden seksuaalinen puoli ei sitä muutosta kestä. Kävin kuules ihan läpi ex-rakastettujani ja huomasin kyllä, että eri ihmisten kohdalla tämä muutos tuntui aika erilaiselta. Yksi heistä on sellainen, jonka kohdalla saattaisin kuvitella, että sukupuolen korjaus ei olisi suhteen loppu. Tämä nyt tietysti on ihan täysin pelkkää kuvittelua, joka sinänsä oli aika hauskaa.

      Väkisinkin tässä nyt lopputulemaksi jää, että rakkaus on kytköksissä sukupuoleen ainakin silloin, kun on jo kumppanin tiettyyn sukupuoleen ehtinyt tottua.

      Poista
  12. Onpa tästä herännyt keskustelua. Mun lukukokemus jäi ristiriitaiseksi paljolti just sen takia, että tiesin ulkokirjallisista asioista niin paljon ennen kirjan lukemista, kun menin lukemaan Aamulehden jutun ja kaveri referoi, mitä kritiikissä oli sanottu teeman uniikkiudesta. Kaunokirjallisestihan tämä on todella hieno kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä omaelämäkertapuoli tekee kyllä tämän kirjan vastaanotosta hieman hankalaa. Niin samaa mieltä tuosta, että ihan vaan fiktiona tämä olisi loistava, mutta mua häiritsee, että oek ei tule kirjasta sinänsä esiin, mutat sen kautta tätä markkinoidaan vahvasti. Hassu tilanne.

      Poista
  13. Hurjan hyvä postaus ja miten mielenkiintoista keskustelua täällä kommenttien puolella! Luin tämän nyt paria viikkoa myöhemmin kuin muut, ja olen tyytyväinen, että sain edes sen verran itseäni pimennossa pidettyä, että pysyin pois aiemmin kirjablogeista ja niiden kommenttiosioista, en tiedä millaista tuo kirja olisi ollut lukea kaiken tämän tiedon ja hienoja näkökulmien pohjalta, kun jo kk-liitteen juttu ohjaili jotenkin niin häiritseviin suuntiin lukukokemustani. Mutta lyhykäisyydessään, samaistun paljon sinun ja aiemmin kommentoineen Helmin ajatuksiin tästä, omaelämäkerrallisuus ja markkinointi vievät tältä kirjalta jotain sellaista, mikä olisi minut muuten saanut tätä ehkä rakastamaankin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua riepoo vieläkin kaikki tuo omaelämäkerrallinen paisuttelu tämän kirjan ympärillä. Ihan vaan fiktiona tämä on loistava ja sellaisena haluan tätä kirjaa pitää. Kirjaan herkkään aiheeseen tämä nyt harrastettu markkinointi sopii kovin huonosti, mutta monia se ei tunnu haittaavaan, joten lienee sitten kuitenkin kustantajan näkökulmasta onnistunut ratkaisu.

      Poista
  14. Toinen löytää itselleen sopivan olomuodon, toinen traumatisoituu muutoksesta, joka käy kanssakäymisen perusteisiin ja tunteisiin mutta joka odotusarvona pitäisi ottaa avoimesti ja hyväksyvästi vastaan - muutos on mahdollisuus? Sukupuolen korjaus on raju koulu parisuhteessa sekä omista että toisen kapasiteetista olla ihminen toiselle, sitä ei voi kokematta itse varmaan ymmärtääkään. Sympatiat ko. trauman kokeneille tosinaisille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole oikein varma kommenttisi tyylilajista. Erityisesti sen viimeisestä lauseesta.

