Ordinary people on yksi tämän vuoden Women's Prize for Fiction -palkinnon ehdokaslistalle päässeistä kirjoista. Se ei ollenkaan sen tyyppinen romaani, joita yleensä luen saati sitten, että innostuisin tarinasta, joka tarkan realismin keinoin käsittelee aihetta, joka jo etukäteen saa minut haukottelemaan. Parisuhdekuvaus, voiko tylsempää olla?
Ordinary people kuitenkin osoittaa, että kun kirja on kirjoitettu hyvin ei aiheella tai tyylillä ole väliä ja yllätyksekseni huomasin imeytyväni Evansin kirjaan kuin nälkäinen punkki polvitaipeeseen.
Evansin kirjassa kuvataan kahta tummaihoista, keskiluokkaista pariskuntaa, joiden ongelmat ovat keskenään hyvin samanlaisia. Niin Melissan ja Michaelin kuin Stephanien ja Damianinkin parisuhde on ajautunut lasten syntymän myötä kriisiin. Kumpikin pariskunta tekee kaikkensa pelastaakseen suhteensa, mutta riittääkö se, on toinen asia.
Evans onnistuu kuvaamaan ihan harvinaisen selkeästi niitä rakenteita, jotka lapsen syntymän myötä liimaavat naisen osaksi kotia, kun taas mies voi jatkaa elämäänsä pitkälti entiseen malliin. On naisen tehtävä kasvattaa lapset oikein ja seurata uusimpia lastenhoitosuosituksia, kun mies taas voi nauttia rusinat pullasta ja sulkea isää huutelevat lapset syliinsä töistä palatessaan. Naisen osaksi tulee loppumaton metatyö ja hänen elämänsä tärkeimmäksi tarinaksi kertomus synnytyksestä.
Nainen menettää itsensä yksilönä lapsilleen ja mies menettää vaimonsa äitiydelle ja kumpikin heistä menettää minänsä parisuhteelle.
'I' was the lost pronoun in the language of the couple.
Evansin romaania lukiessani muistelin useasti Simone de Beauvoirin teosta Toinen sukupuoli, jossa de Beauvoir kirjoittaa muun muassa, miten avioliitto pakottaa naisen toiston ja rutiinin maailmaan, jossa on paljon odottamista. Ordinary peoplessa tämä tule esiin erityisesti Melissan kautta. Hänelle päivän tärkeimpiä hetkiä ovat ne, jolloin lapset nukahtavat päiväunille ja hän voi keskittyä omiin life style -editorin töihinsä. Olla pari tuntia muutakin kuin äiti. Ottaa omakseen Ibsenin Nukkekodin Noran sanat kun Nora päättää jättää perheensä ja julistaa olevansa "ennen kaikkea ihminen."
De Beauvoir kirjoittaa, että "joskus sanotaan avioliiton kutistavan miestä, mikä usein onkin totta, mutta naisen se tuhoaa." Jokainen Evansin kuvaamista henkilöistä kärsii itsekseen ja omista tunnoista on vaikea puhua toiselle. Ero näyttäytyy houkuttavana mahdollisuutena vapauteen, mutta lapset tekevät eroamisesta vaikeaa. Michael kuvittelee itsensä viikonloppuisäksi ja uskottelee, että hän olisi parempi isä eroisänä. Perheen luoma yhteisyydentunne on kuitenkin vahva, eikä siitä ole helppo luopua.
Missään vaiheessa Evansin romaania ei ole kyse siitä, etteivätkö parisuhteen osapuolet rakastaisi toisiaan. Rakkaus vaan ei tunnu riittävän. Oikein mihinkään.
They fell to distances. Her body forgot his hands. They were partners, in the very tedious sense of the word, and the difficult thing was that they couldn't talk to their best friends about it, because they had been each other's best friends.
Evans nostaa erityisesti Melissan kautta yksilötasolla koetun parisuhteen kriisiytymisen osaksi yleisempiä naisten suhteissaan kokemia tuntemuksia. Melissa käy mielessään läpi naisliikkeen eri vaiheita ja feministien saavutuksia ja tuntee itsensä niin epäonnistujaksi kuin pelkuriksikin. Evansin käsittelyssä parisuhde tuottaa naisesta sorretun ja miehestä patriarkaatin edustajan.
It was the depression of all women, all the oppressed women all over the world, and Michael was no longer Michael but a patriarch, the patriarch.
Evansin romaanissa epätasa-arvoiset valta-asetelmat on sisäänkirjoitettu perhe-elämään, eikä niitä pysty tahdolla tai rakkaudella voittamaan. Omat haasteensa suhteeseen tuo vielä rotu sekä se, miten kukin sen merkityksen omassa elämässään mieltää. Melissan juuret ovat Nigeriassa, Michaelin Jamaicalla. Melissan äiti tuo romaaniin afrikkalaisia tuulahduksia taikauskolle perustuvine neuvoineen ja hänen sekä Melissan välillä on sukupolvikuilu. Michael identifioituu Melissaa vahvemmin mustaan kultuuriin ja on sielultaan lontoolainen, joka ei voisi kuvitellakaan elävänsä paikassa, jossa ympärillä ei olisi muita mustia ihmisiä. Damianin elämässä taas Michael Jacksonin kuolema käynnistää hänen pitkäaikaisen haaveensa, kirjoittamisen, toteutumisen.
Evans ei osoita syyttävällä sormella yhtäkään romaanihenkilöistään. Päinvastoin hän kuvaa, miten jokainen heistä tekee parhaansa ja miten vähään sen loppujen lopuksi riittää. Ordinary people nousee kehotukseksi murtaa sukupuoliroolit ja niihin liittyvät valta-asemat, sillä niin kauan kuin naisen ja kodin sekä miehen ja työelämän välillä on yhtäläisyysmerkit ei kukaan voita. Ei edes rakkaus.
Diana Evans: Ordinary people
341 sivua
Vintage (2018)
ei kait de Beauvoir kaikkea tommost tiedä (lukenut hänen paksuja kirjoja)... mutta tiedä parin, joilla ei yhteistä lasta, vain entisistä suhteista - he eivät päässeet yhteen asumaan ennen kuin nämä lapset aikuisia - kun miehen tytär ei tykännyt tämä isänsä uudesta naisesta!
VastaaPoistaBeauvoir ei edes asunut yhdessä Sartren kanssa, mutta tästä teoriapuolesta hänellä kyllä oli valtavasti tietoa.
PoistaEn ole lukenut kirjaa, mutta otsikkoosi sanon, että lapset tai lapsettomuus voivat rikastaa tai rikkoa suhteen, jokainen suhde on erilainen.
VastaaPoistaVakavasti kun kysymystä miettii niin asia tietenkin on juuri niin kuin sanot. Evans onnistuu hienosti kuvaamaan parisuhteeseen liittyviä ongelmia syyllistämättä ketään osapuolta. Hyvin todentuntuista kuvausta
PoistaKuulostaapa pessimistiseltä kirjalta. Tällainen lähestymistapa tuntuu lipsahtavan helposti moraalisaarnan puolelle, mutta ilmeisesti niin ei kuitenkaan käynyt.
VastaaPoistaEn itse kokenut tätä pessimistisenä ollenkaan, vaan hurjan realistisena ja vakuuttavana kuvauksena siitä, että edes vahva tahtotila ei välttämättä pelasta parisuhdetta. Moraalisaarnoja tästä kirjasta ei kyllä löydy, vaikka kuinka etsisi. Hieno lukukokemus, vaikka tosiaan ei aiheensa puolesta olekaan lajia, jota yleensä luen
Poista