torstai 27. syyskuuta 2018

Sanoisin että: Bravo! - Teatteri Jurkka: Nora


Kuva: ©Marko Mäkinen
Kaksi naista seisoo liikkumatta selin yleisöön. Heillä on valkoiset puserot, mustat pitkät hameet ja hiukset nutturalla. Mitään ei tapahdu pitkään aikaan ja kun vihdoin näyttelijän käsi kohoaa ja hipaisee hiuksia korvan taakse, tunnen miten omakin päänahkani värisee.

Tunnelma on latautunut ja niin tiivis, että unohdan pelätä saavani yskänkohtauksen. En tiedä yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja Marina Abramovicin performanssien kuvat kulkevat mielessäni. Jopa niin, että hetken tuntuu aivan uskottavalta, että kun toinen naisista kääntyy käy ilmi, että hän on Abramovic.

Ajattelin alunperin pitää Jurkan Nora-nautinnon ihan vaan itselläni ja maiskutella sitä mielessäni, mutta mihinkäs sitä bloggari sanoistaan pääsisi eli pakko on laittaa muistiin muutama ajatus Norasta, koska se nyt vaan oli ihan jumaleissönin mahtava esitys ja juuri sellaista ihmistä monitasoisesti aktivoivaa teatteria, johon olen lääpälläni.

Alma Lehmuskallion ohjaamassa Norassa nimihenkilöä esittää kaksi naista: Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen. Esityksen lähtökohtana on Henrik Ibsenin Nukkekoti, jonka naispäähenkilö Nora on. Muun hyvän lisäksi Nukkekoti sattuu olemaan lempinäytelmiäni ja samalla myös yksi niistä näytelmäteksteistä, joita olen tarkimmin lukenut. On älyttömän kiinnostavaa, että Ibsen oli jo vuonna 1879 niin edistyksellinen, että hän halusi käyttää näytelmäkirjailijan lahjakkuuttaan naisten aseman problematisoimiseen ja edistämiseen. Sen sijaan on järkyttävää, että naiset painivat pitkälti samojen ongelmien kanssa vielä melkein 150 vuotta myöhemminkin.

Nukkekodin lopussa Nora julistaa olevansa ennen kaikkea ihminen ja jättää miehensä ja lapsensa.
Ajatus äidistä perheen hengettärenä ja itsensä perheen hyvinvoinnin eteen uhraavana elää tiukassa edelleenkin. Kukapa jaksaisi edes korvaansa lotkauttaa, jos mies jättää perheensä. Tämän vuoksi on edelleen erittäin tarpeellista tutkiskella, miksi äitiyteen liittyy niin paljon normatiivisia - ja usein yli-inhimillisiä - vaatimuksia. Tämän kysymyksen ympärillä pyörii myös Jurkan Nora mm. toksista miessankaruutta parodioimalla. Leikin kohteeksi on valittu Leonardo di Caprio ja hänen roolityönsä elokuvassa The Reverant.

Ei tarvitse kuin sanoa kyseisen elokuvan nimi niin heti alkaa pitkin verkkokalvoja vilistää kuvat miehestä, joka kaikkia mahdollisia vaaroja ja ankaria olosuhteita uhmaten nousee voittamattomaksi sankariksi. The Reverantia en ole nähnyt, joten mielikuvani siitä perustuvat muihin miessankaruuden kuvauksiin - joista sivumennen sanoen ei varsinaisesti ole puutetta - sekä Kempin ja Salmisen hulvattomaan versiointiin.

Siis kukaan ja mikäänhän ei ole niin sankarillinen kuin mies kostoretkellä. Hänen silmiinsä tulee Se ilme ja hänen askeliinsa Se käynti ja hänen lihaksiinsa Se voima ja hänen adrenaliiniinsa Se jyske. Tähän kuvastoon Kemppi ja Salminen iskevät kiinni ja paljastavat miessankarimyytin kliseet. Super nami-nami herkullista on, että Kempin ja Salmisen miessankariparodia osoittaa, että miessankaruus ei kestä sitä, että nainen astuu sankarin paikalle. Silloin nimittäin koko myytti poksahtaa kuin ilmapallo.

Kuva: ©Marko Mäkinen
En ole yhtään varma, voinko ottaa miessankareita enää senkään vertaa tosissani kuin ennen nähtyäni Kempin ja Salmisen parodian. Niin taitavavaa ja täysin hulvatonta.

Astetta vaikeampi, mutta ei yhtään vähemmän herkullinen  kuvio on, kun Kreetta Salminen manaa, että hän saa rooleja vain neljän tähden näytelmissä. Kiinnostavaa on, että juuri tämä kohtaus, joka on hyvin henkilökohtaisen oloinen on selkeimmin dramaturgisesti rakennettu. Näin fokus ei ole pelkästään Kreetta Salmisessa, vaan kaikissa naisnäyttelijöissä, jotka eivät saa ansaitsemiaan rooleja. Siinä sivussa tulee parodioitua myös takavuosilta tuttua "huutoteatteria", joka tietysti sekin parhaimmillaan oli miesten laji, koska tosihuutajat ovat tietysti valkoisia heteromiehiä.

*

Jurkan Nora sisältää kohtia, joissa näyttelijä lakkaa olemasta näyttelijä ja on näyttämöllä "pelkkänä"omana itsenään tai siltä ainakin hyvin vahvasti tuntuu, kun Kreetta Salminen kertoo kotiäitiarjestaan. Asian tekee entistä mielenkiintoisemmaksi se, että se mitä Salminen kertoo voisi yhtä hyvin olla Nukkekodin Noran kertomaa. Näin Salminen on samanaikaisesti sekä itsensä että Nora. Yhtä lailla voidaan kysyä, että kun Rosanna Kemppi syö Tutti frutti -karkkeja, onko se, joka niitä syö Rosanna Kemppi Rosanna Kemppinä vai Noraa esittävä Rosanna Kemppi.

Mistä näytteleminen ja rooli oikeastaan alkavat?

Nora on monikerroksellinen ja intensiivinen esitys, joka ei ruumiillista pelkästään Noraa vaan jokaisen äiti-ihmisen, joka on kokenut, että haluaisi elämältä enemmän kuin kotiarkea. Jos joku nyt väittää, että hän ei ole pienten lasten kanssa kotona ollessaan kertaakaan kaivannut isompiin ympyröihin, niin hän luultavasti valehtelee tai ei halua tunnustaa totuutta edes itselleen.

Nora käsittelee äitiyden kipupisteitä tavalla, joka saa miettimään niitä uusista näkökulmista. Tässä esityksessä sekä Kemppi että Salminen pistävät itsensä likoon täysillä. Erityisen hienoa ja puhuttelevaa oli myös se, että esitys sisälsi osia, jotka eivät perustuneet puheelle, vaan pelkästään näyttelijöiden läsnäololle. Ilmeille, eleille, ruumiinkielelle. Näin katsoja saattoi tehdä tulkintoja oman itsensä kautta ja lisätä mielessään kokemaansa henkilökohtaisen tämänsä.

Sanoisin että: Bravo!



Teatteri Jurkka: Nora
Ohjaus: Alma Lehmuskallio
Rooleissa: Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen
Teksti: Marie Kajava, Henrik Ibsen ja työryhmä
Dramaturgia: Marie Kajava ja Alma Lehmuskallio
Äänisuunnittelu ja musiikki: Viljami Lehtonen
Skenografia: Veera-Maija Murtola
Valot: Viljami Lehtonen, Veera-Maija Murtola ja Saku Kaukiainen

4 kommenttia:

  1. Nukkekoti pitäisi lukea uudelleen. Oli aikamoinen elämys nuorelle feministille silloin joskus. Ja että kirjoittaja oli mies! Ja vielä edellisellä vuosisadalla! Minä luin sen joskus 1974 tai jotain.

    Jäin kovasti pohtimaan tuota (koti)äitiyttä. Itse nautin syvästi noista kolmesta vuodesta jolloin hoidin omat lapseni kotona, molempia siis kolme vuotta. Mutta sen jälkeen olin kyllä kypsä työelämään. Ja kuten kirjoitit, niin totta oli myös se, että välillä oli päästävä pois, edes muutamaksi tunniksi olemaan vain itsensä kanssa tai ystävien seurassa tai leffassa ym. Mutta ehkä siksi kun sain suht. iäkkäänä lapseni, se kaikki mikä pienen vauvan elämään, lapsen ja itseni väliseen vuorovaikutukseen, läheisyyteen, lapsen kasvun ja kehityksen seuraamiseen ja siihen vaikuttamiseen (hui!) kuului ym. – puhumattakaan omasta kehittymisestäni noina hyvin intiimeinä vuosina, jolloin oma psyyke jouti aivan uudenlaisen tarkastelun kohteeksi! – merkitsi minulle todella paljon. Maggie Nelson Argonauteissa kuvaa hienosti omaa äitiyden kokemustaan ja on mielestäni nostanut äitiyden huimasti älyllisemmälle ☺ tasolle kuin sitä on yleensä pidetty. En ole vastaavaa aiemmin lukenut kaunokirjallisuudessa, en myöskään feministisessä kirjallisuudessa (!), tai ainakaan en itse ole onnistunut sellaista löytämään, paitsi psykoanalyyttisessä kirjallisuudessa. (Eläköön mm. Winnicott ♥.)

    Tämän päivän äitiys on haastavaa, mutta myös kasvattavaa, ja varmasti hyvin erilaista kuin yli 100 vuotta sitten. Hyvin erilaista kuin vielä sukupolvi sitten. En pysty edes kuvittelemaan, että oma äitini olisi käynyt päässään samanlaisia “kasvatuskeskusteluja” lapsuuden merkityksestä ym. 1950-luvulla kuin itse aloin käydä 1980-luvulla. Oletan, että siinä mielessä hänellä oli helpompaa kuin itselläni oli. “Tieto lisää tuskaa” ☺. Oma tuntemukseni onkin, että lapseni kasvattivat minua ehdottomasti enemmän kuin minä koskaan heitä. Ja ilman heitä olisin hyvinkin erilainen kuin tänä päivänä olen. Isoäitiys on nyt toinen kasvun paikka ♥.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan. Ibsen oli edistyksellinen tyyppi. Nukkekodin esittäminen kiellettiin liian radikaalina muistaakseni Saksassa ja olikohan jossain muuallakin.

      Olin vähän yllättynytkin siitä, että Nelson kirjoitti niin paljon Winnicottista. En tunne Winnicottin kirjoituksia kovin hyvin, mutta toki olen häneen monasti muissa teoksissa törmännyt. Minäkään en kuulu niihin, jotka olisivat varsinaisesti kaivanneet sitä kuuluisaa omaa aikaa, mutta pieniä irtiottoja kyllä kaipasin välillä. Tosin niihin oli varsin rajoitetusti mahdollisuuksia.

      Argonautit on kyllä kaikkinensa jollakin tapaa aivan uudenlaista tekstiä. Se pitää lukea uudestaan ja varmaan sen jälkeenkin uudestaan. Minulla osui sen lukeminen vähän huonoon aikaan ja en saanut niin paljon irti kuin olisin saanut jossain toisessa tilanteessa.

      Jaan täysin viimeiset lauseesi tuota isoäitiyttä lukuunottamatta (se ei meillä vielä ole ajankohtaista). Onnittelut isoäidille! Otaksun, että sun isoäitiys on vielä aika uusi asia.

      Poista
    2. Lähes tasan 5v 8kk olen saanut nauttia ensimmäisestä lapsenlapsestani ja toisestakin jo 3v 6kk. Tämä alkaa hiljalleen sujua jo... ☺

      Poista
    3. No sittenhän olet jo konkari-isoäiti 😀Olisipa kivaa olla sun lapsenlapsi ❤️

      Poista