      Poista
  15. Hei, kirjan lukeneena ja tämän ketjun nopeasti. Kiinnostaisi tietää, miksi tämän kirjan omaelämänkerrallisuus tuntuu (kuulostaa korvissani niin) jotenkin häiritsevän sinua? Kirjallisuushan on täynnä vastaavaa tunnustuksellisuutta. Onko se tämä aihe mahdollisesti? Esim. juuri äsken luin Juha Itkosen uusimmasta kirjasta, joka perustuu omakohtaisuuteen. Anja Snellmanilla lukuisia senkaltaisia teoksia. Jne. Minusta tämä oli vieläpä fiktiiviseen painottuvampi kuin monet tunnustuksellistyyppiset kirjat.
    Tulin lukemaan arviosi kirjasta, koska silmiini sattui kirjoituksesi fb:stä esikuvaan liittyen.
    Itse ymmärrän kirjailijan (ei kai muuten edes olisi kirjailija) tarpeen kirjoittaa tämä kirja. Vähän samalla tapaa kuin A-L Härkönen sanoi, että oli pakko kirjoittaa Loppuunkäsitelty. Ja aika mahdotonta olisi salata, että ei ole omasta elämästä. Vaikkei itse kertoisi mitään, se kysyttäisiin ihan varmasti ja pitäisikö valehdella silloin? Tai tulisi muuta kautta ilmi, vaikka välttelisi kysymystä ja välttelykin kertoisi rivien välistä paljon. Joten ymmärrän, että kirjailija halusi ihan itse kertoa taustat. Sitten voi keskittyä kirjaan itsessään.
    Henkilökohtaisesti ymmärrän myös oikein hyvin, että Anhavaa on loukannut, ettei toinen kertonut tästä taipumuksesta jo tutustuessa. Koen sen vähän samalla lailla, jos jättäisi kertomatta, että olen homo. Ja tulisi kaapista vasta parin lapsen jälkeen. Kokisin itseni myös hyväksikäytetyksi kummassakin tapauksessa. Ja siinä mielessä sympatiani menevät kyllä Anhavalle. Tuntuu raukkamaiselta piilottaa näin iso asia toiselta.
    Toki voisi olla mikä tahansa iso asia, jonka kertomatta jättäminen loukkaisi. Sen ei tarvitse liittyä mitenkään seksuaalisuuteen. Minulle tulisi varmaan olo, että minut on huiputettu avioliittoon ja tekemään lapset. Tuntuisi, että tarina alkanut valheesta. Tämä valhe loukkaisi itsessään. Ja myös seksuaalisuus niin iso osa suhdetta minulla, etten voisi jatkaakaan. En tiedä, kuinka hyvin onnistuisi ystävyyskään valehtelun jälkeen. Olisin varmaan raivoissani, että toinen pyytää vielä ymmärtämäänkin ”petosta”. Ainakin aluksi.

    Ja mielestäni Anhava kirjoittaa kuitenkin kunnioittavasti. Ja ymmärtävästi monin kohdin. Myös se, että on luetuttanut kuulostaa reilulta. Monikaan ei luetuta edes.

    Näin eri tavalla voi kokea.

    Ja tuota markkinointipuhetta tyyliin minä en tekisi niin en ole ikinä oikein ymmärtänyt kirjailijoiden suusta. Yleensä niin tuntuvat vakuuttelevan ne, joita ei ole pahemmin markkinoitu.

    Jos kirjoittaa kirjan, miksi ihmeessä kirjoittaa, jos sitä ei voi samalla markkinoida? Ei se kirjaa huononna. Ei myös paranna. Mutta yleisö löytää hyvän kirjan paremmin käsiinsä.

    Ja itse kirja oli mielestäni myös hyvä. Tykkäsin lukiessa.

    Ja pahoittelen jo etukäteen, jos olen nopealla lukemisella lukenut kommentit ”väärin” ja hätäisesti tulkiten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hienosta kommentistasi.

      Autofiktio kuvatessaan muitakin kuin kirjoittajaansa on jo lähtökohtaisesti ongelmallista. En tiedä, oletko lukenut norjalaisen Geir Gulliksenin kirjaa Kertomus eräästä avioliitosta, mutta siinä kirjailija kertoo omasta avioliitostaan myös vaimonsa äänellä. Tästä nousikin melkoinen kohu Norjassa.

      Onko oikeus kertoa toisen tarina ja ikään kuin ottaa se haltuunsa? Tulkita se oman itsensä kautta? Miltä sinusta tai minusta tuntuisi, jos joku kertoisi meidän elämäntarinamme totuutena meidän elämästämme?

      Tässä Ahavan kirjassa erityisen ongelmalliseksi asian tekee se, että enemmistöön kuuluva valkoinen cis-nainen vie äänen vähemmistöön kuuluvalta. Niiden, joilla on etuoikeuksia pitäisi tunnustaa ne ja tukea niitä, joilla näitä etuoikeuksia on vähemmän. Tämä liittyy laajempaan kysymykseen siitä, kenen ääni voi ylipäätään päästä kuulluksi.

      Minulle tämä kirja on muuttunut sitten tämän bloggauksen entistä ongelmallisemmaksi. Usein vedotaan sananvapauteen, joka on aika löysä kortti tässä yhteydessä. On monia asioita, joita ei ole sanktioitu, mutta niiden tekeminen ei silti ole järkevää tai hyvä asia.

      Poista
  16. Hei, olen lukenut Geirin kirjan ja myös siitä käytyä keskustelua. Mutta en edelleenkään ymmärrä, koska samaa voisi sitten pohtia hyvin monen kirjan kohdalla. Ja onhan pohdittukin mm. Knausgård yms.

    En kokenut kirjaa kuitenkaan noin kuin sinä. Että kirjailija vie äänen joltakulta. Vaan kirjoittaa ihan omasta äänestä käsin. Mielestäni täysin oikeutetusti. Kokemus on ilmeisen traumatisoiva ollut kirjailijalle.

    Kirjaa tuskin olisi edes syntynyt, jos tämä esikuvana ollut henkilö olisi itse avannut äänensä jo ennen avioliittoa. Tuskin olisi tullut avioliittoakaan.

    Että siinä mielessä esikuva on kyllä ihan itse ollut vastuussa valinnoistaan. Ja myös siitä, että on mennyt naimisiin kirjailijan kanssa. Vai toivoiko hän oman mielensä mukaan räätälöityä kirjaakin? Silloin olisi voinut ja yhä voisi sen itse kirjoittaa.

    Mielestäni tämä esikuva on toiminut itsekkäästi, kun ei ole avautunut toiselle. Tulee olo, että hän kenties on alusta asti toiminut täysin tietoisesti ja ollut toki kiinnostunut puolisostaan ja seksuaalisestikin ilmeisesti haluaisi olla naisena naisen kanssa.

    Mielestäni asia olisi täysin eri, jos tämä esikuva olisi alusta asti ollut rehellinen ja suhde olisi perustunut siihen, että Anhava avioituessaan tiesi silloisen miehensä taipumukset. Ja halun muuttua naiseksi. Ja sen jälkeen olisi kirjoittanut kirjan. Silloin voitaisiin alkaa puhua toisen äänen viemisestä.

    Etkö koe, että esikuva on vienyt toiselta aika suuren osan hänen koko elämästään, ihan faktisesti? Koska kirjan perusteella tulee vahvasti olo, ettei Anhava olisi mennyt naimisiin ja tehnyt lasta kyseisen henkilön kanssa, jos taipumuksen olisi tiennyt?

    Ja silti. Hän kyllä kirjoittaa niin kunnioittavasti kuin mielestäni omasta perspektiivistä käsin kykenee.

    Jään odottelemaan cis-henkilöiden oman äänen esiin tuovaa kirjaa.

    VastaaPoista
  17. Ja vielä vastaus kysymykseesi. Miltä minusta tuntuisi, jos joku kertoisi totuutena jne. Ensinnäkään eihän Anhava ole kertonut mielestäni totuutena mitään heidän elämästään. Siinä on jo lähtökohtaisesti paljon fiktioiutua verrattuna vaikkapa Knausgårdin tyyliin. Kirjoihin, joita lukeneet miljoonat. Joten tuskin ollut suurikaan ongelma suurimman osan lukijoiden mielestä.

    Kukaan meistä ei tiedä sitä myöskään Anhavan ja entisen miehensä elämästä totuutta. Joten sikäli turha nyt alkaa spekuloidakaan, mikä siinä on ”totta” ja mikä ei. Ja miksi edes pitäisi?

    Mielestäni kirjailija ei myöskään koskaan edes voi kertoa muuta kuin ”oman totuutensa”.

    VastaaPoista
  18. Hei, kirjoitin kaksi edellistä kommenttia ja niitä ei vielä julkaistu, mutta sekosin termeissä ja käytin cis-sanaa väärin! En muista enää tarkalleen muotoiluani, mutta tarkoitin, että jään siis odottamaan transihmisten (en siis cis:)) omia kokemuksia ja kirjoituksia!

    Ajatuksella, että he itse avaisivat oman äänensä kuuluville. Ei ainakaan ole tullut yhtään heidän kirjoittamaansa kirjaa käsiini. Argonauteissakin kirjaa kirjoittaa transsukupuolisen puoliso.

    VastaaPoista
  19. Gullikseni vaimo ei ollut järin ilahtunut tuosta ex-miehensä kirjasta, joka minusta on hyvin ymmärrettävää. Sitä puolta yritin juuri tuoda kuvitteellisella esimerkillä esiin, mutta en varmaan ilmaissut asiaa tarpeeksi selvästi. Jos minulle kävisi niin, että ex-kumppani kirjoittaisi kirjan, jossa ruotisi eroamme asia ottaisi päähän ihan pirusti. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö jollekin toiselle vastaava juttu voi olla ihan fine.

    Mitä tulee Ahavaan, ei hän ole tässä keississä uhri, vaikka kirjansa kautta on itseään uhriuttanutkin. Se, että joku voi vihdoin olla oma itsensä on paljon isompi juttu.

    VastaaPoista
  20. Ymmärsin kyllä tämän. Mutta en siis sitä, miksi juurikin tämän kirjan kohdalla sinussa herää em. tuntemukset voimakkaasti pintaan, kun olet varmaan arvioinut monia vastaavia kirjoja täällä, joissa ihan yhtä lailla omaelämänkerrallisia elementtejä? Itse en oikeastaan mieti tuollaisia ”mitäköhän sen kirjailijan läheinen ajattelee” koskaan. Ne on kirjailijan ja sen läheisten välisiä.

    Mutta kyllähän tämä henkilö on sanojensa mukaan aina halunnut olla nainen. Onko hän sinusta siis tehnyt oikein, että on jättänyt kertomatta tämän seikan, kun on tavannut Anhavan? Tuntuu, että ohitat tämän kysymyksen. Tämä on mielestäni ydin koko tässä saagassa.

    Minusta hän on tehnyt väärin. Ja minä taas koen, että nimenomaan tämä esikuva uhriuttaa itsensä, vaikkei mikään uhri olekaan. Vaikka selvästi haluaisi olla ja kerätä sillä sympatiaa.

    Anhavan koen petoksen uhriksi. Mutta hänen kirjansa ei ole millään tavalla uhrisävyinen. Vaan järkytyksen sävyinen minun korviini. Kirjailija vaikuttaa myös topakalta ihmiseltä haastatteluiden perusteella. Ei uhrityypiltä.

    Kaikki tuo, mistä esikuva taas kertoo haastattelussaan kuulostaa pikemminkin minusta uhrikertomukselta. Vaikka hän tässä on toista hyväksi käyttänyt. Ja tulee jopa olo, että odotti kirjailijan vielä kertovan hänen äänellään hänen tarinansa.

    Ei kirjailija ole velvollinen kirjoittamaan mitään tilaustarinaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensinnä haluan sanoa, että on epäreilua keskustella anonyymisti, kun minä pidän tätä blogia ihan nimelläni.

      Tuo kun sanot, että et ajattele, mitä kirjajilijan läheinen ajattelee on hyvin kuvaavasti ilmaistu ja sen perusteella sain paremmin kiinni siitä, että et pidä merkityksellisenä sitä, loukkaako kirjailija teoksellaan läheisiään. Olen pahoillani, jos edellinen on jyrkästi todettu, mutta tuollainen vaikutelma tuli.

      Minä en ole Zoe, enkä voi puhua hänen suullaan. Tämän vuoksi minusta on aivan turhaa lähteä tekemään arvuutteluja asiasta. Joitakin aavisteluja minulla kyllä on, mutta en lähde niitä tässä avaamaan, koska en usko, että se hedelmöittäisi keskusteluamme mitenkään.

      On tullut hyvin selväksi, että olet Ahavan puolella ja sinun mielestäsi Zoe on tehnyt väärin. Olen toista mieltä. Minusta tätä keskustelua on aivan turha enää jatkaa, koska ei ole oletettavissa, että löytäisimme tässä mitään yhteistä säveltä. Hyvää jatkoa sinulle!

      Poista
  21. Hei vielä,

    En kokenut, että olen tehnyt mitenkään epäreilusti kommentoimalla anonyymisti, koska minua edellä on lukuisia muita anonyymeja kommentoijia. Miksi en voisi siis yhtä lailla kuin he kommentoida anonyymisti? Ja itsellä ei ole blogia ja hyvin harvoin kommentoin mitään missään blogissa. Oikeastaan en koskaan, vaikka luenkin paljon. Mielipiteitähän tässä kommentoidaan. Enkä itse asiassa tiedä, kuka sinäkään olet. Tavallaan anonyymi sinäkin minulle. Vain nimimerkkisi tiedän. En millään tavalla sinua persoonana.

    Ja ei kommenttiani kannata ottaa henkilökohtaisesti, koska ei millään muotoa ole tarkoitettu henkilökohtaiseksi. Tuli olo, että otit.

    Minua vaan vilpittömästi kiinnosti, mitä vastaisit tuohon kysymykseeni, jota aiemmin yritin myös kysyä. Että jos vastauksesi saisi minut ymmärtämään näkökantasi eri tavalla.

    Haluaisin tavallaan näet ymmärtää, miksi me voidaan kokea kirja niin eri tavalla? Et mielestäni voi loukkaantua siitä, jos olen ihan eri mieltä ja koen ihan eri tavalla. Kuten kirjoitit Zoesta, jokaisen pitää saada olla oma itsensä. Myös minun.

    Minua ei loukkaa mitenkään se, että olet ikään kuin Zoen puolella. Tai Anhavan näet, miten näet. Kumpikin heistä on minulle tuntemattomia persoonina. Nytkin arvioin vain lukemani kautta välittäviä mielikuvia. Tarinoita. En koe, että Anhavakaan kirjoittaa Zoesta. Vaan fiktion, tarinan.

    Ehkä myös siksi, kun olen huomannut, että usein ihastelen näkökantojasi ja huomasin, että tässä kohtaa ajattelemme näköjään ihan eri tavalla, kiinnosti kommentoida. Ja ottaa selvää, miksi nyt ihan eri näkemys.

    Epäilen, että jos yleensäkin ajattelisin ihan eri tavalla kanssasi, en edes olisi lukenut tätä blogia.

    Siis ihan vilpitön halu saada tietää ja myös ehkä lopussa kokea joku yhteisymmärrys. Voin hyvin vaihtaa myös oman näkökantani, jos toinen perustelee asian niin, että voin sen ymmärtää.

    Toki eihän siihen sinullakaan mitään velvollisuutta ole! Ja jos mielipiteesi on aavistelujen varassa tai intuition perusteella luotu.

    Ja siis sen haluan sanoa, että transukupuolisuus ei ollut tässä tarinassa se, mistä koin edes kirjoitettavan. Sen tilalla tarinassa olisi voinut olla vaikka se, että toinen jättää kertomatta jonkin muun suuren asian elämässään. Luin sen sitä kautta.

    Ja hyvin voin kuvitella tuntevani sympatiaa vaikkapa jonkun transsukupuolisen omalla äänellä kirjoitetusta omaksi itseäsi tulemisesta. Mutta tämä ei ollut kirja siitä teemasta.

    VastaaPoista
  22. Ja vielä. Tuntuu, että haluat tarkoituksellisesti ymmärtää väärin tuon kommenttini, etten mieti, noita kirjailijan ja heidän läheistensä välejä. Koitin sillä suhteellistaa sitä, että luen kirjan kirjana. Sen näkemyksen ei pitäisi loukata ketään. Pikemminkin se on armelias tapa lukea.

    Enkä tietenkään koe, että kenenkään loukkaaminen olisi oikeutettua. Mutta en usko, että ketään kirjailija myöskään kirjoittaa loukatakseen. Eikä sellaista kirjaa myöskään julkaistaisi. Siinä on suuri ero ajattelussa.

    Kirjoista voi loukkaantua ylipäänsä kuka tahansa. Oli asianosainen tai ei. Ja joskus tuntuu, että lukijat loukkaantuvat esikuvien puolesta enemmän kuin esikuvat itse.

    Eikä kai sekään ole vaarallista?

    VastaaPoista
  23. Ja ehkä olisi pitänyt laittaa vähintäänkin nimimerkki, koska en haluaisi, että minua myöskään sekoitetaan noiden toisten anonyymien mielipiteisiin. Esim. 1. marraskuuta viime vuonna kirjoittaneen kommentin ”tosinainen” heittoon. Olen siis kirjoittanut vain ja ainoastaan nämä viimeisimmät 31.8 alkaen.

    VastaaPoista
  24. Anteeksi vielä:) Luin tämän sun arvion uudelleen ja olen varmasti lukenut aikanaankin ilmestyttyään. Tässä sun arviossa ei siis ole mitään hämmennystä herättävää ollut silloin tai nytkään. Vaan tosiaan kommenttini heräsi puhtaasti Facebookissa olleen linkityksesi ja kommenttisi johdosta. Jossa kommentissa totesit, miten vihaiseksi tulit. Se oli se vihaisuus-kommentti mikä viritti kirjoittamaan. Että miten tulitkaan vihaiseksi Zoen puolesta kun itsellä siis toisinpäin. Ja piti siksi tulla ihan lukemaan arviosi uudelleen, koska en muistanut sinun mitenkään täällä kirjoittaneen arviossasi vastaavasti. Ja että muistinko myös muka niin väärin? Tuossa arviossasi oli myös erittäin hyvää pohdintaa. Niin kuin koen sulla yleensäkin aina olevan. Siksi olen vähän hämmentynyt myös, miten tämä nyt kääntyi ikään kuin ”on tullut hyvin selväksi” tyyliseksi ojentamiseksi sinun puolelta:) Mutta joo. Hyvää jatkoa sinulle myös!

    VastaaPoista