Siirry pääsisältöön

Katarina Wennstam: Alfauros

Alfauros tuijottaa tiukasti silmiin, kun laitan LP:n rahisemaan levylautaselle. Ola vetää.

Järjen veit ja minusta orjan teit. 
Kun lempes annoit ja kestävän sen vannoit.
Ja niinhän se menee, että: 
Mut kesti se vain hetkisen, murheeksi vaihtuen.

Mustasukkaisuutta - ikivihreä ja puhkitanssittu tango, jossa kuvataan rakkauden orjana riutumista. Lavatanssit. Teryleenihousut ja nailonpaita. Hiki ja hengityksessä haiseva nurkan takana otettu ryyppy. Iskelmiin jalo riutuminen kenties sopii, mutta elämässä kukaan harvoin ehdoin tahdoin haluaa olla rakkauden orja. Silti niin tapahtuu alinomaa, sillä rakkaussuhteessa toinen rakastaa aina enemmän kuin toinen. Niin tapahtuu myös Katarina Wennstamin Alfauroksessa.

Luin Wennstamin esikoisteoksen Smuts (2007, suom. Tahra) heti sen ilmestyttyä. Korviini oli kiirinyt tästä romaanista mielenkiintoisia kaikuja ja en malttanut odottaa edes suomennosta. Se ei ollut maailman suurinta kirjallisuutta, mutta erittäin hyvä kuitenkin. Kun jokin aika sitten näin alessa saman kirjailijan Alfauroksen (2013, Alfahannen 2010), päätin kantaa sen kotiini. Olipa sitten kerran minullakin oikein urosten uros käsipuolessani.

Alfauroksen takakannesta opin, että se on trilogian päätösosa.  Vaikka en kakkososaa (Dödergök 2008, suom. Turman lintu 2012) ole lukenutkaan päätin kuitenkin jättää Turman linnun välistä ja lukea tämän trilogian päätösteoksen. Olisi tietysti ollut kaikin tavoin järkevämpää lukea nämä romaanit järjestyksessä, varsinkin, kun osa henkilöhahmoista pysyy samoina teoksesta toiseen. Tämä annettakoon anteeksi, sillä sellaisiahan ne alfaurokset usein ovat, että niistä ei aina oikein tiedä, mitä ne ovat miehiään ja mihin kohtaan janaa ne kuuluvat, kuten Wennstam tässä tuon jalon mieslajin nimeä kantavassa teoksessaan polemisoi.

Alfauroksen alku ei vaikuttanut kovin mielenkiintoiselta ja mietin jo, että heittäisin koko opuksen nurkkaan. Onneksi en kuitenkaan tehnyt niin, sillä tällä teoksella on pointtinsa ja varsin vahva sellainen onkin, kunhan päästään vauhtiin. Sisäänpääsyä Wennstamin romaaniin vaikeutti sen rakenne, joka koostuu niin, että aluksi kuvataan teoksen nykyaikaa ja esitellään keskeiset henkilöhahmot. Porukkaa on paljon. Jouduin tekemään muistiinpanoja, jotta pysyisin kärryillä siitä, kuka kukin on. Tätä asiaa tosin olisi saattanut  helpottaa, jos olisin lukenut tämän trilogian järjestyksessä tai edes muistanut Tahran henkilöhahmot paremmin.

Alfauroksen ensimmäinen osa päättyy näyttelijä Emma Wahlin tunnustukseen. Tämän jälkeen siirrytään pitkään takaumaan, jossa kerrotaan, miten tultiin tilanteeseen, johon ensimmäinen osio päättyy. Teoksen loppu koostuu pääosin oikeudenkäynnistä, jossa käsitellään Emman tekoa.

Alfauros Jack Rappe on jo vanhempi mies, mainetta ja kunniaa Amerikkaa myöten niittänyt näyttelijä. Ruotsalaisen elokuvan paha poika, parrasvaloissa viihtyvä diiva ja tappelupukari. Alkoholiongelmainen naisten mies, jonka egon kantamiseen tarvitaan oma saattue. Emma taas on nuori tyttö, joka puoli vahingossa päätyy elokuvaan, jossa hänellä on rooli Jackin vastanäyttelijänä. Käy kuten arvata saattaa, Emma rakastuu Jackiin. Palavasti, loputtomasti, itseinhoa aiheuttavasti. Hän nöyrtyy ja odottaa, työntää itsensä syrjään ja yrittää miellyttää yli omien rajojensa. Nuolee Jackin antamia huomion rippeitä kuin murusia pöydältä.

