- Ai kivoja? Öh tota ...
- Just niin. Kivoja. Odotahan niin selitän kohta lisää.
Lähdin lukemaan Jouni Teittisen Sydäntaskua tietämättä siitä etukäteen yhtään mitään. Ajattelin, että luen sen läpi muutamana aamuna aamukahvin kyytihenkilönä.
Olikohan aamu numero 2, kun huomasin, että aloin käännellä sivuja myös taaksepäin. Teki mieli palata. Maistaa uudestaan. Alkoi tuntua siltä, että nämä runot on jotenkin hirmun kivoja.
Paitsi. Ei voi sanoa, että runot on kivoja, koska kiva on sana, jota käytetään silloin, kun ei ole oikeasti mitään sanottavaa.
Ihan kiva taas on useimmiten epäkivaa ja/tai kaikkea muuta kuin kivaa. Hitto soikoon, haluan uudelleenomia sanan kiva siinä merkityksessä, joka sillä joskus oli ja on toisinaan vieläkin ja todeta, että Sydäntasku on kiva runokokoelma.
Kun sanon kiva, teen pienen kivan vallankumouksen. Se kannattaa ottaa huomioon.
Teittisen runot eivät ryntäile, mikä ei tarkoita, etteivätkö ne liikkuisi. Runoista hahmottuu lapsi, joka vanhenee ja makaa rannalla viltillä. Hän on kolmen, neljän, kuuden ja seitsemän ja jään pohtimaan, miksi hänen viidettä ikävuottaan ei mainita. Mitä silloin tapahtui? Tapahtuiko silloin se, jonka vuoksi runominä palaa näissä runoissa lapsuuteensa?
Sydäntaskun sivuilla naiset juoksevat rannalla ja polttavat tupakkaa "kuin varsat" ja lapsi on omillaan, tapahtumista syrjässä. Runot palaavat katsomaan, miltä lapsen sisällä näyttää, kun häntä katsoo vuosia myöhemmin. Mitä ajatuksia lapsi aikuisessa herättää? Voisiko lapsen vielä rakastaa ehjäksi?
Lapsessa asuu salaisuus, jota hän ei osaa nimetä. Lapsessa asuu tietoa, joka unohtuu.
Lapset rakentavat hiekkalinnaa niin kuin vain ihmiset jotka tietävät asiansa.
Ollaan nukahtamisen ja hereillä olon välissä. Siinä tilassa, jossa usein aukeaa sellaista, joka pysyy unessa ja hereillä kiinni. Lyhyt syvä hetki, jolloin tietoisuus ei pääse sotkemaan havaintoja. Siinä hetkessä:
Lapsuus.
Uimaranta.
Hiekkaämpäri.
Kerrostalon piha.
Lapsuuden reitit, joilta lapsi jota katsotaan, kysyy kysymyksiään.
Lapsuutesi ei ole sinun mutta sinua se katsoo.
Näen lapsen makaamassa vihreällä viltillä - miksi juuri vihreällä, en tiedä. Tunnen suurta hellyttää tätä lasta kohtaan, joka makaa vähän kippurassa, vetäytyneenä. Jos olisin aikuinen sillä samalla hiekkarannalla, jolla lapsi makaa syrjässä muista menisin kysymään, mitä hänelle kuuluu. Ostaisin vaikka jätskin.
Sydäntaskussa on jotakin samansukuisen aseistariisuvaa kuin esimerkiksi Juuli Niemen runoissa. On hyvyyttä ja ymmärrystä. On lapsuuteen ulottuva halauksen pyrkimys.
Sydäntasku on tasapainoinen kun marmorikuula, joka on hionnut lapsen käsissä, hukkunut ja löydetty. Marmorikuula, jolla on lyöty ikkunaa, jonka läpi näkyy pihalla oleva keinu, joka ennen liikkui, mutta nyt odottaa turhaan keinujaansa. Kettingit itkevät, kun tuulee.
Teittinen kirjoittaa lapsen ja hänen asiansa hyvin koskeltaviksi, tuo ne viereen. Paljastaa lapsen tuttuudessa asuvan, vuosien kerrostaman vähän kammottavankin myöhäisyyden ja vierauden.
Kokoelmassa on sivuja, joilta sanat ovat kuluneet pois kuin aallot olisivat pyyhkineet lapsen rantahiekkaan piirtämänsä merkit. Lapsi itsenään on vain vähän olemassa. Runominän muisti ei yllä, se aavistelee, se yhdistelee väärin. Sen hätä on vihreällä viltillä makaavan lapsen hätää.
Paikoin kokoelma etenee aforismeja muistuttavin lausein. Yhden runo-osansa alkuun Teittinen lainaa Mirkka Rekolaa, jonka vaikutus runoilijaan on luettavissa myös Sydäntaskusta. Vähällä ja pienellä voi mennä suuria askelia eteenpäin.
Runokuvat toistuvat ja vahvistuvat toistumisensa kautta. Lapsi on rannalla. Sillä rannalla, jolla aikuinen kulkee ja jota lapsuus pakenee ja menee piiloon. Aikuisen askeleet painuvat hiekkaan, rypistävät lapsen ja lapsuus tulee esiin toisesta kohtaa. Olemassaolon kysymykset kiinnittyvät hiekkaämpäriin. Siihen, jonka sangan vuodet ovat rikkoneet.
Kaukana putoaa maan pohjaton arpa.
Ennen kuin mikään on alkanut, on jotain jo lyöty lukkoon. Hetkestä, joka lapselle oli vaan yksi hetki tulee kuva, joka pakottaa palaamaan yhä uudestaan. Sen paino, kun on jatkuvasti reunamilla. Odottamassa, että kuuluisi äidin huuto "nyt syömään". Siinä huudossa huolenpito, johon kaipaus tekee kotinsa.
Jouni Teittinen: Sydäntasku
Poesia (2019)
Arvostelukappale
Kiva vallankumous! Kiitän ja marmorikuulan pyöriteltavakseni nappasin kivaa viikonloppua Sinulle toivottaen:)
VastaaPoistaKiitos Takkutukka ja samoin sinulle.
Poista