Koska naiselta pääsi sateenvarjo karkuun mies souti saareen ja matkusti Pariisiin.
Edelliseen lauseeseen on tiivistetty Joel Haahtelan Katoamispisteen tarinallinen kehityskulku. Se ei tietenkään kerro itse romaanista mitään, eikä sen ole tarkoituskaan niin tehdä. Sateenvarjo on joka tapauksessa oleellinen ja se, että tuuli tempaisi sen naisen kädestä, koska sitä kautta Katoamispisteen kertoja (pitkälti Joel Haahtelaa itseään muistuttava mies) tutustui ranskalaisnaiseen nimeltä Magda.
Magda on tullut Helsinkiin etsimään kadonnutta ex-miestään Paul Roux'ta, josta hän ei ole kuullut pitkään aikaan. Matkustajakodista, jossa Paul Roux asui löytyy muutamia hänen sinne unohtamiaan esineitä ja niiden joukossa on Raija Siekkisen romaanin Häiriö maisemassa ranskankielinen kääännös. Näin sateenvarjo - omanlaisensa maisemallinen häiriö sekin - on sysännyt alkuun tapahtumasarjan, jossa kertoja päätyy etsimään sekä Magdan miestä, että kulkemaan pitkin Raija Siekkisen jalanjälkiä.
Kun Raija Siekkisen nimi mainitaan minä nostan kynäni paperilta. Äkkiä kirjoitusjälki näyttää liian painavalta ja lopulliselta. On liian täynnä kaikkea sitä painoa, jota elämä vuosien kuluessa ihmiseen kasaa. Ei, on kirjoitettava kevyesti höyhenkirjaimin. On kirjoitettava niin, että tekstin lukeakseen lukijan on pantava peliin korkeimmat panoksensa.
Katoamispisteessä Raija Siekkinen muuttaa kertojan elämän osin fiktioksi. Niin voi käydä, kun jostain kirjailijsta innostuu oikein kovin ja hänen kirjoissaan kuvaamansa tapahtumat alkavat tuntua todellisemmilta kuin oma elämä. Sitä huomaa toimivansa Katoamispisteen kertojan tavoin ja sepittelevänsä mielessään jatkoa tapahtumille, jotka reaalimaailmassa ovat mahdottomia. Raja elämän ja kuoleman väliltä poistuu hetkeksi sekin. Selittämätön ja kuviteltu muuttuu niin todelliseksi, että se on enemmän läsnä kuin se mitä fyysiessä maailmassa ympärilläni on ja äkkiä sitä huomaa olevansa Katoamispisteen kertojan tavoin yksin saaressa ilman puhelinta ja venettä, joka veisi mantereelle.
Saari (klik) on myös Raija Siekkisen pienoisromaanin nimi. Saari suojelee ihmistä ja suojellessaan eristää. Saaressa ihminen voi olla mitä vaan ja antaa eri puoliensa tulla vapaasti esiin, eikä siitä kukaan saa tietää. Saari on todellinen paikka ja mentaalinen tila. Se on kohtaamispaikka itselle. Tapaaminen, jossa toisinaan turhaan itse odottaa itseään. Joskus tuntuu, että ei ole mitään syytä lähteä saaresta pois.
*
Luettuani Joel Haahtelan uusimman romaanin Mistä maailmat alkavat (klik) rutisin vähän. Rutisin, koska jäin kaipaamaan Haahtelalle ominaista kirjoitustyyliä. Sitä hieman Patrick Modianon tapaista sanojen pudottelua, jossa sanat muodostavat renkaita muodostavat renkaita muodostavat uusia renkaita, joista syntyy lukijan päähän tulva, jonka pinnalla on hyvä kellua. Jossa selällään maatessa näkee taivaan ja sen kannen ja kannen takana vuoroaan odottavat tähdet. Jossa on sellaisen onnen sisällä, jonka elimellinen osa on kipu ja elämisen paino.
Ymmärrän toki Haahtelan tarpeen uudistaa kirjoitustapaansa, mutta olen kovin viehättynyt hänen vanhempien kirjojensa tekstuaalisista verkoista. Yksinkertaisista lauseista, jotka maahan pudotessaan tekevät kuopan, jonne kurkistaesssaan saattaa olla niin onnekas, että löytää Raija Siekkisen lepattavan katseen. Näin kertoja kuvaa kokemustaan Siekkisen lukemisesta:
Ja mitä pidempään luin, sitä enemmän minua vaivasi sanojen täydellisyys, niiden oikea paikka, täsmällisesti loksahtelevat lauseet, niiden rikkumaton rytmi ja lumo, kieli; suoja tai muuri, jonka taakse näki ja joka samalla jätti varjoon, kieltäytyi paljastamasta itseään. Tai niin kuin himmeä lasi, joka tuntui sileältä kädessä, sen murtumaton pinta; halu rikkoa lasi.
Paljolti edellä mainituilla sanoilla voisi kuvata myös Katoamispistettä. Erityisesti "halu rikkoa lasi" kuvastaa hyvin omaa kokemustani Haahtelan romaanista. Minä haluan ja minä vaadin, että sinä kertoja paljastat itsesi kokonaan. Että sinä kerrot minulle jokaisen ajatuksesi, jonka ajattelit, kun etsit jälkiä Raija Siekkisestä. Että sinä et luiskahda nyt yhtään mihinkään, vaan pysyt juuri siinä ja vastaat jokaiseen kysymykseeni, sillä ymmärräthän, että jos sekä sinä että minä olemme niin lumoutuneita Raija Siekkisestä, niin silloin meillä pakostakin on paljon yhteistä.
Mutta ei, sinä istut autoosi ja ajat pois ja minä seuraan sinua turvaväleistä välittämättä.
Katoamispiste nostaa esiin sattuman (tai miksi sitä nyt kukin haluaakin nimittää) merkityksen. Miten jokin hyvin pieni ja arkipäiväinen tapahtuma saattaa muuttaa elämänsuunnan pitkäksi aikaa ja miten tässä muuttumisessa on aina paljon sellaista, johon ei voi päästä käsiksi. Tätä ajatellessa tulee tunne, että olen puun lehti, jota myrskysää riepottelee oikkujensa mukaan. Saatan päätyä yhtä hyvin hienosti valmistetun italialaisen miestenkengän alle kuin somisteeksi vihkoon, johon nainen kerää syysrunoja. Niin, minä en hallitse sitä, mitä minulle nyt tapahtuu.
Olen lukenut Katoamispisteen aiemminkin, mutta siitä on jo muutama vuosi aikaa ja tässä välissä olen lukenut mm. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (klik), jossa myöskin sateenvarjoilla on tärkeä rooli ja joka sen vuoksi tuli mieleeni heti Katoamispisteen alkusivuilla. Tämä ei ole sinänsä oleellista ja juuri siksi se sitä on, koska kahden eri kirjallisen teoksen välille syntyi yhteys sateenvarjojen kautta ja tämä esimerkki osoittaa, että päässäni (kuten jokaisen kirjoja lukevan ihmisen päässä) on valtava määrä erilaisia henkilöitä, maisemia, esineitä ja tapahtumia, jotka yhtäkkiä joku toinen teos saattaa aktivoida. Tästä seuraa myöskin, että kun sanon lukevani jonkun kirjan uudestaan, minä itseasiassa valehtelen. Kirjan voi lukea vain kerran. Toisella lukukerralla se on väistämättä eri kirja.
Kaikki lukemani hiertyy muita luettuja teoksia vasten. Ne ovat jatkuvassa kommunikaatiossa keskenään, vaikka vain harvoin pääsen todistamaan asiaa, sillä nämä kohtaamiset ovat usein alitajuisia. Niistä voi tavoittaa jotakin, kuten Katoamispisteen kertoja tavoittaa osia Raija Siekkisestä. Silti päällimmäisin tunne on mysteeri ja huima yksinäisyys, sillä kukaan muu ei jaa kanssani lukemieni teosten karttaa. Minä muistin, että Katoamispisteessä kertoja kävelee jäätä pitkin saareen. En tiedä, miksi muistin sen näin, mutta arvelen että ensimmäisellä lukukerralla Katoamispiste on aktivoinut mielessäni jonkun toisen romaanin, jossa kävellään jäällä.
Katoamispiste saa minut pohtimaan kirjahyllyjäni. Kaikkia niissä olevia maailmoja, joiden ohi kuljen päivittäin. Monet niistä ovat valuneet muistini pohjille ja toisista taas en edes tiedä, koska hyllyissäni on niin monia kirjoja, joiden vuoro ei ole vielä tullut. Muutama viikko sitten tajusin, että mitä luultavimmin en elinaikanani ehdi lukea kaikkia ostamiani kirjoja. Tähän ajatukseen jäin pitkäksi aikaa ja sitä pohdin nyt uudestaan, kun pitelen kädestä Katoamispisteen kertojaa ja Raija Siekkistä. Ehkä juuri niin pitää ollakin, että elämän lopussa paljon jää kesken ja sekin, mikä tulee valmiiksi katoaa vuosikymmenten myötä kollektiiviseen arkistoon satunnaisen kulkijan löydettäväksi.
Joel Haahtela: Katoamispiste (2011/2010)
159 sivua
Kustantaja: Otava (Seven-pokkarit)
*BAR-Finland -projektin esittelyyn ja sarjassa aiemmin ilmestyneisiin postauksiin pääset tästä
Helmet-lukuhaaste 2018: kohta 16, kirjassa luetaan kirjaa
Upeaa. <3 Mähän siis menin aivan sekaisin tästä, kun luin muutama vuosi sitten. Tai se alkoi oikeastaan, kun luin Raija Siekkisen viimeiseksi jääneen novellikokoelman, sitten tämän, ja tästä lähti aivan älytön innostus kaikkeen Siekkiseen liittyvään. Luin Häiriön maisemassa, hänen siskonsa Ritva Hellstenin kirjan Orvot, Ingeborg Bachmannin Simultaanin, pätkän Anita Konkan Unennäkijän muistelmia, jossa puhuttiin Siekkisestä, ja paljon nettiartikkeleita. Aina välillä mietin, että olisipa mulla ollut blogi jo tuon hurahduksen aikaan... :D Mutta Katoamispiste on loistava romaani, tunnistan tuon uppoutumisen tunteen hyvin. Se pitäisi lukea uudestaan, samoin kuin Bachmannin Simultaani, josta uskoisin nykyisellä lukemiskokemuksella saavani enemmän irti.
VastaaPoistaVoi että, olispa sulla ollut jo silloin blogi, kun luit tämän. Siekkishulluus on oma lajinsa ja parhaiten siekkishullua ymmärtää toinen siekkishullu. Tuo kohta, jonka siteerasin tähän, joka käsittelee Siekkisen lukemisen synnyttämiä tuntemuksia niin siinä Haahtela on kyllä todella loistavasti tavoittanut ydintä.
PoistaEn ole lukenut tuota Bachmannin Simultaania, mutta luulen, että se on mulla jossain. Tosin en nyt onnistu sitä löytämään ja kauhea vaihtoehto hiipii mieleeni: olenko antanut sen pois? Apua!
Olen lukenut Haahtelalta vain Mistä maailmat alkavat. En oikein innostunut. Pitäisi kokeilla hänen vanhempaa tuotantoaan. Siekkisestäkään en ole saanut otetta, ehkei hetki ollut sopiva. Haasteita ja lukemattomia riittää :)
VastaaPoistaOikein hyvää uutta vuotta Omppu ja huikeita lukuelämyksiä!
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaRiitta poistin vahingossa vastaukseni sinulle. Kannattaa tosiaan tutustua myös Haahtelan vanhempaan tuotantoon, sillä saattaapi olla, että se on enemmän makuusi kuin tämä hänen uusimpansa.
PoistaTässä istun enkä hetkeen muuta voi! Jos pääsen ylös tuolistani, niin palatessani syöksyn näille sivuille uudelleen. Että saa tämän vuoden lopettaa näin ihanan tekstin lukemiseen! Kiitos. Haahtela ja Siekkinen kera Omppu Martinin asuvat mun mielessä mun loppuelämän. :D Kiitos vielä kerran.
VastaaPoistaTässä istun sohvannurkassa, enkä pääse tästä ylös kun sinun kommenttiasi luen. Sinun kanssasi AilaKaarina, voi mahdotonta sentään. Olet tuottanut mulle niin paljon hyvää mieltä, että kumartelen ja niiaan vuoronperään.
PoistaTänään sain luettua haahtelan Katoamispisteen, siis vihdoinkin. Olen poissa tolaltani, joten kirjoituksessani näkyy varmaan vain sekavaa löpinää. Kirjoitin kaveriface-sivulleni Katoamispisteestä juuri jonkin täysin pateettisen jutun, sitten Kirjallisuuden ystäviin toisen, hieman jo jarrutellen, mutta tänne sinulle kerron, etten toivu varmaan ikinä tästä kirjasta, en Haahtelan upeasta tekstistä, en Raija Siekkisestä, enkä haluakaan toipua.
VastaaPoistaMiten hienovaraisesti Haahtela kuvaa Siekkisen elämää, hapuillen, kunnioittaen, niin kuin vain sellainen ihminen voi, jolla on syvä ymmärrys ihmisen mielestä, sen ainutlaatuisuudesta jokaisessa yksilössä ja siksi sitä voi lähestyä vain niin kuin Haahtela: ”Minusta tuntuu kuin olisin valmistautumassa rikokseen. Oli kuljettava äänettömin askelin, tunnusteltava pimeää, varottava katkaisijaa, valoa, joka olisi voinut säikyttää kaiken pois.”
Olen kyllä iki ajoiksi kiitollinen, että sinun ansiostasi löysin niin Siekkisen kuin Haahtelankin. En voi edes käsittää miten olen voinut elää ilman heitä :D !! Siekkisen sielunmaiseman tunnen tai ainakin uskon tai sitten luulen tunnistavani omakseni; ja eniten minua hengästytti Haahtelan käyttämä sana: suru. Kirjan viimeiset sanat kiitos-osiossa saivat kyyneleet silmiin: ”---Tämä romaani on omistettu Raijalle, jonka kirjoihin on kätketty onni.” Kiitos, Joel Haahtela.
Kiitos, Omppu!
Ihanaa. Kunnon fanityttöreaktio! Itse melkeinpä tunnistan sellaisen mielentilan, jossa halua lukea juuri Haahtelaa. Onneksi hän on kirjoittanut useita teoksia.
PoistaNoloa, kun kirjoitin alussa Haahtelan pienellä alkukirjaimella... Pakko oli sekin vielä sanoa. Ja nyt vaivun taas jonnekin pois, ajattelen Raija Siekkistä, ajattelen loistavaa Haahtelan kirjaa ja ehkä jonain päivänä palaan taas arkeen... jos on pakko. Kunpa ei olisi!
VastaaPoista