keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Mutta mä meen - Nina LaCour: Välimatkoja

"Me olimme ihme.
Me olimme meren väkeä.
Meillä oli aarteita taskussa ja toistemme tuntu iholla."

En ole varsinaisesti YA-kirjallisuuden lukija, mutta aina välillä tekee mieli tehdä kurkistuksia tähänkin genreen. Kiinnostuin Nina Lacourin romaanista Välimatkoja (We are okay) oikestaan heti, kun siitä kuulin, koska ... enpä osaakaan sanoa, mikä kiinnostukseni varsinaisesti herätti. Jotain tekemistä asian kanssa oli ainakin sillä, että luin, että tässä kirjassa kerrotaan tytöstä, joka jättää kaiken taakseen ja muuttaa toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Ehkä ne olivat nämä sanat kirjan takakannessa:

Koko elämänsä sitä kuvittelee tarvitsevansa yhtä ja toista ... Kunnes lähtee ja ottaa mukaansa vain puhelimen, lompakon ja äidin valokuvan.

Lähteminen on aina kiinnostavaa, eikä vähiten siksi, että lähtiessään ihminen ottaa aina paljon mukaansa, vaikka konkreettista tavaraa vähän olisikin.

Välimatkoja voitti tänä vuonna Michael L. Printzin nuortenkirjallisuuspalkinnon, joten saatoin lähteä lukemaan Lacourin romaania luottavaisena sen suhteen, mitä tulee teoksen laatuun. Erityisen hienoa on myös se, että tämä teos on Kariston ja suomentaja Leena Ojalatvan toimesta saatu näin nopeasti suomeksi.

Tyttö, joka ottaa ja lähtee on nimeltään Marin. Syynä hänen lähtöönsä on, että hän saa selville asioita, jotka ovat kuin tyrmäysisku. Marin ei tiedä, mitä tehdä sillä tiedolla, jota hänellä äkkiä on. Miten käsitellä sitä valtavaa yllätystä, joka hänelle on paljastunut ja joka tulee myöhemmn lyömään lukijankin ällikällä. Niin Marin ottaa ja lähtee, ravistaa itsensä irti kaikesta tutusta ja totutusta. San Fransisco vaihtuu New Yorkiin ja teoksen alussa Marin jää yksin opiskelija-asuntolaan muiden lähtiessä talvilomalle ja joulun viettoon. Yksinäisyydestä tulee hänelle sekä mentaalista että fyysistä, mutta sen rikkoo Marinin "aiemman elämän" hyvä ystävä Mabel, joka on päättänyt matkustaa Marinin luokse, kun tämä ei ole vastannut sen enempää hänen puheluihinsa kuin satoihin tekstiviesteihinkään. Marin tietää, että Mabelin tulo merkitsee myös sitä, että hänen on puhuttava ystävälleen asioista, joille hänellä ei ole sanoja.

LaCour rakentaa romaaninsa jännitteen pitkälti salaisuuden ja sen paljastumisen lykkäämisen varaan. Tämä on sekä hyvä että huono asia.  Tarinasta tulee kangas, jonka laskoksia avataan vähä vähältä, salaisuuden painon kasvaessa ja tunnelman jatkuvasti tiivistyessä. Paikoin kuitenkin salaisuuden hinaaminen osana juonta vaikuttaa tehokeinona hieman puuduttavalta.

Lacour kuvaa taiten Marinin yksinäisyyden tunteita ja eristäytymistä muista ihmisistä sekä sitä, miten vaikeaa asioista puhuminen voi olla edes läheisimmälle ystävälle. Marinin hapuilu sanojen kanssa tuntuu lukijassa asti ja saa epäilemään, onko "oikeita" sanoja aina edes olemassa.

Välimatkoja kertoo paitsi salaisuuden kantamisesta ja tämän kantamisen taakasta, myös tyttöjen välisistä suhteista ja girl crushista ja sitä myötä sisältää myös ajatuksen siitä, että jos sitä mitä tapahtui ei olisi tapahtunut, olisivatko asiat Marinin ja Mabelin välillä menneet ihan toisin. Olisiko heidän orastava rakkaustarinansa saanut jatkoa?

Marinin molemmat vanhemmat kuolivat hänen ollessaan lapsi ja hän varttui isoisänsä kodissa, jossa he kaksi asuivat kuin keskenään tutut, mutta samanaikaisesti toisilleen vieraat. Marin ei tiedä lapsuudestaan juuri mitään ja hänen varhaisimmat vuotensa tiivistyvät yhteen äidistä säilyneeseen valokuvaan. Isoisän talo on Marinin koti, mutta samanaikaisesti se on vieras paikka. Kuvaavaa on, että Marin ei edes tunne isoisänsä talon kaikkia huoneita, vaan he elelevät rinnakkain ja toisiaan häiritsemättä. Isoisä on yksinäinen hänkin, mutta saa lohtua peli-illoista kaveriensa kanssa sekä kirjeenvaihdosta sielunkumppaniksi kokemansa Birdien kanssa.

Välimatkat kertoo siitä pettymyksestä, luottamuksen menetyksestä ja niistä tunnereaktioista, joita Marin kokee, kun kaikki se sortuu, jonka varaan hän on elämänsä kannatinpuut rakentanut. Jos Marinilla kerran oli "aarteita taskussa" ovat taskut nyt reikiä täynnä ja aarteet putoilleet ties minne ja toisen "tuntu iholla" kuuluu sekin aikaan, joka on iäksi mennyt.

Väimatkoja tihenee loppua kohti ja viimeiset kymmenet sivut oli ihan pakko lukea putkeen, sillä malttamattomuus saada selville, mistä salaisuudessa oikein oli kyse oli aivan liian suuri, jotta kirjaa olisi voinut laskea käsistään ennen viimeistä sivua. LaCourin romaanissa on hiljaista ja syvää voimaa ja se muistuttaa, että maantieteellisiä välimatkoja suurempia ovat ihmisten keskinäiset välimatkat. Osa niistä on voitettavissa, osan kanssa täytyy vain oppia elämään.




Nina LaCour: Välimatkoja (2018)
232 sivua
Englanninkielinen alkuteos: We are okay (2017)
Suomentanut Leena Ojalatva
Kustantaja: Karisto - kiitos arvostelukappaleesta

2 kommenttia:

  1. Hieno kirja, jonka tunnelma ja lataus ovat vahvoja. Onneksi tällaisiakin nuorten aikuisten kirjoja kirjoitetaan, joissa lukija joutuu myös ponnistelemaan omien tuntemustensa kanssa, eikä kaikki ratkea aivan yksiselitteisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta törähtelet! :D
      Tässä oli kyllä tarinankuljetus ansiokasta ja hienosti oli tuotu esiin se, miten vaikeaa asioista voi olla puhua. Ei ihme, että kirja on palkittu.

      Poista