Siirry pääsisältöön

Sadie Jones: Fallout / Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka olen löytänyt Baileys Women's Prize for Fiction -kirjallisuuspalkinnon kautta. Hänen esikoisteoksensa The Outcast oli ko. kilpailussa ehdokkaana vuonna 2008. Luettuani Outcastin minulla oli jo vahva tunne, että Jonesista tulee yksi lempikirjailijoistani. Tälläkin hetkelllä, muistellessani tuota teosta, kylmät väreet menevät pitkin kroppaa. Jonesin henkilökuvauksen syvyys on jotakin täysin ainutlaatuista.

Jonesin seuraava teos Small Wars, joka sekin päätyi Baileys-palkinnon pitkälistalle vuonna 2010, vahvisti näkemystäni Jonesin kirjailijanlahjoista. Harvoin on sodan vaikutuksia ihmiseen kuvattu intensiteetillä, jolla Jones sen tekee. Hän on emotionaalisesti äärimmäisen älykäs kirjailija, jolla on kyky välittää lukijalle suuria tunteita ilman pienintäkään sentimentaalisuuden häivää. Jonesin kolmas teos, The Uninvited Guests, oli hienoinen pettymys. Tähän kenties vaikutti se, että kahden edeltävän teoksen herättämät odotukset olivat jo melko lailla kohtuuttomia. Jonesin uutuutta, Falloutia, aloitinkin lukea jännityksensekaisin tuntein.

Romaanin aluksi Jones pohjustaa teoksen päähenkilöiden Luke Kanowskin ja Nina Jacobsin henkilöhahmoja.  Luken äiti on ollut mielisairaalassa siitä lähtien, kun poika täytti 5 vuotta. Jones kuvaa, miten Luke auttaa äitiään pakenemaan sairaalasta yhdeksi päiväksi viedäkseen hänet Lontoon National Galleryyn. Siitä lukiessani minä näin naisen, jonka kasvoihin ja kehon kieleen sairaus on kaivertanut jälkensä. Näin hänet istumassa bussin penkissä vierellään jo aikuinen poikansa. Näin heidän kasvoillaan odotusta ja jännitystä. Näin heidät kulkemassa National Galleryssa ja todistin, miten taide pyyhki sairauden jäljet kasvoilta. Miten Luken äiti siellä oli hetken kuin kuka tahansa meistä, taiteesta iloitseva. Taiteesta voimaantuva.

Seisoin Nina Jacobsin kanssa Trafalgar Squarella ja käteni siveli pronssileijonan selkää. Suihkulähteen vesi heitti pisaroita kasvoillemme, kun katselimme, miten joku nainen ja nuori mies saatettiin ulos National Gallerysta. Nina mietti, keitä he mahtoivat olla ja mitä oli tapahtunut. Silloin hän ei vielä tiennyt, että nainen oli Luke Kanowskin äiti ja nuori mies Luke itse. Mies, josta myöhemmin tulisi Ninan elämän kipu ja hurma. Minä aavistelin jo silloin Luken ja Ninan teiden kohtaavan, mutta pidin sen visusti omana tietonani.

Olin lojaali myös Ninalle ja jätin kertomatta Lukelle, että lapsuuskokemuksista johtuen rakkaus oli Ninalle ennen kaikkea kaipausta. Äidin välinpitämättömyys jätti Ninaan haavoja, jotka eivät koskaan täysin parantuneet. Rupien alla iho märki. Lapsena Nina teki kaikkensa ollakseen mieliksi äidilleen ja miellyttämisestä tuli valuuttaa, jolla hän pyrki ostamaan äitinsä rakkautta. Turhaan. Äidin näytelmässä Ninalle ei ollut roolia lihaa ja verta olevana, hengittävänä ihmisenä. Usein Nina viettikin pitkiä aikoja tätinsä hoivissa.

"It was her glad mother tone, the one that said my darling. I missed you when she hadn't called for three months; when she forgot another birthday; when she arrived with an armful of presents - sugar mice." (kursivointi Jonesin)

Ehkä kaikkein kuvaavinta on, että kun Ninan myöhemmin piti esittää Irinaa Tsehovin Kolmessa sisaressa, hän ei pystynyt siihen.

*

Fallout on vahvasti kiinni 1970-luvun lontoolaisessa teatterimaailmassa, jossa niin sekä Luke että Nina kuin myös Luken ystävät Paul Driscoll ja Leigh Radley etsivät paikkaansa. Ilmassa on vahvasti wanna-be -tuntua. Jonain päivänä minä vielä. Sadie Jones itse on näyttelijän tytär ja lukiessa tuli vahvasti tunne, että romaanihenkilöiden esikuvat saattavat löytyä tuon ajan näyttelijöistä ja muista teatterihenkilöistä. Lukemista ei kuitenkaan haitannut vähimmässäkään määrin se, että 70-luvun Lontoon teatterikiemurat eivät ole minulle tuttuja.

Fallout hengittää teatterin hengitystä. Rooleja, pukuja, valvottuja öitä, tupakansavua, rahapulaa, yön viimeisiä drinkkejä, epätoivoa, kilpailua, suuria toiveita, pukuhuoneita, äärimmilleen venymistä niin kirjoittajana kuin näyttelijänäkin. Tietyllä tapaa romaani itsekin on eräänlainen näytelmä, mutta se ei tarkoita, että siinä olisi mitään keinotekoista. Päinvastoin. Jones kirjoittaa niin kovin helpon tuntuisesti, melkeinpä kuin puolihuolimattomasti, mutta hänen tekstinsä viiltää ja salpaa hengityksen. Välillä lukiessani huomasin ihmetteleväni, miten Jones kykenee ihan tavallisilla sanoilla luomaan niin latautuneita merkityksiä. Jouduin välillä jopa lopettamaan lukemisen kesken siitä yksinkertaisesta syystä, että olin niin täynnä erilaisia tunteita, että oli pakko hieman huokaista ja miettiä lukemaansa. Jonesin teksti vetää kuin rakkaus, halusit tai et, pistit vastaan tai antauduit suosiolla, lopputulos on sama. Siinä olet ja tunnet, miten hengityskin kulkee eri tavalla, miten maailma vavahtelee sydämesi tahtiin ja miten sitä huomaa kasvavansa maasta kuin puu, jonka juuret ovat satoja vuosia vanhoja.

Falloutin henkilöhahmot ovat niin kovin todellisia. Lukiessa heidät voi nähdä ihohuokosia myöten. Ennen kaikkea Luke, johon samaistuin kaikkein vahvimmin. Luke ja hänen unelmansa näytelmäkirjailijaksi tulemisesta. Luke raskaan menneisyytensä kanssa, aina hieman sivussa kämppäkäveriensa Leigh:n ja Paulin touhuista. Omassa huoneesaan yksinäisenä. Niin vahvana rehellisyydessään, mutta lopulta siitäkin lipeävänä. Lukessa myös pala Outcastin Lewisiä.

Ja sitten. Se kaikkein kulunein ja käytetyin teema, when boy meets a girl. Jones saa Luken ja Ninan ensitapaamisen kuitenkin vaikuttamaan ainutlaatuiselta. Hänen kuvauksensa on tuoretta kuin naapurikorttelin kivijalkaleipomosta ostettu voisarvi. Pieniä näkymättömiä lankoja, aluksi kuin keveitä hipaisuja olkapäällä. Vähitellen ne tulevat näkyvimmiksi ja vahvemmiksi, kunnes Luke ja Nina näkevät toisensa. Koko siihenastinen romaani on ollut valmistautumista tähän hetkeen. Yli tyhjän tilan, ohi kaikkien läsnä olevien ihmisten, läpi maailman silmät pysähtyvät silmiin.  Äkkiä tuntuu, että Jonesin teksti avautuu minulle tavalla, jossa jokainen rakkauteni on läsnä. Fallout nostaa esiin paloja menneisyydestäni, se marssittaa eteeni ihmisiä, jotka melkein jo olin unohtanut. Se tekee tekee työtään minussa, olen savea Jonesin käsissä.

Fallout on kyllästetty rakkaudella. Se on kiellettyä, peiteltyä, odottavaa, periksi antavaa. Se etsii omaansa kiihkeästi. Se ei ole pitkämielinen, se tahtoo heti kaiken. Se kasvaa kiinni ihoon. Se sytyttää raivon, polttaa ja korventaa. Se on naisenniminen hirmumyrsky. Se on sitä, kun rakastavaisten aika erossa toisistaan on vuosituhannen mittainen ja yhdessä ollessa tunti kuluu silmänräpäystä nopeammin. 

Ninalla on kuitenkin toinenkin elämä aviovaimona. Elämä, jossa hän velloo satuttavan seksuaalisuuden ja vallankäytön mustissa syövereissä. Teatteri, jossa Ninan roolina on alistua ilta toisensa jälkeen. Elämästä tulee teatteria ja teatterista elämää. Hullun rakkauden intohimo kulkee väliseinien läpi toisesta toiseen. Nina on roolihahmonsa Elena niin näyttämöllä kuin kotonaankin.  "ACT ONE. Scene one. An unknown country. A bare stage representing prison, she [Nina] read. The sounds of metal doors. Tortured cries, echo. A woman enters, Elena. She is gagged and blindfolded."

Jones näyttää, miten ihmiset toisensa tavatessaan tuovat tuohon tapaamiseen mukaan koko sitä edeltävän elämänsä. Pettymyksensä. Odotuksensa. Ilon pienet siivet. Laskevat ne toistensa jalkoihin kuin roolivaatteet esiripun sulkeutumisen jälkeen. Kun katse kohtaa katseen, näyttämömestari käynnistää kellon.


Sadie Jones. Fallout
Chatto & Windus, Random House

Fallout ilmestyy keväällä suomeksi nimellä Ehkä rakkaus oli totta.

Kommentit

  1. tähän kirjaan täytyy keväällä tutustua, kunhan suomennos ilmesyy.

    Kiitos hienosta jutusta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta. Mietin nyt sellaista, että mitenköhän tämä avautuu, jos ei ole lukenut Jonesin aiempia teoksia, erityisesti Outcastia. Itsenäsiä kirjoja nämä tietysti ovat, mutta koen jollakin tavoin, että nuo aiemmat teokset ovat muodostaneet maaperän, jolta tämä teos kasvaa.

      Joka tapauksessa olen niin iloinen, että Jonesia vihdoin suomennetaan ja odotan, mitä mieltä sinä tästä tulet olemaan.

      Poista
  2. Omppu, tämän minä luen sillä tähän maailmaan minä tahdon. Kiitos <3

    Ja voi, jos puhutaan sanoista ja maailmoiden luomisesta, niin nämä sinun kirjoituksesi... Tiedäthän, nämä ovat minulle taidetta, elämyksiä, ravistelevia kokemuksia. Jos toistankin itseäni, niin en mahda sille mitään. Olen joka kerta yhtä häikäistynyt. Ja sanat ovat totta aina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja. Kuten edellä Kaisa Reetalle vastasin, niin minusta Fallout nousee siitä maaperästä, jonka Jones on luonut aikaisemmilla teoksillaan. Niiden mykistävyydestä tämäkin kasvaa ja siksi mietin, että miltäköhän tämä tuntuu, jos tätä lukee ensimmäisenä Jonesin teoksena. Voi kun odotan päivää, jolloin saan lukea kirjoituksesti tästä.

      Nämä maailmat. Nyt on viime aikoina ollut minulla tietynlaista kirjoitusta ja myöhään viime yönä taisin keksiä, mistä se johtuu ja miksi siitä tulee sellaista kuin tulee. Mietin asiaa vielä ja palaan siihen, kun bloggaan Sarah Watersin uusimmasta, jonka sain nyt luettua.

      Kiitos suloisesta kommentistasi.

      Poista
  3. Odotan niin Jonesin suomennosta! Voisin tietysti alkaa lukea myös englanniksi, mutta toistaiseksi yritän tukea sitä, että kirjoja ylipäätään suomennetaan. Kiitos inspiroivasta kirjan esityksestä, palaan siihen myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että aiot lukea tämän. Nyt tuli huoli Jonesin puolesta. Tämä teos ei ehkä kuitenkaan ole paras johdatus hänen pariinsa. Ihmetyttää, miksi nyt tämän suomentavat. Miksi eivät Outcastia, joka on Jonesin romaanien vankka pohja.

      Kiitos kommentista ja toivottavasti lukukokemuksesta tulee mieliinpainuva.

      Poista
  4. Miten upeasti taas kirjoitit! Tuo kirja on luettava jo ihan tämän takia. Ei silti, aihepiirikin kuulostaa kiehtovalta. Jänniä nuo suomennosvalinnat, varmaan se aiempikin tulee, jos tämä saa hyvän vastaanoton.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Arja. Sillä vaan mietin, että tämä teos rakentui luennassani jollakin tavoin tuon Jonesin ensimmäisen teoksen luomalle pohjalle. Oli ikään kuin valmis maasto, johon tämä paaluttui. Toivottavasti kuitenkin vastaanotto on hyvä ja saamme suomeksi lisää Jonesin tuotantoa.

      Poista
  5. Voi itku. Ihan kirjaimellisesti: luin tämän (taas kerran!) niin huikean hienon tekstisi väsyneenä ja sopivasti herkässä mielentilassa, ja liikutuin ja olin aivan pakahtua. Olet sinä vaan ♥ kirjoittaja!

    Ja niin, tämä kirja on pakko (!) lukea! Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Sara, sinä itse olet niin sydän. Kiitos sanoistasi. Jones on minulle yksi rakkaimpia kirjailijoita. Pelottaa, jos muut eivät koekaan häntä niin vahvasti kuin minä. En haluaisi kenellekään tuottaa lukupettymystä sen takia, että joku tarttuu kirjaan, josta olen ollut innoissani ja ei siitä sitten pitäisikään. En kuitenkaan voinut hillitä omia tuntemuksiani.

      Tämä oli minun tämän vuoden joulukirjani. Silläkin on minulle oma erityinen merkityksensä, minkä kirjan kanssa vietän joulun ja minkä kanssa uuden vuoden jne.

      Poista
  6. Poraat hienosti romaanin ytimeen asti. Luin käännöksen ja ihastuin aika samoista syistä kuin sinä. Kyllä, suhteisiin tullaan vanhan kuorman kanssa. Kyllä, hieno romaani näyttää ihohuokoset. Kyllä, rakkaudesta on moneksi. (Täällä kirjoittaa Tuijata, jos kone suo kommenttini julkaisu.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve Jani-Tuijata! :) Tiedätkö, että olen valtavan iloinen siitä, että Jonesia on vihdoin suomennettu. Olen fanittanut häntä hänen esikoisteoksestaan lähtien ja vasta nyt vihdoin tämä neljäs hänen romaaninsa on saatu suomeksi. Mukavaa kuulla, että sinäkin pidit tästä. Jonesin sanat ovat (vanhaa biisiä lainatakseni) kuin ilma, jota hengitän. Hänen tekstinsä kulkee niin vaivattomasti ja menee niin syvälle. Seuraavaa Jonesin romaania odotellessa kiitos kommentistasi.

      Poista
  7. Tilasin kirjan tänään. Ilman blogeja kirja olisi jäänyt minulta huomaamatta. Tämä oli kolmas lukemani teksti kirjasta. Kaikissa tämä on ollut upea kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi! Ilahduttavaa kuulla. Kyllä vaan blogit ovat hyödyllisiä. Moni mielenkiintoinen teos menisi muutoin sivu suun. Yritän bongata arviosi, kun se lävähtää eetteriin.

      Poista
    2. Ja tänään sain kirjan. Pääsen lukemaan.

      Poista
  8. Omppu, niinpä sitten kävi, että kirja, jota en edes aikonut lukea, valvotti minua aamuneljään. Sain tekstin äsken kirjoitettua ja laitoin sen ajastuksella. Ei sovi pääsiäiseen...mun kirjoitus;)

    Tämä kirja on kuin jotan huumetta...

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa ihanaa ihanaa. Olen super-iloinen, että sinä jaat Jones-innostukseni. Nyt voit hyvin kuvitella, miksi olen ollut niin innoissani siitä, että häntä vihdoin on suomennettu. Olen lukenut kaikki neljä ja kolmas on ainoa, jonka lukeminen ei saanut minua läähättämään.

      Hyvää pääsiäistä!

      Poista
    2. Ihanaa on paljon käytetty sana, mutta sopii tähän kirjaan kuin se kuuluisa piste iin päälle.

      Kiitos samoin kaunista toisen pääsiäispäivän iltaa! Tulimme vähän aikaa sitten länsirannikolta...

      Poista
    3. Joo, ihana on ihan kulunut sana, mutta silti välillä on mukavaa kirjoittaa monta ihanaata peräkkäin. Mistäköhän voisi ostaa lisää adjektiiveja?

      Poista
  9. Huh, upea teksti Omppu! Minä luin tämän tuossa taannoin suomeksi, pidin ja nautin tekstistä mutta kaikki oli niin kovin surullista että uuvuin lukiessani. En tiedä, ehkä olisi ollut englanniksi helpompi sisäistää tai sitten ei. Huh. Mutta hieno kirja, ihmissuhteissaan aito.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Linnea. Minulle tämä ei ollut surullinen tai ainakaan enemmän surullinen kuin mitä elämä itsessään on. Pidin tästä tosiaan aika pyörryttävän paljon. En ole lukentu Jonesia suomeksi, joten en osaa kommentoida, miten kieli vaikuttaa asiaan. Kiitos kun kävit kommentoimassa.

      Poista
  10. Kävin tarkistamassa mitä olet kirjoittanut tästä kirjasta, se kun on toivelistallani (Adlibris). Huh, ihan pökerryin (aivan samoin kuin lapsena piirtämässäni sarjakuvassa kuningatar pökertyy nähdessään jotain henkeäsalpaavan ihanaa, en kyllä muista mitä, ja huudahtaa samalla kaatuessaan: – Oih! Minä pökerryn! ☺) sun tekstisi äärellä. Olet ihan uskomaton sanataituri ja vaikka en ole yhtäkään Jonesia lukenut t-i-e-d-ä-n, että tämä on (taas ☺) kirja, jonka juuri nyt tilaan. Kirja on varmasti lumoava lumoavan tekstisi perusteella! Muuta todistetta en tarvitse.

    Voi, koska se sun oma kirjasi ilmestyy??? KOSKA!?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä sattuma. Katselin tätä Jonesin kirjaa suomenkielisenä versiona juuri tänään kirjastossa ja muistelin sitä, miten innoissani siitä olin. Ja sitten käy niin, että tulen blogiin ja sinä olet kommentoinut juuri tätä postausta. 😀Vieläkin menee kyllä kylmät väreet kun muistelen tuota Ninan ja Luken tapaamista. Voihan rakkaus ensisilmäyksellä.

      PS. Ei luultavasti koskaan

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä