Siirry pääsisältöön

Claire Messud: The Woman Upstairs (Kohtaaminen-haaste)

Oletko koskaan kokenut Lucy Jordan -hetkeä?

At the age of thirty-seven she realised she'd never
Ride through Paris in a sports car with the warm wind in her hair.

Marianne Faithfullin 'Balladi Lucy Jordanista' on Claude Messudin romaanin 'The Woman Upstairs' ytimessä. Marianne Faithfull taas muutti minuun asumaan vuosia sitten, eikä hän lähde koskaan pois.  Ei sen jälkeen, mitä olemme yhdessä kokeneet. Jos minun pitäisi kuvata elämäni yhdellä biisillä, se voisi hyvinkin olla juuri 'The Ballad of Lucy Jordan'. Ei kukaan tietäisi, mitä tarkoitan, mutta on asioita, joiden kohdalla on vaan hyväksyttävä, että niitä voi jakaa kovin huonosti. Joskus kuitenkin voi käydä niin, että tapahtuu jotakin, joka ravistelee elämän niin perustavalla tavalla uuteen uskoon, että Lucy Jordan unohtuu kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Näin tapahtuu 'The Woman Upstairsin' päähenkilölle Noralle, kun hän tutustuu Shahidien perheeseen: Siranaan ja Skandariin sekä heidän poikaansa Rezaan.

En ehtinyt lukea edes Messudin teoksen ensimmäistä sivua, kun tiesin, että tämä on minun kirjani. Lisäksi tämän kirjan lukeminen osui niin oivalliseen aikaan. Juuri nyt, keväällä, huhtikuussa, kuukautena, jonka raakuutta vihaan. Juuri nyt, kun olen yrittänyt vaikuttaa useampaankin asiaan, mutta vastaanotto on ollut vain tuomitsevaa hiljaisuutta tai katseita, joilla sanotaan: älähän nyt, ei ole sopivaa, älä hermostu, ei tässä mitään, etköhän nyt vaan liioittele. Jossain vaiheessa sitä joko masentuu tai lakkaa olemasta kohtelias ja hyväkäytöksinen.  Silloin sitä antaa huudon tulla, eikä välitä paskaakaan siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat.

Nora, opettaja, kaikin tavoin hyväkäytöksinen ja kiltti vuodesta toiseen. Nora, joka rientää avuksi, ymmärtää ja lohduttaa. Nora, jota katson silmiin ja toteamme yhdessä, että ei elämä voi mennä näin. Nora, jonka kanssa huudan, koska olemme tulleet siihen pisteeseen, että kaikki epämääräinen ja kuvottava alkaa vaan pursuta suusta ulos.  Raivoava nainen, pelottava otus. Ei saa, nainen ei saa.

Annetaan Messudin puhua.

I'm a good girl, I'm a nice girl, I'm a straight-A, strait-laced, good daughter, good career girl, and I never stole anybody's boyfriend and I never ran out on a girlfriend, and I put up with my parents' shit and my brother's shit, and I'm not a girl anyhow, I'm over forty fucking years old, and I'm good at my job and I'm great with kids [...] It was supposed to say 'Great Artist' on my tombstone, but if I died right now it would say 'such a good teacher/daughter/friend instead; and what I really want to shout, and want in big letters on that grave, too, is FUCK YOU ALL.

Nora, otan sinua kädestä kiinni. Pannaan soimaan Killing in the name. Annetaan Rage Against the Machinen huutaa.  And now you do what they told ya, now you're under control.

Nora ja minä, me olemme yläkerran naisia. Niitä tavallisia. Meitä pahempi on vain ullakolla asuva hullu nainen, jonka meille esitteli ensimmäistä kertaa Charlotte Bronte romaanissaan 'Jane Eyre'. Feministikirjallisuudentutkijat Sanda M. Gilbert ja Susan Gubar vaikuttuivat hänestä niin, että antoivat naiskirjallisuudesta kirjoittamalleen antologialle nimeksi The Madwoman in the attic. Messud osoittaa, että jos yläkerran nainen jatkaa kiltteilemistä, työntää pettymyksensä sisään päin, alistuu ja nöyristelee liikaa voi käydä niin, että hänestä tulee ullakon hullu nainen, 'Jane Eyren' Bertha.

Elämässä tulee väistämättä aika, jolloin elämä alkaa tuntua pieneltä, jolloin kaikki ympärillä näyttää toistuvan iankaikkisesti (voi Simone de B., me rakastamme sinua) ja sitä huomaa ajattelevansa, että mikään ei muutu, että toivokin on jotain muille ihmiselle tarkoitettua. Messud kuvaa tätä tilannetta Noran elämässä ja kutsuu sitä Lucy Jordan -hetkeksi. Se on se hetki, jolloin vähitellen tajuaa, että unelmat eivät välttämättä koskaan käy toteen, kuten Noran unelma siitä, että hänestä tulisi suuri taiteilija. Kuten minun unelmani siitä, että sekalaisista papereista kellarissa tulisi jonakin päivänä kuin ihmeen kaupalla valmis tutkimus. Nora, sinä olet yläkerran nainen, minä olen kellarinainen. Jos me nyt emme huuda kaikkea tätä raivoa ulos, meistä tulee Berthoja, ullakkonaisia.

Ja sitten. Humahdus, pamahdus ja epifania. "When you least expect it. Suddenly, there's an opportunity, an opening, a person or people you couldn't have imagined, and - elation! - it feels as though you've found the pot of gold, when you'd thought all the gilt was gone from this world forever." Noran koko elämä mullistuu, kun hän tutustuu Shahidien perheeseen. Äkkiä hänessä riutuva taiteilija on täynnä energiaa ja hän huomaa työntävänsä syrjään monet jokapäiväisen elämän velvoitteet. Hän vuokraa yhteisen studion Siranan kanssa. Siranan, joka on aurinko, taiteilija, kuuluisa, kaikkea sitä, jota Nora itse haluaisi olla. 'The Woman Upstairs' saa minut muistamaan naisen, joka käveli luentosalia päästä päähän ja painoi epifanian repeatille. Miten Teiresias, miten Afrodite, miten runous, miten valkoinen marmori, miten aika ajassa, miten kaikki, mutta erityisesti Teiresias.

Mitä se on tämä ihastuminen toiseen ihmiseen. Rakkautta, vastaisivat useimmat. Sitäkin, sanoo Nora ja minä nyökyttelen. Se on sitä, että toinen ihminen sytyttää valon elämisemme huoneeseen. Se on sitä, että toinen ihminen saa meidät tuntemaan, että olemme valittuja, ainutlaatuisia ja korvaamattomia. Se on sitä, kun taideteos näyttää meille sellaisen salatun, jota emme voi sanoilla jakaa eteen päin. Se on kaipausta. Se on sitä, kun maailma antaa koskettaa kasvojaan. Se on sitä, kun näemme, että tällainen toinen kerros ylipäätään on olemassa.

En ihmettele yhtään, että Nora ihastuu Sirenan mieheen Skandariin. Kun luen Skandarin ajatuksia historian kirjoittamisesta, ihastun  häneen itsekin. Kun hän kertoo, miksi historia ei voi olla totta, hän tiivistää sanoiksi sen levottomuuden, jota koen kun asioista ei voi kertoa joka puolelta yhtä aikaa. Historia ja tarinat ovat aina jostakin näkökulmasta kerrottuja, parhaimillaankin vain yhden valitun, kapean näkökulman yrityksiä totuudeksi.

You can't make a picture three hundred sixty degrees; we can't, even in one second of a life, show everything that we experience. So how could we do such a thing for a person's history, or a people's history?
[...]
And what would it do, how would it change things, if nobody were allowed to know anything about Hitler, about the war, about any of it, until first they learned about Brahms, Beethoven and Bach, about Hegel and Lessing and Fichte, about Schopenhauer, about Rilke - but all this, you had to know first.

Skandar on Noralle minun luennoitsijanaiseni. Minä kerron nyt Norasta ja minusta tällä tavalla. Sen voisi tehdä lukemattomilla muillakin tavoilla. Jokainen lause on valinta, joka hylkää sata muuta lausetta. Sitä, miksi valitsen juuri jonkun tietyn lauseen tuntuu usein aika vaikealta selittää. Jostakin se lause tulee, päätyy sormista näppäimille ja näyttöruutuun. Se, että juuri joku tietty lause tulee valituksi tai ylipäätään edes mahdolliseksi riippuu niin monista tekijöistä: Luxembourgin puistosta, Michel Foucault'sta, Alice Walkerista, Simone de Beauvoirista, kirjallisuustieteestä, mielentilasta, henkilökohtaisesta historiasta, tuntemistani henkilöistä, lukemistani teoksista, katsomistani elokuvista, kuulemistani keskusteluista, kaipauksesta ja rakkaudesta. Sillä lauseella ei ole alkuperää. Kun ajattelen tätä, tunnen mitä Nora tuntee kävellessään öisiä katuja Skandarin kanssa. Kun ajattelen tätä, muistan luennoitsijanaisen, hänen tapansa kävellä luentosalissa. Hänen sanansa, OMG, nyt minä palan.

Sirena rakentaa näyttelyään, Nora luo pienoismaailmoja, joissa on huoneet Emily Dickinsonille ja Virginia Woolfille. Minä putoan menneisyyteen lukemaan.



Ilman Henrik Ibsenin 'Nukkekotia' Nora tuskin olisi nimeltään Nora. Muistattehan Nora Helmerin, joka totesi olevansa "ennen kaikkea ihminen" ja vasta sen jälkeen nainen?  Vuonna 1879 Noran sanat olivat vallankumouksellisia. Messud ei kaihda olla avoimen feministinen. Miten hirveän epämuodikasta ja ihanaa. Lukiessani palaan omien rakkaitteni pariin. Niiden feministitutkijoiden, joita ilman en tätä nyt tässä kirjoittaisi.

Ja sitten tulee se viimeinen kuuluisa niitti, joka liittää minut Noraan nippusiteillä. Ei siinä vielä kaikki, että Messud tutustuttaa minut Noraan. Että  hän kuljettaa minua läpi vuosien, luentosalien ja feministiteorian täyttämien öiden. Hän nostaa esiin myös blogini.  Muistellessaan entistä poikaystäväänsä, Nora puhuttelee minua: "Reader, in  my time, I almost married."

***

Tämä teksti on vastaus Kohtaaminen-haasteeseen, johon minut kutsui osallistumaan Kaisa Reetta. Haaste on osa lukukeskuksen valtakunnallista lukuviikkoa.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä kohtaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.

Kirjoita Kohtaamisesta teksti blogiisi.

Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Haasta mukaan 3-5 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.

Koska olen huonosti selvillä, kuinka laajalti tämä haaste on jo kiertänyt, haastan mukaan kenet tahansa, joka haluaa jakaa kohtaamisensa blogiyhteisölle. 

Kommentit

  1. En ole aikoihin lukenut mitään näin eläytyvää ja upeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Marjatta. Ilahduin tosi paljon kommentistasi. Olin aika kauhuissani, että julkaisenko tätä bloggausta ollenkaan.

      Poista
  2. Voi, miten eläytyvää ja ihanaa sanallista ilotulitusta, Omppu! Kiitos, että uskalsit julkaista tämän bloggauksen! Tätä varten meillä on sanat ja kirjallisuus...

    Kiitos, että jaoit kanssamme huikean kirjallisen kohtaamisesi! Johdatit ajatukseni siihen, mikä on tärkeää... <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä täällä nöyränä kiittää. Yleensä haluan kirjoittaa ainakin edes jossain määrin objektiivisesti, mutta nyt vaiensin sisäiset vaatimukseni.

      Poista
  3. Vau! U p e a kirjoitus, kerta kaikkiaan! <3 Kiitos tästä! Meni kylmät väreet, hyvällä tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sara. Olen todella iloinen, jos tekstini onnistui välittämään niitä tuntemuksia, joita Messudin kirjaa lukiessa koin.

      Poista
  4. Aivan mielettömän hieno teksti ja paljon sellaista mikä jäi kiinnostamaan, etenkin nuo viittaukset historiaan ja sen kertomiseen.

    Samaistuin myös sinun unelmaasi niistä sekalaisista papereista. Omatkin paperini tutkimuksen suhteen ovat enemmän kuin sekaisin ja olisi jo aika saada niihin järjestys ja päättää mihin suuntaan lähteä.

    Ballad of Lucy Jordan saa aikaan vilunväreet selkäpiissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Jaana. Vaikka en olekaan historioitsija, niin muakin kiinnostaa kovasti juuri historian kuvaamisen tietty mahdottomuus. Sama problematiikka mietityttää oma/elämäkertojen kohdalla.

      Toivotan onnea paperien saamiseen järjestykseen!

      Poista
  5. Upeaa, kauan mielessä väreileviä sanoja; kirjoitusta, jota harvoin lukee, näkee, tuntee, kokee, muistaa kauan, kauan. Kuin runoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitin tietenkin sinun tekstiäsi. Kirjaa en ole lukenut. Pitäisi kyllä.

      Poista
    2. Tämä kirja vaikutti muhun erittäin syvästi. Nosti paljon elettyä ja koettua pintaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä