Siirry pääsisältöön

Toisen myrkky on toisen sisäänpääsy - Tiina Lehikoinen: Terra Nova


Siitä, että maailma on nyt näin voidaan päätellä, että se voisi olla toisin. Tiina Lehikoisen Terra nova on tämän uuden maailman puhaltamista tulevaksi. Sen houkuttelua esiin ja vetämistä kohti. Sanallisten harppuunoiden iskemistä uuden terran pintaan. Tule jo, me ollaan ihan valmiina.

jotain alkaa työntyä esiin

Jo Lehikoisen edellinen runoteos, Multa, jätti minulle tunteen, että hän on runoilija, jonka teokset tulevat olemaan minulle ihan erityisellä tavalla tärkeitä. Annahan kun selitän tätä hieman.

Joku kirjoittaa hienosti ja hyvä niin. Minä luen sen jonkun hienoja sanoja ja ajattelen, että onpa tässä hienoja sanoja, yltäkylläisen kauniita ja esteettisesti kerrassaan hurmaavia. Ihoni alla ei kuitenkaan tapahdu liikettä ja minun on pakko käydä hakemassa villatakki.

Ja sitten on sellaisia sanoja kuin Tiina Lehikoisen sanat, jotka putoilevat juuri siihen paikkaan, johon niiden odotankin putoilevan ilman että olen tiennyt, että juuri se kohta on sitä tiettyä sanaa vailla. On odotus, joka täyttyy täydemmin kuin mitä sen odotuksellisuus on antanut aavistaa.

Ja muun muassa siksi olen jäänyt kiinni Terra novaan. En saa luettua sitä valmiiksi, vaikka olen lukenut sen x monta kertaa, mutta en valmiiksi, en sitten millään. Palaan sen sivujen väliin yhä uudestaan, koska siellä minua hyväillään. Koska siellä on uuden maailman nuppuja, joita haluan kastella kaikella sillä maidolla, jota minusta vuotaa.

*

Voitteko kuvitella, sain päähäni, että kirjoittaisin Terra novasta ihan oikean runoanalyysin. Sain tämän hullun ajatuksen juuri ennen kuin nukahdin. Vein sen mukanani uniin. Vein sen puutarhaan, jossa Edith Södergran, Luce Irigaray, Hélène Cixous ja minä istuimme puutarhatuoleilla. Ranskalaisen tarjoilijamme nimi oli Ilya. Se tavutetaan Il-ya.

Oli päivä joka puhkoo / joka versoaa / ja vetää sisäänsä // rönsyliljat puhkeavat / keijusilmiin, kukat katsovat meitä. Oli yön tähdet, jotka putoilivat laseihimme, jotka olivat piripintaan valkoista mustetta täynnä.

Luce toisteli sanoja: parler femme, parler com une femme

Edith näki tulevaisuuden varjon.  Varjon, joka meni varjon sisälle, joka meni varjon sisälle, joka meni  varjon sisälle, joka meni päivänvarjon alle suojaan niiden yksien toisten polttavalta maskuliinishegemoniselta auringolta.

Hélène sanoi, että runous on voiman ammentamista tiedostamattomasta ja jatkoi, että tiedostamaton on "toisenlainen seutu vailla rajoja", "paikka jossa elävät torjutut naiset, tai [...] keijut."*


*

Heräsin yöllä Hélènen sanoihin ja siihen, että sänkyni oli maitoa täynnä. Nyt kysyn teiltä: jos runous on, kuten Hélène unessani väitti "voiman ammentamista tiedostamattomasta" miten siitä silloin voisi kirjoittaa tietoisen mielen kautta. Miten sitä silloin voisi analysoida kulkemalla logosentrismin käytäviä pitkin, joiden seinillä fallokset loistavat kuin lamput?

Sen varmaan tiedätkin, että muita käytäviä ei ole. Ellei sitten. Täytän kynäni sillä musteella, jota sänkyni tulvii.

Kokeillaan.

Terra novassa kirjaimet pullistuvat, kaksinkertaistuvat moninkertaistumisen kautta. Risteytyvät ja androgynisoituvat. Ne menevät yhteen ja purevat kuin niiden vieressä ei olisikaan toinen sana vaan ihmisen herkullinen pohje, josta koira ei malta pitää hampaitaan erossa.

Terra novan sanat syövät toisiaan. Maiskutellen. Niillä on vuosituhantinen nälkä. Ne syövät yli kohtuuden ja oksentavat ruokapalloja. Ovat äitilintuja, jotka ruokkivat pesän asukkeja.

Tässä kohtaa on lintumaailma, mutta ei enää naarasta ja urosta, vaan naaros.

Tässä on Edith Södergranin puutarha (ei se joka oli unessani, vaan toinen). Se, jossa älypuhelimet ottavat selfieitä ripiitillä. Meillä kaikilla sama tarve.

Tässä minä olen. Näe minut!

Tähti putoaa Edithin puutarhaan ja iPhonen näyttö menee rikki.

*

Uusi maailma tekee vanhan tästä maailmasta joka on nyt. Tärkeiltä miehiltä viedään heidän nimensä, sekoitetaan. Tärkeiltä miehiltä viedään heidän ratsastussaappaidensa ihana nahantuoksu.

porstuassa marmoriset ratsastussaappaat
täyttyvät sateesta, jalustoille istutetut
suurmiehet katsovat aina 
länteen ja itään etsien Isää 
vaikka totuus on tässä:

K.O. Lumbus - nyt näyttää todellakin siltä, että sinun limbinen järjestelmäsi ei enää toimi. Kapinallisten ja tottelemattomien nesteiden maailmasta sinulle on tosi vaikea löytää paikkaa.

Mennään rihmastoon, jota D.E. Leuze vartioi. Syötetään hänelle sivunumerot, tehdään sivulle paljasta pintaa. Ihanko pakko D.E. sinun on päästä ääneen? Hyvä on, olen kiltti, olen niin hirmuisen kiltti, mutta nauruni tekee jo tuloaan. Puhu siis nopeasti, laita halukoneesi hyrräämään.

D.E. Leuze: "Intressit sijaitsevat aina siellä, minne halu on ennalta määrännyt niiden paikan."**

Otan sanoistasi mukaan halun. Menen siihen uimaan. Menen entiseen siniseen veteen, joka nyt on - tiedät kyllä. Ja nyt se on myös paikka. Se on paikka, jonka yllä kartanpiirtäjän käsi menee kramppiin. Hienosti kouristelee ja täysin uskottavasti.

Se on paikka on aukko.

aukoista kaikuu mykkä maa
nämä eivät ole veistoksia silmälle
vaan polkuja ruumiille
[...]
kannan lasta sisälläni


Meillä on syntymäjuhlat. Meidän ruumiissamme vielä muistumia kärpästen pakkoliikkeistä, kun ne yhä uudestaan törmäsivät ikkunalasiin. Hakkaamme ja nakutamme. Hankaamme hiuksillamme ja lipaisemme myrkkykielellä. Toisen myrkky on toisen sisäänpääsy.

Kun merkitykset turtuvat ne alkavat murtua.  Kuka-mikä-ken täällä nyt signifioi?

*

Terra nova on synnyttämistä ja imettämistä, jossa elollisen ja elottoman raja ei ole muuri. Se on kukkuroillaan itsepölyttäviä sanoja. Tässä kokoelmassa lauseet ja sanat synnyttävät lausanoita (perusmuodossa lausana, taivutusmuodossa loppuosaltaan ihana noita ja rohkeasti pyöreä taikasauva).

Terra novassa se mikä on tulollaan muistuttaa valokuvan kehittymisestä. Kuvat uivat futuurin kehitysnesteessä. Ne alkavat muodostua. Ne ovat muodostumisen tilassa. Muodostumaisillaan. Lapsivedestä pullollaan.

Terra nova on vaginateksti. Ei, vaan vageksti, joka laulaa aina vaan. Tässä on sen kuoro:






Tiina Lehikoinen: Terra nova
110 sivua
Poesia (2019)

*Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia
** Gilles Deleuze: Haastatteluja


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän