Väkisinkin huomasin lukiessani alkavani pohtia, miten kehuketju oikeastaan muodostuu. Onko niin, että ensin joku tarpeeksi arvovaltainen tyyppi kehuu kirjan ja sen jälkeen toinen ei-yhtä-arvovaltainen nojaa arvovaltaisemman näkemykseen ja päätyy hänkin kehumaan teosta. Kolmas taas luottaa näiden kahden arvioihin ja näin edetään ja kehujien lista kasvaa pitkälti ilman, että monikaan heistä pysähtyy välttämättä edes miettimään, mihin kehut oikeastaan perustuvat.
Syvien pohdintojen jaostossa on kasapäin hyviä juttuja, mutta ovatko ne myös erinomaisia juttuja? Offillin teksti on fragmentaarista ja varsinkin teoksen alussa eri kappaleiden väliset yhteydet ovat ohuenpuoleisia. Edetessään tämä teos kuitenkin alkaa kokoontua hyvän pastakastikkeen tavoin. Sakenee, sakenee ja tuoksuu, huumaavastikin.
En tiedä, kertooko Syvien pohdintojen jaosto Offillin omasta elämästä, mutta sellainen vaikutelma lukiessa tulee, sillä hän tarkastelee kuvaamaansa perhettä niin läheltä, että tuntuu kuin hän itse olisi sekä suurennuslasin alla, että se joka sen avulla tapahtumia tutkii.
On nainen ja mies, joilla on hyvä suhde. Syntyy lapsi ja nukutaan paljon vähemmän kuin ennen. Tulee aviokiriisi ja siinä sitä sitten ollaan. Melko tavallinen ja elämänmakuinen kehityskulku, sanoisin. Se, miten se kuvataan on sen sijaan kaukana tavallisesta, mutta en silti ihan olisi valmis varauksetta allekirjoittamaan niitä monia ylistyslauseita, joita tästä kirjasta on sanottu. Tarkoitan nyt sellaisia ilmauksia kuin "en ole koskaan lukenut mitään vastaavaa." Mitä tuollainen lause edes tarkoittaa, jos sen ottaa vakavissaan? Inhottavasti nillittäen voisi todeta, että mikään kirja ei koskaan ole "vastaava" kuin joku toinen, ei edes yksi ja sama kirja eri lukukerroilla.
Offill joka tapauksessa kirjoittaa niin kuin hän ei oikeastaan kirjoittaisi, vaan pudottelisi paperille lauseita hieman randomisti sen enempää asiaan huomiota kiinnittämättä. Kiinnostavinta tässä romaanissa onkin, että siitä tulee vaikutelma kuin tarinaa ei niinkään ohjaisi kirjailija kuin itse kirjoitus. Vähän niin kuin sanat olisivat ryhtyneet anarkisteiksi. Menneet villiin kapinaan ja päättäneet asettautua ihan omiin järjestyksiinsä kirjailijalta lupaa kysymättä. Tämä on tietenkin harhaa ja samalla todiste Offillin kyvystä häivyttää kertoja niin taka-alalle, että häntä ei oikeastaan tule edes panneeksi merkille.
Syvien pohdintojen jaosto on monin paikoin hauska, mutta jos sen sisältämää hauskaa pysähtyy tarkastelemaan huomaa pian, että osin hauska kulkee pitkin varsin tuttuja polkuja, eikä luo varsinaisesti mitään uutta. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että tämänkaltaisia tarkasteluja saatoin tehdä nimenomaan siksi, että Offillin romaani on niin tasokas, että siltä on oikeutettua vaatia vielä enemmän.
Hyvä esimerkki hauskasta on Offillin vuodelta 1896 mukaan ottama sitaatti, jossa kerrotaan, että "mielivaltainen romaanien lukeminen on yksi vahingollisimmista tavoista, joita aviovaimo voi omaksua." Samalla kun sitaattia lukiessa voi naureskella, voi myös rypistää otsaansa, koska tämä vitsi on a) erittäin kulunut ja b) niin vahvasti kiinni mies-nais -sukupuolijaottelussa, että alkaa hoh-hoijotuttaa. Tässä kohdin lukemiseen olisi varmaan pitänyt ottaa campimpi ote, mutta en saanut sellaisesta kiinni. Edellä mainitun vitsin ("vitsin") voi sanoa toteamalla, että puhdas koti on merkki hukkaanheitetystä elämästä. Kuluneiden lauseiden kärkijoukkoa tämäkin, mutta ainakin siinä vältetään sukupuolittaminen, jos lauseen käyttäjä/lukija ei sitä itse tee. Aika usein kyllä varmaan tekee ja näkee mielessään juurikin esimerkiksi lukevan naisen, jonka pölyhuiska kerää pölyä lukutuolin alla.
Niille, jotka keräävät lukemistaan romaaneista sitaatteja Offillilla on yltäkylläisesti tarjottavaa. Oma suosikkini löytyy sivuilta 100-102, jossa äitiyteen, lastenhoitoon ja parisuhteeseen liittyvä tematiikka pannaan karuselliin, joka pyörii useampaan suuntaan ja heittää muutaman puuhevosella ratsastavan kyydistään. Näillä sivuilla Offill on vahvimmillaan ja hänen tapansa haastaa pikkulapsiperheelle tyypillinen elämä täyttää tekstin kuin äkillisesti kukkaan puhjennut yön kuningatar. Tämäntapaista kieputtelua olisin mieluusti lukenut enemmänkin.
Paikoin Offillin teksti on aidon riemukasta luettavaa. Miehensä jättämistä pohtiva vaimo haluaa sekä lähteä, että jäädä paikoilleen ja huutaa apuun Rilkeä.
Kuka auttaisi minua? Kuka voisi auttaa? Rilke? Rilke!
Kysymysmerkki Rilken nimen jälkeen muuttuu huutomerkiksi. Auttaja on identifioitu. Offillin tekstissä surullinen ja hauska menevät hurmaavasti sekaisin ja yhdessä ne muodostavat totuuden avioliitosta. Totuuden? Totuuden!
Offill ei anna romaaninsa henkilöille nimiä, vaan heistä puhutaan miehenä ja vaimona, heidän lapsestaan tyttönä. Yleisnimien käyttö lisää vaikutelmaa siitä, että kyseessä voisi olla minkä tahansa perheen jäsenet.
Jokin Offillin tekstissä kuitenkin häiritsee ja vaikka en tarkasti osaakaan sanoa, mistä on kyse, luulen, että se liittyy teoksen huumoriin. Kun vaimolta esimerkiksi kysytään, onko hänen vauvansa hyvä vauva, tämä vastaa, että ei ole. Tämä on tietysti väärä vastaus, koska kaikkien vauvojen kuuluu olla hyviä vauvoja samaan tapaan kuin kaikista vauvoista kuuluu sanoa, että ne ovat söpöjä. Koska näin on, on koko kysymys tietysti älytön.
Viime aikoina lukemieni teosten joukossa Syvien pohdintojen jaosto vertautuu aviokriisikuvauksena väkisinkin Elena Ferranten romaaniin Hylkäämisen päivät ja Domenico Starnonen teokseen Solmut. Siinä missä Ferranten kerronta on täynnä vahvoja tunteita ja kaaosta, Starnone taas käsittelee aihetta viileän analyyttisesti useamman henkilön näkökulmasta. Offillin ratkaisu on fragmentaarinen huumorin täyttämä kerronta, jota hän terävöittää sitaateilla. Lopputulos on oivallinen, mutta myös hieman liiaksi rakennetun tuntuinen.
Ei ole missään nimessä väärin sanoa, että Syvien pohdintojen jaosto edustaa uudistavaa perhe-elämästä kirjoittamisen tapaa, mutta pohdittavaksi jää minkä kustannuksella se mahdollisesti tapahtuu.
Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (2018)
237 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Dept. of Speculation (2014)
Suomentanut Marianna Kurtto
Kustantaja: Gummerus
Onko tätä kehuttu niin paljon? Tai onko olemassa kehuketjua? En usko, että ainakaan tietoisesti on. Yleensähän lukukokemus on, ainakin minulle, aika yksityinen. Hmm, toisaalta blogitekstit vinkkaavat luettavasta ja jos joku kirja on "kehuketjuuntunut", niin minä en haluaisi lukea sellaista kirjaa. Offilin romaanista pidin, onneksi luin sen ennen ketjuja. :D :D :D
VastaaPoistaToki minullekin tulee aina toisinaan mieleen samanlainen ajatus. Itselleni mm. Ayòbámi Adébáyòn "Älä mene pois" -romaanin kohdalla; pidin kirjasta, mutta olihan se lopulta -- jos riisutaan pois hieno vanhojen uskomusten ja nykyaikaisten tapojen yhteensovittaminen -- yltiömelodramaattinen romaani eikä kovin syvä, sittenkään, mutta kokemus on omani ja tuosta kirjasta olen lukenut paljon _kehuja_, joiden vuoksi odotin rakastavani romaania.
En tiedä. Itseäni muiden kehut tai haukut saattavat hetkauttaa tai sitten eivät. Jos luettu on todella hyvä ja mieleinen, unohtuu kirjasta ennakkoon luettu. Jos taas kirjassa on jotain, mikä jumittaa, kaikuvat muiden kommentit lukiessani mielessäni. Ja toki hyvä arvio tai joskus suuret haukut (koska olisi hauskaa olla eri mieltä) saavat tarttumaan kirjaan. Silti koen jotenkin hassuksi ajatuksen siitä, että muiden (bloggaajien) arviot vaikuttaisivat niin paljon että kehuista tulisi (tietoinen) ketju. Ja samalla ymmärrän ajatuksesi -- ihanan ristiriitaista!
Olisi muuten kauheaa kauheaa, jos joku kirja olisi kaikkien mieleen. Hui! Etenkin kirjablogeissa saattaa tulla joskus jonkinlainen kuplamainen ajatus siitä, että käsillä oleva kirja on hyvin pidetty. Ns. suuri yleisö kun ei välttämättä ole noteerannut koko teosta (joskus tietenkin on).
Kunhan mietin, sinun juttusi sai pohtimaan tällaista. Hyvä teksti tämäkin kirjoittamasi, siis! ♥
Itse asiassa en viitannut tuolla kehuketjulla blogeihin ollenkaan, vaan arvosteluihin, joita olen nähnyt kansainvälisissä nettilehdissä jo taannoin. Kirjahan julkaistiin jo neljä vuotta sitten ja omissa muistikuvissani sen saamat kritiikit ovat olleet hyvin positiivisia. Voin toki muistaa väärinkin, kun noiden kritiikkien lukemisesta on jo useampi vuosi. Mieleeni on jäänyt, että tätä kirjaa olisi pidetty suorastaan jonkinlaisena tapauksena.
PoistaTuon Älä mene pois luin jo enkuksi, kun se päätyi Women's Prize for fiction -listalle, joten siitä mulla ei ollut mitään etukäteisuntemuksia. Toki oletin, että kirja on suht hyvä, kun tuolle listalle ylipäänsä on päässyt.
Mikään kirja ei kyllä varmaan ole kaikkien mieleen ja totta tuo, että tietynlaista kuplautumista on välillä blogeissa havaittavissa. Kiinnostavaa sekin, miten nämä "ilmiöt" muodostuvat.
Kiitos Katja inspiroivat kommentista.
Joo, en ajatellut vain blogeja minäkään, mutta tosiaan tuo ketjuuntuminen on jännä ajatus -- saan siitä toisaalta hyvin kiinni ja samalla en täysin "osta" sitä (eikä tarvitsekaan, tietenkään!). Totta on, että jonkun kirjan (tai etenkin sen vastaanoton) muodostuminen ilmiöksi on kiinnostava juttu.
PoistaOlisi tosi mielenkiintoista tehdä sellainen koe (jos se olisi mahdollista), että lukisi kirjan niin, että olisi kuullut siitä etukäteen a) kehuja, b) kritiikkiä c) ei olisi kuullut mitään. Vaikka se, mitä kirjasta etukäteen on kuullut ei varsinaisesti vaikuttaisikaan siihen, mitä siitä itse on mieltä, niin mulla ainakin se saattaa vaikuttaa esim. siihen, mihin asioihin kiinnitän lukiessa huomiota. Todellakin kiinnostava juttu.
PoistaNykyään kirjojen kansissa, jopa ärsyttävästi kannen päällä, on omituisia kehuja. Minäkin luin juuri tuon Adébáyòn romaanin Älä mene pois. Ihmettelen sen kannessa olevaa Margaret Atwoodin lausetta:"Tulikuuma, mukaansatempaava, äärimmäisen hieno." - Tulikuuma?:D
VastaaPoistaMinusta tämä kirja on aika keskinkertainen, juonessa on ennalta-arvattavuutta, ja poliittisen tilanteen kuvaukset tuntuvat turhilta, päälleliimatuilta lisukkeilta.
Minä kyllä pidin paljon Adébáyòn romaanista, mutta tuota ihmettelen minäkin, että mistä noita kansihehkutuksia revitään. Adébáyòn kirja ei minusta edes ole mitenkään tyypillisesti sellainen, mitä Atwoodin kuvittelisi lukevan tai mistä minä tiedän, mitä hän lukee. Maksetaankohan kirjailijoille siitä, että heidän nimeään käytetään kosiskelemaan lukijoita? Suomessahan tällaista käytäntöä ei juuri taida olla
Poista