Vitsvit on runokokoelma, joka perustuu Farrokhzadin omiin kokemuksiin. Se kertoo siitä, miten runoilijan perhe joutui pakenemaan Iranista ja päätyi anomaan turvapaikkaa Ruotsista ja rakentamaan elämää uudessa vieraassa kulttuurissa.
Ruotsissa Farrokhzadin teos on ollut valtava menestys ja vuonna 2013 se oli yksi August-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaista. Koska runoutta käännetään suomeksi nykyisin hävettävän vähän, ei Farrokhzadin teostakaan voi lukea suomeksi, mutta jos ruotsiksi lukeminen on mahdoton rasti voin iloksenne kertoa, että teos on käännetty englanniksi nimellä White plight.
Kun otan Vitsvitin käsiini sen hopeanvärisestä kannesta heijastuvat omat kasvoni. Näin tulen heti vedetyksi mukaan osaksi Farrokhzadin runoja. Olen kuvajainen näiden runojen keskellä. Olen runoilijan perhe, joka on lähtenyt kotimaastaan ja joka ruotsalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa näkee itsestään useimmiten vain epäselviä heijastuksia ja välähdyskuvia.
Lukijana olen osa sitä, mistä Farrokhzad kirjoittaa. Olen palanen runominän ja hänen perheensä traumaa - epätietoinen, surullinen ja kauheita asioita todistanut. Joskus toivo välähtää kuin äkillinen valo, josta ei ole ihan varma, näkikö sen todella vai kuvitteliko vain.
Vitsvitin runominä on läsnä vain teoksen ensimmäisellä sivulla, jolla hän kertoo, miten hänen äitinsä juurrutti perhettään ruotsalaiseen yhteiskuntaan kotia koristelemalla ja ruotsinkieleen tutustumalla.
På dagarna skiljde hon mellan långa och korta vokaler
som om ljuden som kom ur hennes mun
kunde tvätta olivoljan ur huden
Ensimmäisen sivun jälkeen runominä katoaa taustalle ja runoissa puhuvat hänen äitinsä, isänsä, veljensä ja isoäitinsä.
Runot on kirjoitettu valkoisella tekstillä mustiin palkkeihin. Tällä graafisella ratkaisulla on monia seurauksia. Se korostaa runopuhujien yksinäisyyttä. Tuo konkreettiseti esiin, miten he elävät lähekkäin, mutta toisistaan valtavan kaukana omien mieltensä vankeina. Kuin saarina, joita yhdistää (mutta myös erottaa) kotimaassa koettujen tapahtumien meri, jonka aalloilla kulkevat ruotsalaiset laivat ruotsalaisine sääntöineen ja kulttuurisine sekä yhteiskunnallisine vaatimuksineen.
Mustan ja valkoisen kohtaaminen synnyttää mustavalkoisuutta, joka on tässä kokoelmassa kaikkea muuta kuin mihin mustavalkoisuudella yleensä viitataan. Kaikki on suhteellista, yhteismitatonta ja kiertävää. Törmäyksiä tapahtuu jatkuvasti. Musta on koetun kivinen paino, järkkymätön. Valkoiset sanat kaivertuvat mustaan, kirjoittavat menneisyyttä merkki kerrallaan.
Mustat palkit ovat sivuilla kuin hautakivet, joita asuttaa kokemuksellinen totuus, jota vastaan kukaan ei voi väittää. Mustia palkkeja vasten oma etuoikeuteni hakkautuvat ja pitävät korvia vihlovaa meteliä. Mustat palkit vaativat minua olemaan hiljaa, sillä mikään mitä voisin sanoa ei voi tulla lähellekään sitä, mistä näissä runoissa puhutaan.
Min far sa: Hur mycket motstånd kan människofettet bära
innan piskrappen permanentas
Min far sa: Om du glömmer bort alfabetet
hittar du det på min ryggtavla
Mustiin palkkeihin kirjoitetut valkoiset sanat kantavat mukanaan sitä, mitä runominän perheen kotimaassa tapahtui. Palkit kehystävät koetun ja pakottavat lukijan katsomaan sitä juuri sellaisena kuin se on. Nämä runot eivät anna lukijalleen armoa. Ne huutavat ilman ääntä.
Vitsvit on voimakas ja raaka kokemus. Se on eri äänten hallittu ja haavaisa polyfonia. Se ei anna päästää itsestään irti, vaan pakottaa palamaan sanojensa äärelle yhä uudestaan. Ja jostakin välistä - usein isoäidin elämänkokemuksen kautta - aukeaa toivo. Niin hauras toivo, että sen tuskin uskaltaa panna merkille, sillä painajaiset eivät lopu. Menneisyys ei lakkaa piinaamasta, eikä ruotsalainen yhteiskunta vaatimasta.
Farrokhzadin runot tekevät kipeää. Ne ovat happoa, jotka syövyttävät pitkään.
Vitsvit on vahvasti ruumiillinen kokemus, jonka lukeminen tuntuu epämääräisenä paineena kehossa. Se on kokonaisvaltainen teos niin itse runoja, teoksen kantta kuin graafisia ratkaisuja myöten.
Athena Farrokhzad: Vitsvit
70 sivua
Albert Bonniers Förlag (2013)
Kommentit
Lähetä kommentti