Jokainen on oman elämänsä ruohoneliö - Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari

Mennäänpä suoraan asiaan eli nyrkkeilykehään, jossa käydään neljä ystävyysottelua. Tai no, ottelua ja ottelua (elämä=ottelu), mutta joka tapauksessa yläruumis paljaana ja nyrkkeilyhanskat kädessä. Ottelujen tuloksena on (tai ainakin pitäisi olla) Hiljaisuuden mestari eli Miki Liukkosen uusin tehosekoitinromaani.

Nyrkkeilymatsien jälkeen seuraa juonipaljastus, ajatuspaljastus ja elämäntarkoituksen paljastus (tämä olisi hyvä kohta laittaa selittävä alaviite, mutta sen sijaan laitoinkin tällaisen sulkulauseen).

Box!

Nyrkkeilykehässä Liukkosta vastaan asettuu muutama jäbä, jotka eivät ole ollenkaan ketä tahansa jäbiä, vaan jäbiä jotka nousivat esiin Hiljaisuuden mestaria lukiessani. Ai niin. Pitää myös mainita, että nyrkkeilyhallin seinälle on heijastettu mainostaulu, jonka sanat kannattaa pitää mielessä:

Nerokkuus ei ole muuta kuin taidokasta yhdistelyä.

Ensimmäinen jäbä: Markku Lahtela

Luin Markku Lahtelan teoksen Sirkus eli merkillisiä muistiinpanoja (Gummerus 1978) vuosia sitten. Siitä on jäänyt mieleeni kaksi asiaa. Ensimmäinen näistä on se, että syystä tai toisesta joka johtui itse tästä teoksesta tai oli johtumatta Sirkusta lukiessani huomasin usein pyöriväni mielessäni Taidehallin lähistöllä Nervanderinkadulla. Saattaa hyvin olla, että  teos sijoittuu Töölöön (en nyt rupea googlettamaan, onko näin).

Toinen sirkuskokemukseni prinsiippi on se, että mietin, että jos kirjoittaa niin multimediaalisesti kuin Lahtela mainitussa teoksessaan tekee on syytä olla huolissaan kirjailijan puolesta. Huoleni Lahtelan suhteen oli kaikkea muuta kuin aiheeton. Tosin olin huoleni kanssa pahasti myöhässä. Hiljaisuuden mestarin luettuani huoleni on ottanut kohteekseen Miki Liukkosen (tämä ei oikeasti ole vitsi).


Toinen jäbä: Don DeLillo

Don DeLillo on yksi lempijäbistäni. Hän on niitä harvoja nykykirjailijoita, joka voi kysyä myös kysymyksiä, jotka muiden kysyminä vaikuttaisivat naiiveilta ja/tai paulocoelhoilta. Hiljaisuuden mestari sisältää ihmisparan olemassaoloon ja tämän olemassaolon tarkoitukseen/tarkoitukset-tomuuteen liittyviä huomioita, joissa maistuu DeLillo. Hyvältä.

Liukkosen romaanin lopussa mainitaan, että Hiljaisuuden mestarissa on vapaamuotoisemmin siteerattu mm. juuri DeLilloa. No, en minä niitä kohtia löytänyt, mutta aistin hei fiiliksen. (Tähän pitäisi nyt ottaa joku sitaatti, joka tukisi edellä kirjoittamaani, mutta enpäs ota-k-a-a-n).

Saattaa hyvin olla, että DeLillon tuotannossa Hiljaisuuden mestari tulee lähimmäksi Alamaailmaa (Underworld (1997), suom. Helene Bützow, Tammi 1999), mutta sepäs sattuu olemaan juuri se teos, jonka lukeminen jäi minulla kesken. Se ei kuitenkaan estä toteamasta, että siinä missä Alamaailmassa seikkailee baseball-ottelun pallo löytyy sen vastine Hiljaisuuden mestarin subway-patongista ja tässä yhteydessä ilman että siihen on mitään syytä on mainittava myös Anu Kaajan raiskaavat patongit hänen novellikokoelmassaan Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015). Patongit kun kannattaa mainita aina kun se vaan on mahdollista. Majoneesin jätän nyt mainitsematta ja tyydyn mainitsemaan, että en maininnut sitä.


Kolmas jäbä: Thomas Pynchon

Jos olis sellanen kisa, jossa kisattais siitä, että mikä on se teos, jonka kesken jättämisen joku bloggari on useimmiten blogissaan maininnut niin ilmoittaisin tuohon kisaan omalta osaltani Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren (Gravity's rainbow (1973), suom. Juhani Lindholm, Teos 2014), jonka suhteen olen useita kertoja ilmoittanut tehneeni luovuttamisteon sivulla 444. Tarkistin nyt ja sivu on oikeasti 428. Ei kumminkaan montaa sivua heittänyt, joten en aiemmin ole varsinaisesti valehdellut.

Painovoiman sateenkaareen Hiljaisuuden mestarin yhdistää niiiden kummankin genre eli tämän tekstin alussa mainittu tehosekoitinromaani. Näitä kahta lukiessani en pysy kovin hyvin rattailla siitä, missä ollaan menossa ja miksi joku tekee jotain tai tietty tapahtuma tapahtuu, mutta kummankaan mainitun romaanin kohdalla se ei mitenkään estä niistä nauttimasta. Sanon ihan suoraan (koska kiva se on välillä ihan suoraankin puhua) ja tämä tieto on tärkeä niille, jotka eivät vielä ole lukeneet Hiljaisuuden mestaria. Sanon siis: missään vaiheessa Hiljaisuuden mestarin lukeminen ei ollut hankalaa, vaan se eteni liukkaasti kuin vesi hyvintoimivassa Method-putkistossa.


Neljäs jäbä: Georges Perec

Sain kerran kuningatarajatuksen ja päätin lukea oulipojäbä Georges Perecin romaanin Elämä Käyttöohje (La Vie mode d'emploi (1978), suom. Ville Keynäs, Loki-kirjat 2006). Se taisi olla joku tilanne, kun elämäni opaskirja oli hukassa (kuten se ripiitillä yleensäkin on). Noo, jaksoin ehkä jotain 25 sivua, kun ymmärsin, että tässä on nyt kirja, jota ei niin vaan lueta, vaan lukemisen lisäksi olisi hyvä myös piirtää (joku kertoi tehneensä niin ja niin tälle jokulle Perecin teos oli huimasti avautunut, joka osin saattoi johtua myös siitä, että edelleen sama joku luki sitä tuolloin kolmatta kertaa).

Hiljaisuuden mestarin kohdalla Elämä Käyttöohje tunkeutui esiin numeraalista reittiä eli kun Perec käyttää mm. seuraavia kappaleotsikoita

Palvelijanhuoneet 2, Morellet
Altamont, 4
Hutting, 3

niin Liukkonen otsikoi kappaleitaan tyyliin

A7, B 3.2 ja §E.

eli joku (kolmannen? asteen) yhteys tulkintavihje näiden kahden välillä on pakko olla. Kai?

*

Hiljaisuuden mestari ei ole hiljainen kirja, vaan kaikkea muuta. Korvatulpat saattavat lukiessa olla tarpeen. Apteekissa myydään parhaita.

Liukkosen romaanissa on henkilöitä, mutta ei varsinaisesti protagonistia ellei nyt sellaiseksi jotain sen henkilöä ehdottomasti halua nimittää. Minä en halua. Teoksesta joka tapauksessa löytyy perhe Oneil. Sepä onkin kumma sukunimi, joka välittömästi kääntyy pääässäni muotoon O'Neal, tarkemmin muotoon Ryan O'Neal, joka on vuonna 1941 syntynyt amerikkalainen näyttelijä, joka on näytellyt mm. tv-sarjassa Peyton Place, josta mummoni katsoi joka ikisen jakson.

Ryan O'Neal, voitteko kuvitella, jos ette niin yrittäkää PLEASE,  harrasti nuoruudessaan aika tosissaankin nyrkkeilyä. Tämän tiedon myötä on tullut todistetuksi, miten alitajunta toimii. Kun aloin kirjoittaa tästä postausta en tiennyt mitään Ryan O'Nealin nyrkkeilytaustasta. Tulinpa kuitenkin valinneeksi tekstini alkuun nyrkkeilyasetelman. Itse asiassa en siis tehnytkään valintaani itse, vaan sen teki Hiljaisuuden mestarin kertoja antamalla romaanissa kuvatun perheen sukunimeksi Oneil, josta ketju sitten lähti kuleksimaan.

Oneilin perhen jäseniä ovat isä Lennart, äiti Aunu ja aikuinen lapsi T. Isä Lennartilla on cobwoy-vaatetusfiksaatio tai -pakkomielle. Hän on myös saattanut murhata poikansa eli T:n ja siinä sivussa myös taloyhtiön talonmiehen. Varmaa se ei ole, kuten ei moni muukaan asia Hiljaisuuden mestarissa, jossa äyskäröi P. niin kuin Potentiaali.

Äiti-Aunusta on hyvä mainita se, että hän suunnittelee itsemurhaa ja sairastaa bulimiaa. Jälkimmäinen tieto on oleellinen jo senkin vuoksi, että kun äidin bulimiasta on kerrottu on loogista todeta, että T. on bulimikko jo toisessa polvessa (jos äidin bulimiaa ei olisi mainittu T:n toisen polven bulimikkouden maininta saattaisi vaikuttaa oudohkolta tai ainakin vaatia lisätietoa).

Lennartin mahdollisista teoista johtuen (ja vähän muutenkin) Hiljaisuuden mestaria on ihan mahdollista lukea modernina jännityskertomuksensa. Sellaisena sitä ainakin kannattaisi mainostaa, koska dekkari myy Suomessa hyvin tai ainakin paremmin kuin ei-dekkari.

*

Pidän itseäni huonona samaistujana. Tosin en koskaan oikein ole onnistunut selvittämään itselleni, mitä samaistuminen omalla kohdallani varsinaisesti tarkoittaa, mutta ei nyt juututa lillukanvarsipolkkaan. Moniin Hiljaisuuden mestarissa esiin tuleviin asioiden tiloihin nimittäin joko minä tai erityisesti minäni nuorempi versio samaistuu kuitenkin huolella.

Ensimmäinen vahva vihje siitä, että Hiljaisuuden mestari tulee puhuttelemaan jotakin osaa minusta löytyy jo teoksen motosta, joka on Yukio Mishiman kynästä (nyt en enää pysty pidättelemään, vaan on pakko laittaa alaviite)* ja kertoo siitä, miten elämä koostuu sanoista,  jotka voivat muuttaa maailmaa ja maailmasta, joka ei ole tekemisissä sanojen kanssa.

Ai mut hitto olin unohtaa ja jotta en taas uudelleen unohtaisi otan sen tähän väliin: Hiljaisuuden mestarissa on mainittu Leisure Suit Larry. Olin täysin unohtanut hänet. Mikä lämmin nostalgian tuuli alkoikaan puhaltaa. Vuosien ajan Larry ei ole kertaakaan vallannut mieleni liukasta pintaa, mutta nyt Larry on back (varmuuden vuoksi: https://fi.wikipedia.org/wiki/Leisure_Suit_Larry).

Sanoista, jotka voivat muuttaa maailmaa ja maailmasta, joka ei ole tekemisissä sanojen kanssa. Tähänhän me jäätiin ja tässä kohdassa vastaan tulevat kaksoset Welt ja Schmerz, joiden isä on Jean Paul (syntymänimeltään Johann Paul Friedrich Richter). Saksalainen jäbä, joka syntyi vuonna 1763 ja kuoli vuonna 1825.  Mainitsin nuo olennaiset vuodet vaan sen takia, että ne selittävät miksi Jean Paul ei ollut Subwayn kanta-asiakas.

Jos Weltiä ja Schmerziä ei ole koskaan henkilökohtaisesti tavannut voi pitää itseään onnekkaana. Yhtä hyvin tosin kyse voi olla siitä, että sitä sattuu olemaan tyyppi, joka ei vietä kovin syvällistä elämää. Tämä nyt on vähän tällanen juttu, että sille, joka Weltin ja Schmerzin tuntee, ei tarvii selittää mitään ja sille, joka ei niitä tunne, ei kannata selittää mitään.

Kommunikaatio on Hiljaisuuden mestarissa vaikeaa, tarkemmin sanoen helvetillisen vaikeaa eli tilanne on yksi yhteen oikean elämän kanssa.  Tämä on myös se lähestymiskulma, jolla Liukkosen romaanille on lähdetty houkuttelemaan lukijoita, sillä teoksen takakanteen on painettu seuraava, romaanin ensimmäiseltä sivulta löytyvä sitaatti

Todellista 'suoraa yhteyttä' ei ole, välissä on aina suodatin, siis toinen ihminen. Tässä tapauksessa Sinä, anteeksi nyt vain.

Juuri ennen yllä olevaa sitaattia löytyy itse romaanin kannalta kuitenkin huomattavasti olennaisempi lause, jonka loppuiosa menee näin

[l]oppujen lopuksi sinä suodatat tämän kaiken sanomani oman psyykkisen rakenteesi läpi tajuntaasi ja lopulta tuloksena on pelkästään sinun näkemyksesi minun näkemyksestäni.

Tämä kirjoitus on oma suodatukseni romaanista Hiljaisuuden mestari ja tästä suodatuksestani sinä  edelleen suodatat oman näkemyksesi, jonka, jos kerrot sen eteenpäin kuulija suodattaa oman filtterinsä läpi ja niin edelleen. Elämme suodatusten viidakossa, jossa kaikki puhelimet ovat rikki ja jossa jokainen on oman elämänsä ruohoneliö, josta ei johda viestiä sellaisenaan välittävää siltaa toisen ihmisen ruohoneliöön.

Moni nykyajan ilmiö pääsee osaksi Liukkosen romaania ja niistä on usein kerrottu tavalla, joka naurattaa, vaikka mitään erityistä syytä nauruun ei kenties olekaan, vaan päinvastoin. Lakonisenhilpeää tragikomiikkaa Hiljaisuuden mestarista löytyy joka tapauksessa kosolti.

Hiljaisuuden mestari todistaa omat sanansa siitä, että nerokkuus syntyy taidokkaasta yhdistelystä. Liukkosen teksti on uivaa ja liudentuvaa ja lukiessa huomaa äkkiä olevansa aivan muualla kuin pari kappaletta aiemmin. Jokin mahtava maaginen lanka pitää kaikkea kerrottua kuitenkin yhdessä niin että lukijalle ei  tule tunnetta siitä, että tekstin flanööraus olisi mielivaltaista.

Liukkosen romaani on kierteinen pakkaus ja kirkas valopilkku suomalaisessa nykykirjallisuudessa. Kielellisesti se on lennokas, notkea ja villisti väyliään hakeva, ja se tavoittaa kirjoitustyylinsä kautta ulottuvuuksia, joihin ei oikeastaan ole pääsyä.

Ai niin.
Ne tekstini alussa mainitut paljastukset. Ne jäivät nyt kyllä paljastamatta. Sellaista elämä on. Kaiken merkitys on kaiken vieressä.

Tähän loppuun vielä. Ensimmäinen, toinen, kolmas ... kehusana ja hurraa!



Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari
359 sivua
WSOY (2019)


Kirjasta kiitos bloggarikubille!




*Yukio Mishima on japanilainen kirjailija. Kaikkien oman elämänsä janon tyydytystä moninaisilla ja usein epätoivoisilla tavoilla etsivien K. Grandien sankari


Liitän Hiljaisuuden mestarin kokeellisen kirjallisuuden #kokkir-haasteeseeni, vaikka toisaalta olenkin sitä mieltä, että se ei ole varsinaisesti kokeellista kirjallisuutta, mutta vielä vähemmän se on pertsaa.