Rinnan Emman ja Jackin tarinan kanssa kulkee mediaa kohtaan suunnattu kritiikki. Toimittajien loputon sensaationnälkä ja kansalaisten tirkistelynhalu sekä kummankin ryhmän moraalisesti ala-arvoinen osallistuminen mediasisältöjen tuottamiseen. Painopiste on kuitenkin Emman ja Jackin suhteessa. Tosin suhde lienee hieman liian korea nimitys tilanteelle, jossa toinen on valmis melkein kaikkeen ja toinen taas muistaa toisen osapuolen olemassaolon vain silloin, kun ravintolat ovat menneet kiinni, bileet loppuneet ja palleissa pakottaa.

Wennstam kieputtaa kiinnostavalla tavalla yhteen Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmään perustuvan elokuvan kuvaukset ja arkielämän. Näiden kahden todellisuuden väliset rajat häilyvät ja erityisesti elokuvaan liittyvät seksikohtaukset jättävät jälkensä myös Emman ja Jackin arkielämään. Mikä on näyteltyä ja mikä totta? Mitä Jackin mielessä liikkuu, kun hän elokuvaroolin turvin pääsee alistamaan Emmaa? Hurmioituneimmallakin rakkaudeksi kutsutulla tunteella on rajansa ja kun Jack taas kerran vaatii Emmalta seksuaalista alistumista, tämä ei suostukaan, jolloin Jack raiskaa hänet. Seuraavaksi Jackia jo kiidätetäänkin leikkaukseen, jotta Emman hänen vatsaansa iskemän pullon sirpaleet saataisiin poistetuiksi.

Sipinää ja supinaa:

Miten niin Jack raiskaa Emman?
Eikö Emma kuitenkin halunnutkin juuri sitä? 
Eikö raiskatuksi tuleminen ole naisen salattu toive?
Emma meni Jackin kotiin ja sai miesparan kiihkon partaalle. 
Emman omaa syytä kaikki tyynni. 

Wennstam ei ole yhtä ilkeä ja ironisen brutaali kuin toinen ruotsalainen naiskirjailija Unni Drougge, joka erityisesti teoksessaan Penetraatio (2007, Penetrering 2006) potkii suoraan nivuksiin. Alfauroksessa näkyy Wennstamin perehtyneisyys seksuaaliväkivaltaan. Ruotsissa hän onkin tunnettu paitsi kirjailijana, myös toimittajana ja kantaa ottavana mediakeskustelijana. Teoksen henkilökuvaus on tarkkaa ja huolellista. Emman masokistinen rakkaushuuruilu kohtaa Jackin arrogantin välinpitämättömyyden ja vallanhalun. Lukija saatetaan tilanteeseen, jossa ei voi vaan lukea, vaan on otettava myös kantaa. Alfauros vie oikeussaliin, jossa lukija voi vaihdella paikkoja. Olla tuomari, puolustusasianajaja, toimittaja, syytetty, uhri ja tekijä.

Teoksen lopussa tehdään niin hienoa hiljaista kapinaa, että en ole vastaavaan törmännyt pitkään aikaan. Sen lukeminen laittoi kananlihat tanssimaan. Alfauroksen ehdottomia vahvuuksia on, että Wennstam polemisoi raiskausten ympärillä käytävää keskustelua tavalla, josta ei löydy minkäänlaisia ylilyöntejä. Lisäksi teoksen loppuratkaisu on ihan hemmetin uskottava, realistinen ja loistava.


Katarina Wennstam: Alfauros (2013)
Alfahannen (2010)
Suomentanut Laura Beck
Otava




***


Tämän bloggauksen lopuksi olin ajatellut kirjoittaa käsityksiäni siitä, miten kirjailijan sukupuoli vaikuttaa lukemiseen.  Tämä aihe lähti kuitenkin rönsyilemään siinä määrin, että teen siitä mahdollisesti ihan oman postauksensa myöhemmin. Tekisi mieli lukea vähän teoriaakin omien ajatusten tueksi, mutta jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin siitä retkestä saattaa tulla kiemurainen ja pitkä ja kenties eksyn kokonaan.  

Jatkoa seuraa. Jos seuraa.



Kommentit

  1. Tästä kaikesta minulle tuli heti mieleen Lena Andersson ja Omavaltaista menettelyä. Just sitä samaa toispuoleista rakkautta ja enemmän rakastavan loputonta itsepetosta ja masokismia.

    VastaaPoista
  2. Tosiaan tässä on tematiikan puolelta jotain yhteistä Anderssonin kirjan kanssa, mutta tämän toteutustapa on täysin toisenlainen. Erityisesti teoksen kolmas osa on huikea ja kaukana Omavaltaisesta menettelystä kaikin tavoin.

    VastaaPoista
  3. Kas, siellä se, erään herran eräs Äkäpussi... (Seköhän sittenkin pitäisi lukea häneltä seuraavaksi, silti tai juuri siksi?)

    Mutta eikö vain juuri retkien pituus ja kiemuraisuus ja kaikki se eksyily olekin kaikkein kiehtovinta... Aikanaan sieltä ehkä sittenkin löytää taas jollekin polulle, jota tekee mieli kulkea kunnes eksyy taas... Ja kyllä, todella mielenkiintoinen kysymys tuo, kuinka kirjailijan sukupuoli vaikuttaa lukemiseen ehkä hyvinkin merkillisillä tavoilla. Ajatukseni on heti karata kysymyksen perään, mutta pysäytän sen. Jään odottelemaan, mitä ehkä aikanaan aiheesta kirjoittelet... Mutta toki tuo karkailu on jälleen vain merkki siitä, että kirjoituksesi on – tapansa mukaan – hieno ja ajatuksia herättävä. Monipuolista pohdintaa aina vain! Niin kuin nyt vaikka nuo sipinät ja supinat. Tai tuo kysymys siitä, mikä onkaan näyteltyä ja mikä totta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan tässäkin teoksessa Äkäpussilla on roolinsa. :)

      Tämä postaus jäi aika tyngäksi, koska kaikki mielenkiintoisimmat jutut oli siinä osassa, jonka napsasin pois takaisin drafteihin. Julkaisin tämän nyt kumminkin, kun olin tämän jo kirjoittanut.

      Asiahan tässä teoksessa on vakava ja se on käsitelty hienosti teoksen loppuosassa.

      Kiitos ihana Katja, kun kommentoit kirjoituksiani.

      Poista
  4. Tässä sen taas näkee: olen muka tuntevinani hyvinkin nykypäivän kirjallisuuskenttää, ja olen myös olevinani aika hyvin perillä siitä, mitä suurilta kustantamoilta ilmestyy. Ja sitten luen tällaisesta taitavasta Katarina Wennstamista, josta en ole ikinä kuullutkaan, ja trilogiasta (!), joka häneltä on lähivuosina julkaistu. :)

    Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta, painan nimen mieleeni, siispä kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Muistelisin Wennstamista olleen jonkin verran ainakin puhetta silloin, kun tuo trilogian ensimmäinen osa ilmestyi. Minäkään en ollut tullut huomanneeksi kahden jälkimmäisen teoksen ilmestymistä.

      Tämä kannattaisi tosiaan lukea järjestyksessä ja niin, että teosten lukemisen väliin ei jää hirveän pitkiä aikoja. Luettuani nyt ensimmäisen ja viimeisen osan vaikuttaa siltä, että nämä kolme kommunikoivat keskenään ja kokonaisuus on enemmän kuin kolme teosta erikseen. Alfauroksessakin osa jutusta ja aika huikeakin juttu tulee siitä, että Tahrassa tapahtui jotain, mutta en nyt lähtenyt siitä kirjoittamaan, kun olisin joutunut silloin paljastamaan juoniyksityiskohtia Tahrasta.

      Poista
  5. Olen lukenut kaikki Wennstamit niiden ilmestyttyä, lukenut ja pitänyt. Unnin Penetraation löysin kirjaston poistoista, pitäisi ehdottomasti sekin lukea. Hyviä, naisellisia aiheita näissä! Vähän harmitti kun kuulin, että kirjailijan uusin käsittelee urheilua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla Annika, että olet lukenut nämä. Itse olen nyt hassussa tilanteessa, että olen lukenut trilogian ensimmäisen ja viimeisen. Jännä tilanne lähte lukemaan tässä joskus tuo keskimmäinen osa.

      Minulle tulee tuosta urheilusta heti mieleen, että Wennstam kirjoittaa siitä feministisestä näkökulmasta, esim. naisurheilijoille asetetut ulkonäköpaineet, urheiluvaatetuksen jatkuvasti paljastavammaksi käyminen etc. Pidän tätä hyvinkin tärkeänä aiheena. Jos nyt siitä on kysymys.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä