Siirry pääsisältöön

Venetsian lumo - Jeanette Winterson: Intohimo

Aloin lukea Jeanette Wintersonin romaania Intohimo lentokoneessa matkalla Italiaan. Olin valinnut sen matkalukemiseksi, koska tiesin, että Wintersonin teoksessa Venetsialla on keskeinen rooli ja sinne olin lomallani itsekin menossa.

Ennen käyntiäni Venetsiassa luin kirjasta noin puolet ja loppuosan taas sen jälkeen. Kirjan puolivälistä lähtien omat kokemukseni ja tunnelmani tunkeutuivat jatkuvasti osaksi lukemaani. Intohimo ei Venetsian käyntini jälkeen ollut minulle enää niinkään kirja kuin tunnelma. Kokonaisvaltainen kylpy täynnä kapeita, yllättäviä ja eksyttäviä kujia. Ihmisvilinää ja silmäkulmissa välähtäviä varjoja sekä vuosisatojen takaisia huokauksia.

Romaani alkaa kuvauksella Henristä, joka on rakastunut Napoleoniin ja toimii hänen joukoissaan aluksi kanojen niskojentaittelijana.

Minä kerron teille tarinoita. Luottakaa minuun.

Kertojat menevät päässäni sekaisin. Toisinaan äänessä on Henri, toisinaan Villanelle ja välillä taas itse Venetsia ja usein näiden kertojien ääniä ei voi erottaa toisistaan.

Venetsiassa syntyy Villanelle, jolla on räpyläjalat, jollaisia on totuttu näkemään vain miespuolisilla gondolieereilla. Kuulen korvissani oppaan äänen, joka kertoo, että 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä gondolieereille perustettiin koulutusohjelma, jossa heille opetetaan käytännön gondolieeritaitojen lisäksi mm. historiaa ja laulua.

Villanelle pukeutuu pojaksi ja menee töihin kasinoon, kun taas minä olen pääsemättömissä turistin osastani ja kelpo turistin tavoin käyn niin Pyhän Markuksen kirkossa kuin gondoliajelullakin. Yhtä paljon kuin ne minua kiehtovat kujien tarinat ja kuiskaukset. Historia puhaltaa niskahiuksiini ja samasta paikasta, josta aiemmin käännyin oikealle ei enää johda kujaa siihen suuntaan. Venetsia ottaa omansa. Se tunkeutuu minuun häpeilemättömästi ja saa minut pakenemaan itseään kirjakauppaan, josta ostan Joseph Brodskyn Venetsiaa käsittelevän esseen.

Erillään toisistaan asiat tapahtuvat samaan aikaan.

Henrin sanoin: Makasin valveilla siihen saakka kun lokit alkoivat kirkua. Oli uudenvuoden päivä vuonna 1805, ja minä olin kahdenkymmenen.

Villanellen sanoin: Aironi makaavat paikoillaan vettä vasten. On uudenvuodenpäivä vuonna 1805.

Vuonna 1805 Venetsia oli "mielipuolten kaupunki" ja sitä se on edelleen kaikille niille, jotka eivät ole turhan tarkkoja sen suhteen, mikä on totta ja mikä tarinaa.  Venetsiassa suunnistaessa enemmän oli apua talojen seiniin kiinnitetyistä kylteistä kuin taikojen kohteeksi joutuneesta Google-mapsista, joka näytti reittejä ilkikurisesti tavalla, joka johti jonnekin aivan muualle kuin etukäteen suunniteltuun paikkaan. Venetsian kujat hylkivät älypuhelimia, sillä eksyminen on siellä osa kaupungin viehätystä.


Kun Venetsiaan saapuu mereltä, niin kuin on saavuttava, on kuin näkisi keksityn kaupungin kohoavan ja väreilevän ilmassa. Varhaisaamun valo saa jotenkin rakennukset kimmeltämään aivan kuin ne olisivat jatkuvassa liikkeessä. Sitä ei ole rakennettu minkään järkeenkäyvien suuntaviivojen mukaan vaan se näyttää pikemminkin työntyneen röyhkeästi esiin sieltä täältä.

Mikä on paikan vaikutus lukemiseen? Tähän kysymykseen on mahdotonta täsmällisesti vastata, koska ei ole mahdollista lukea kirjaa ensimmäistä kertaa useammassa eri paikassa. Toki myös niin, että Venetsia paikkana on hyvin erityinen ja sen vaikutus on varmasti vahvempi kuin vaikkapa Göteborgin. Lisäksi on otettava huomioon, että kenties Intohimo ei alkupuolella ollut niin vahvaa kerrontaa kuin myöhemmin. Jokia tapauksessa käytyäni Venetsiassa tämän kirjan lukeminen lähti aivan uuteen lentoon. Tuntui kuin Wintersonin sanat olisi kastettu niin kultapadoissa kuin kanaalien likaisissa vesissäkin  ja romaanin esteettinen aspekti nousi hallitsevaksi - jopa niin, että juoni muuttui melko lailla sivuseikaksi.

Halusin lipua Wintersonin lauseissa, halusin jäädä tuijottamaan hänen sanojensa filtteritöntä valoa. Tunsin, miten todellinen ja epätodellinen liukuivat toistensa läpi ja muuttuivat taiaksi. Kaikki oli niin kuin kaikki oli aina ollut, mutta ei koskaan siten kuin juuri ennen tätä hetkeä.

Intohimo on nimensä mukainen, eikä siitä voi saada tarpeekseen. Sitä haluaa yhä lisää. Siihen haluaa sukeltaa niin kuin sukelletaan maailmaan, jonka olemassaolosta ei voi olla täyttä varmuutta.

Wintersonin romaani painuu kasvoilleni naamion lailla, enkä enää tiedä, mistä alan tai missä on minuuteni uloin raja. Pyhä neitsyt kulkee käsikynkkää Patakuningattaren kanssa ja minä seuraan heitä taas yhteen kirkkoon ja varon astumasta heidän maata viistävien hameidensa helmojen päälle.

Kaikkialta löysin kirkon ja joskus tuntui että löysin saman aukion mutta eri kirkkojen ympäröimänä. Ehkä kirkot täällä versovat yhdessä yössä kuin sienet ja haihtuvat yhtä nopeasti aamun tullen.

Venetsia luovuttaa minulle kuumuuttaan ja saa sydämeni kiehumaan. Minkä sydämen? Rinnassani on tyhjää ja minun on tehtävä, kuten Villanelle, joka pyytää Henriä hakemaan takaisin hänen sydämensä.

Varjot pitenevät ja vene, jolla teemme matkaa on hautajaisvene. Pidän kiinni Villanellen punaisesta hiuskiehkurasta ja sovitan sanani hänen sanojensa rytmiin antaessani Henrille ohjeita siitä, miten löytää sydämeni.

Kuulostele sen sykettä ja etsi sitä epätodennäköisistä paikoista.

Kun saan sydämeni takaisin nielen sen kokonaisena ja menen katsomaan Henriä San Servolon psykiatriseen laitokseen. En saa häntä lähtemään sieltä mukaani, sillä sieltä Henri on löytänyt paikan, joka on hänelle enemmän koti kuin mikään muu paikka sitä ennen. Maailmasta pois suljettuna hän löytää vapauden, joka "ei ole sitä että on mahtava tai rikas tai arvostettu tai vailla velvollisuuksia vaan sitä että osaa rakastaa."

Rakastaa jotakuta toista niin paljon että unohtaa itsensä vaikka vain hetkeksi, se on vapautta.

Ventetsia, vapaus ja sen ulottuvuudet vievät ajantajuni ja istuttuani katukahvilan pöytään tajuan, että on jo aivan liian myöhä ja että minun on riennettävä kiireesti vaporettoon. Niin ensimmäistä kertaa elämässäni tilaan take away gin tonicin ja se kädessäni jätän taakseni Venetsian, joka häipyy näkyvistäni, mutta ei mielestäni.



Jeanette Winterson: Intohimo (2006)
207 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The Passion (1987)
Suomentanut Leena Tamminen
Kustantaja: Bazar





Kommentit

  1. tuo kirjahyllyssäni odottelee, tykkään hänen kirjoista, kivasti kirjoitat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Sulla on mahtava kirjahyllyl, josta usein löytyy kiinnostavia teoksia ja osin samoja, joita itsekin luen.

      Poista
  2. Ihanaa tunnelmointia! Matkustaminen inspiroi lukemaan ja päinvastoin!

    VastaaPoista
  3. Onko Brodskyn teos se joka on suomennettu nimellä Veden peili? Se on ihana. Hänen Venetsiansa oli nimenomaan talvinen ja sen turistina hyvin ymmärtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kas, en tullut edes ajatelleksi, että kirja voisi olla suomennettukin. Tämän nimi on englanniksi Watermark - En Essay on Venice, joten kyse on juuri tuosta Veden peilistä, jonka mainitsit. En ole aiemmin lukenut Brodskyä, joten tulee olemaan mielenkiintoista tutustua tähän esseeseen.

      Poista
  4. Oih, Intohimo! Luin vuosia sitten, kirjastolainana, mutta ostin oman kappaleen johon sain merkata parhaat kohdat. Palasin kirjan toisen osan aloittavaan Venetsia-kuvaukseen viimeksi pari päivää sitten hyllyäni silmäillessäni. Kaupungissa en itse ole käynyt, mutta kyllä sekin päivä vielä tulee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa on kyllä useita hienoja lauseita, joten onkin erinomaista, jos omistaa kirjan. Sattui niin sopivasti, että juuri ennen reissuun lähtöä tajusin ottaa Intohimon mukaan. 😀

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän