Siirry pääsisältöön

Kaikki haihtuu pois - Joel Haahtela:Katoamispiste * BAR Finland, 22

Tervetuloa vuoden viimeisen BAR Finland* -postauksen pariin, joka alkaa seuraavalla tiivistyksellä:

Koska naiselta pääsi sateenvarjo karkuun mies souti saareen ja matkusti Pariisiin.

Edelliseen lauseeseen on tiivistetty Joel Haahtelan Katoamispisteen tarinallinen kehityskulku. Se ei tietenkään kerro itse romaanista mitään, eikä sen ole tarkoituskaan niin tehdä. Sateenvarjo on joka tapauksessa oleellinen ja se, että tuuli tempaisi sen naisen kädestä, koska sitä kautta Katoamispisteen kertoja (pitkälti Joel Haahtelaa itseään muistuttava mies) tutustui ranskalaisnaiseen nimeltä Magda.

Magda on tullut Helsinkiin etsimään kadonnutta ex-miestään Paul Roux'ta, josta hän ei ole kuullut pitkään aikaan. Matkustajakodista, jossa Paul Roux asui löytyy muutamia hänen sinne unohtamiaan esineitä ja niiden joukossa on Raija Siekkisen romaanin Häiriö maisemassa ranskankielinen kääännös. Näin sateenvarjo - omanlaisensa maisemallinen häiriö sekin - on sysännyt alkuun tapahtumasarjan, jossa kertoja päätyy etsimään sekä Magdan miestä, että kulkemaan pitkin Raija Siekkisen jalanjälkiä.

Kun Raija Siekkisen nimi mainitaan minä nostan kynäni paperilta. Äkkiä kirjoitusjälki näyttää liian painavalta ja lopulliselta. On liian täynnä kaikkea sitä painoa, jota elämä vuosien kuluessa ihmiseen kasaa. Ei, on kirjoitettava kevyesti höyhenkirjaimin. On kirjoitettava niin, että tekstin lukeakseen lukijan on pantava peliin korkeimmat panoksensa.

Katoamispisteessä Raija Siekkinen muuttaa kertojan elämän osin fiktioksi. Niin voi käydä, kun jostain kirjailijsta innostuu oikein kovin ja hänen kirjoissaan kuvaamansa tapahtumat alkavat tuntua todellisemmilta kuin oma elämä. Sitä huomaa toimivansa Katoamispisteen kertojan tavoin ja sepittelevänsä mielessään jatkoa tapahtumille, jotka reaalimaailmassa ovat mahdottomia. Raja elämän ja kuoleman väliltä poistuu hetkeksi sekin. Selittämätön ja kuviteltu muuttuu niin todelliseksi, että se on enemmän läsnä kuin se mitä fyysiessä maailmassa ympärilläni on ja äkkiä sitä huomaa olevansa Katoamispisteen kertojan tavoin yksin saaressa ilman puhelinta ja venettä, joka veisi mantereelle.

Saari (klik) on myös Raija Siekkisen pienoisromaanin nimi. Saari suojelee ihmistä ja suojellessaan eristää. Saaressa ihminen voi olla mitä vaan ja antaa eri puoliensa tulla vapaasti esiin, eikä siitä kukaan saa tietää. Saari on todellinen paikka ja mentaalinen tila. Se on kohtaamispaikka itselle. Tapaaminen, jossa toisinaan turhaan itse odottaa itseään. Joskus tuntuu, että ei ole mitään syytä lähteä saaresta pois.

*

Luettuani Joel Haahtelan uusimman romaanin Mistä maailmat alkavat (klik) rutisin vähän. Rutisin, koska jäin kaipaamaan Haahtelalle ominaista kirjoitustyyliä. Sitä hieman Patrick Modianon tapaista sanojen pudottelua, jossa sanat muodostavat renkaita muodostavat renkaita muodostavat uusia renkaita, joista syntyy lukijan päähän tulva, jonka pinnalla on hyvä kellua. Jossa selällään maatessa näkee taivaan ja sen kannen ja kannen takana vuoroaan odottavat tähdet. Jossa on sellaisen onnen sisällä, jonka elimellinen osa on kipu ja elämisen paino.

Ymmärrän toki Haahtelan tarpeen uudistaa kirjoitustapaansa, mutta olen kovin viehättynyt hänen vanhempien kirjojensa tekstuaalisista verkoista. Yksinkertaisista lauseista, jotka maahan pudotessaan tekevät kuopan, jonne kurkistaesssaan saattaa olla niin onnekas, että löytää Raija Siekkisen lepattavan katseen. Näin kertoja kuvaa kokemustaan Siekkisen lukemisesta:

Ja mitä pidempään luin, sitä enemmän minua vaivasi sanojen täydellisyys, niiden oikea paikka, täsmällisesti loksahtelevat lauseet, niiden rikkumaton rytmi ja lumo, kieli; suoja tai muuri, jonka taakse näki ja joka samalla jätti varjoon, kieltäytyi paljastamasta itseään. Tai niin kuin himmeä lasi, joka tuntui sileältä kädessä, sen murtumaton pinta; halu rikkoa lasi.

Paljolti edellä mainituilla sanoilla voisi kuvata myös Katoamispistettä. Erityisesti "halu rikkoa lasi" kuvastaa hyvin omaa kokemustani Haahtelan romaanista. Minä haluan ja minä vaadin, että sinä kertoja paljastat itsesi kokonaan. Että sinä kerrot minulle jokaisen ajatuksesi, jonka ajattelit, kun etsit jälkiä Raija Siekkisestä. Että sinä et luiskahda nyt yhtään mihinkään, vaan pysyt juuri siinä ja vastaat jokaiseen kysymykseeni, sillä ymmärräthän, että jos sekä sinä että minä olemme niin lumoutuneita Raija Siekkisestä, niin silloin meillä pakostakin on paljon yhteistä.

Mutta ei, sinä istut autoosi ja ajat pois ja minä seuraan sinua turvaväleistä välittämättä.

Katoamispiste nostaa esiin sattuman (tai miksi sitä nyt kukin haluaakin nimittää) merkityksen. Miten jokin hyvin pieni ja arkipäiväinen tapahtuma saattaa muuttaa elämänsuunnan pitkäksi aikaa ja miten tässä muuttumisessa on aina paljon sellaista, johon ei voi päästä käsiksi. Tätä ajatellessa tulee tunne, että olen puun lehti, jota myrskysää riepottelee oikkujensa mukaan. Saatan päätyä yhtä hyvin hienosti valmistetun italialaisen miestenkengän alle kuin somisteeksi vihkoon, johon nainen kerää syysrunoja. Niin, minä en hallitse sitä, mitä minulle nyt tapahtuu.

Olen lukenut Katoamispisteen aiemminkin, mutta siitä on jo muutama vuosi aikaa ja tässä välissä olen lukenut mm. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (klik), jossa myöskin sateenvarjoilla on tärkeä rooli ja joka sen vuoksi tuli mieleeni heti Katoamispisteen alkusivuilla. Tämä ei ole sinänsä oleellista ja juuri siksi se sitä on, koska kahden eri kirjallisen teoksen välille syntyi yhteys sateenvarjojen kautta ja tämä esimerkki osoittaa, että päässäni (kuten jokaisen kirjoja lukevan ihmisen päässä) on valtava määrä erilaisia henkilöitä, maisemia, esineitä ja tapahtumia, jotka yhtäkkiä joku toinen teos saattaa aktivoida. Tästä seuraa myöskin, että kun sanon lukevani jonkun kirjan uudestaan, minä itseasiassa valehtelen. Kirjan voi lukea vain kerran. Toisella lukukerralla se on väistämättä eri kirja.

Kaikki lukemani hiertyy muita luettuja teoksia vasten. Ne ovat jatkuvassa kommunikaatiossa keskenään, vaikka vain harvoin pääsen todistamaan asiaa, sillä nämä kohtaamiset ovat usein alitajuisia. Niistä voi tavoittaa jotakin, kuten Katoamispisteen kertoja tavoittaa osia Raija Siekkisestä. Silti päällimmäisin tunne on mysteeri ja huima yksinäisyys, sillä kukaan muu ei jaa kanssani lukemieni teosten karttaa. Minä muistin, että Katoamispisteessä kertoja kävelee jäätä pitkin saareen. En tiedä, miksi muistin sen näin, mutta arvelen että ensimmäisellä lukukerralla Katoamispiste on aktivoinut mielessäni jonkun toisen romaanin, jossa kävellään jäällä.

Katoamispiste saa minut pohtimaan kirjahyllyjäni. Kaikkia niissä olevia maailmoja, joiden ohi kuljen päivittäin. Monet niistä ovat valuneet muistini pohjille ja toisista taas en edes tiedä, koska hyllyissäni on niin monia kirjoja, joiden vuoro ei ole vielä tullut. Muutama viikko sitten tajusin, että mitä luultavimmin en elinaikanani ehdi lukea kaikkia ostamiani kirjoja. Tähän ajatukseen jäin pitkäksi aikaa ja sitä pohdin nyt uudestaan, kun pitelen kädestä Katoamispisteen kertojaa ja Raija Siekkistä. Ehkä juuri niin pitää ollakin, että elämän lopussa paljon jää kesken ja sekin, mikä tulee valmiiksi katoaa vuosikymmenten myötä kollektiiviseen arkistoon satunnaisen kulkijan löydettäväksi.



Joel Haahtela: Katoamispiste (2011/2010)
159 sivua
Kustantaja: Otava (Seven-pokkarit)


*BAR-Finland -projektin esittelyyn ja sarjassa aiemmin ilmestyneisiin postauksiin pääset tästä

Helmet-lukuhaaste 2018: kohta 16, kirjassa luetaan kirjaa





Kommentit

  1. Upeaa. <3 Mähän siis menin aivan sekaisin tästä, kun luin muutama vuosi sitten. Tai se alkoi oikeastaan, kun luin Raija Siekkisen viimeiseksi jääneen novellikokoelman, sitten tämän, ja tästä lähti aivan älytön innostus kaikkeen Siekkiseen liittyvään. Luin Häiriön maisemassa, hänen siskonsa Ritva Hellstenin kirjan Orvot, Ingeborg Bachmannin Simultaanin, pätkän Anita Konkan Unennäkijän muistelmia, jossa puhuttiin Siekkisestä, ja paljon nettiartikkeleita. Aina välillä mietin, että olisipa mulla ollut blogi jo tuon hurahduksen aikaan... :D Mutta Katoamispiste on loistava romaani, tunnistan tuon uppoutumisen tunteen hyvin. Se pitäisi lukea uudestaan, samoin kuin Bachmannin Simultaani, josta uskoisin nykyisellä lukemiskokemuksella saavani enemmän irti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, olispa sulla ollut jo silloin blogi, kun luit tämän. Siekkishulluus on oma lajinsa ja parhaiten siekkishullua ymmärtää toinen siekkishullu. Tuo kohta, jonka siteerasin tähän, joka käsittelee Siekkisen lukemisen synnyttämiä tuntemuksia niin siinä Haahtela on kyllä todella loistavasti tavoittanut ydintä.

      En ole lukenut tuota Bachmannin Simultaania, mutta luulen, että se on mulla jossain. Tosin en nyt onnistu sitä löytämään ja kauhea vaihtoehto hiipii mieleeni: olenko antanut sen pois? Apua!

      Poista
  2. Olen lukenut Haahtelalta vain Mistä maailmat alkavat. En oikein innostunut. Pitäisi kokeilla hänen vanhempaa tuotantoaan. Siekkisestäkään en ole saanut otetta, ehkei hetki ollut sopiva. Haasteita ja lukemattomia riittää :)

    Oikein hyvää uutta vuotta Omppu ja huikeita lukuelämyksiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Riitta poistin vahingossa vastaukseni sinulle. Kannattaa tosiaan tutustua myös Haahtelan vanhempaan tuotantoon, sillä saattaapi olla, että se on enemmän makuusi kuin tämä hänen uusimpansa.

      Poista
  3. Tässä istun enkä hetkeen muuta voi! Jos pääsen ylös tuolistani, niin palatessani syöksyn näille sivuille uudelleen. Että saa tämän vuoden lopettaa näin ihanan tekstin lukemiseen! Kiitos. Haahtela ja Siekkinen kera Omppu Martinin asuvat mun mielessä mun loppuelämän. :D Kiitos vielä kerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä istun sohvannurkassa, enkä pääse tästä ylös kun sinun kommenttiasi luen. Sinun kanssasi AilaKaarina, voi mahdotonta sentään. Olet tuottanut mulle niin paljon hyvää mieltä, että kumartelen ja niiaan vuoronperään.

      Poista
  4. Tänään sain luettua haahtelan Katoamispisteen, siis vihdoinkin. Olen poissa tolaltani, joten kirjoituksessani näkyy varmaan vain sekavaa löpinää. Kirjoitin kaveriface-sivulleni Katoamispisteestä juuri jonkin täysin pateettisen jutun, sitten Kirjallisuuden ystäviin toisen, hieman jo jarrutellen, mutta tänne sinulle kerron, etten toivu varmaan ikinä tästä kirjasta, en Haahtelan upeasta tekstistä, en Raija Siekkisestä, enkä haluakaan toipua.

    Miten hienovaraisesti Haahtela kuvaa Siekkisen elämää, hapuillen, kunnioittaen, niin kuin vain sellainen ihminen voi, jolla on syvä ymmärrys ihmisen mielestä, sen ainutlaatuisuudesta jokaisessa yksilössä ja siksi sitä voi lähestyä vain niin kuin Haahtela: ”Minusta tuntuu kuin olisin valmistautumassa rikokseen. Oli kuljettava äänettömin askelin, tunnusteltava pimeää, varottava katkaisijaa, valoa, joka olisi voinut säikyttää kaiken pois.”

    Olen kyllä iki ajoiksi kiitollinen, että sinun ansiostasi löysin niin Siekkisen kuin Haahtelankin. En voi edes käsittää miten olen voinut elää ilman heitä :D !! Siekkisen sielunmaiseman tunnen tai ainakin uskon tai sitten luulen tunnistavani omakseni; ja eniten minua hengästytti Haahtelan käyttämä sana: suru. Kirjan viimeiset sanat kiitos-osiossa saivat kyyneleet silmiin: ”---Tämä romaani on omistettu Raijalle, jonka kirjoihin on kätketty onni.” Kiitos, Joel Haahtela.

    Kiitos, Omppu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa. Kunnon fanityttöreaktio! Itse melkeinpä tunnistan sellaisen mielentilan, jossa halua lukea juuri Haahtelaa. Onneksi hän on kirjoittanut useita teoksia.

      Poista
  5. Noloa, kun kirjoitin alussa Haahtelan pienellä alkukirjaimella... Pakko oli sekin vielä sanoa. Ja nyt vaivun taas jonnekin pois, ajattelen Raija Siekkistä, ajattelen loistavaa Haahtelan kirjaa ja ehkä jonain päivänä palaan taas arkeen... jos on pakko. Kunpa ei olisi!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän