Siirry pääsisältöön

Javier Marias: The Infatuations (Rakastumisia)

Luettuani Javier Mariasin romaanin The Infatuations ryntään googlettamaan, kuinka monta hänen teostaan on käännetty englanniksi. Reilu kymmenen. Haluan ne kaikki. Nyt heti. Oikeastaan jo eilen. Varmuuden vuoksi sidon itseni Jeesus-teipillä kiinni tuoliin, jotta en pääse nettikirjakaupan sivuille. Ollessani vangittuna lähetän ajatuspyynnön kirjallisuuden Nobel-komitealle.

*

Miten ihmeessä en ole löytänyt Mariasia jo aikoja sitten. Onneksi sentään edes nyt. Yhdellä sanalla: Hypnoottinen. Kahdella: Hypnoottinen ja vangitseva. Kolmella: Hypnoottinen, vangitseva ja mullistava.

The Infatuations tarttui mukaani ollessani Palmassa El Cortesin tavaratalon kirjaosastolla. Ostaessani sen, olin kirjailijasta melko lailla tietämätön. Olin kuullut hänen nimensä, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä, minkälaisia kirjoja hän kirjoittaa, enkä myöskään tiennyt, että tämä kyseinen teos on myös suomennettu. Pidin teoksen mustavalkoisesta kannesta ja rehellisesti sanottuna englanninkielisten, alunperin espanjaksi kirjoitettujen teosten valikoima ei ollut kovin laaja.

The Infatuations olisi varmasti jäänyt vieläkin lukematta ellen olisi valinnut sitä lanseeramani Sateenkaarihaasteen keltaiseksi raidaksi. Jo heti teoksen ensimmäisillä sivuilla vahvistui tunne, että kirjahyllyssäni on ollut aarre, joka on nököttänyt hiljaa paikallaan edes katsomatta minuun vetoavasti. The Infatuations on armoton teos. Se paiskaa näkyville ne ihmissuhteisiin liittyvät vivahteet, joita usein emme haluaisi edes itsellemme tunnustaa. Marias on jäätävän taitava tulkki sanoittamaan niitä monimutkaisia prosesseja, joita ihminen käy läpi rakastuessaan ja niitä huikean ovelia itsepetoksen muotoja, joilla rakkaudessa tappiolle jäänyt sekä huiputtaa itse itseään että antaa itsensä tulla huiputetuksi. The Infatuations palautti mieleeni Lena Anderssonin teoksen Omavaltaista menettelyä, josta toisin kuin monet muut bloggarit en ollut järin innostunut. Mariasin rinnalla Anderssonin teos on alakoululaisen piirustus, kun taas Mariasin teos on van Gogh.

*

The Infatuations on romaani, joka myllertää lukijan alitajunnan. Se vetelee meitä kiinni pitävistä nauhoista, eikä pysähdy korjaamaan aikaansaamaansa sekasortoa.

*

Heti romaanin alussa Miquel Deverne puukotetaan raa'asti kuoliaaksi keskellä katua hyvämaineisella pidetyllä alueella. Tuntematon laitapuolen kulkija iskee häntä raivon vallassa 16 kertaa puukolla. Kustantamossa töissä oleva Maria Dolz on vuosia nauttinut aamiaista samassa ravintolassa kuin Deverne vaimonsa Luisan kanssa ja pitänyt Devernejä malliavioparina. Vaikka hän ei tunne kyseistä pariskuntaa henkilökohtaisesti, on heillä hänelle valtava, selittämättömän taianomainen merkitys.

Devernen puukotuksen jälkeen Maria tutustuu samassa ravintolassa Devernen leskeen ja tämän kautta mieheen nimeltä Javier Diaz-Varela. Teos koostuu pääosin Marian ja Javierin käymistä keskusteluista tai tarkemmin ottaen Javierin puheista, joita Maria kuuntelee sekä Marian yksityisistä mietteistä. Tämä saattaa vaikuttaa tylsältä, mutta toteutus on kyllä jotain ihan muuta: tulta ja palohaavoja. Monesti luin Mariasin tekstiä jostakin kohtaa yhä uudestaan, koska en halunnut menettää hänen sanojensa pienimpiäkään vivahteita.

Joku ehkä sanoisi, että eihän tässä romaanissa edes tapahdu mitään ja totta onkin, että ulkoisesti tässä tapahtuu hyvin vähän lukuunottamatta Devernen puukotusta. Tapahtumista on kuitenkin monenlaista ja Mariasin romaania voisikin kutsua ihmiselämän peustavaa laatua olevien kysymysten analysoinnin toimintaelokuvaksi.

The Infatuations alkaa pohdinnalla kuolemasta ja sen loputtomuudesta ja kuolema onkin rakkauden lisäksi toinen teoksen kantavista teemoista. Käytännössä edellinen tarkoittaa, että Mariasin aiheena on koko ihmiselämä, jossa kuolema ja rakkaus saavat ilmentymänsä. Teos tiivistyy pikkuhiljaa taitavan psykologisen jännitysnäytelmän tavoin.

Mariasin teksti on yltäkylläistä ja intohimoista, jos kuuluu niihin, joita tällainen teksti puhuttelee. Jos ei, kannattaa lukeminen lopettaa heti alkuunsa, sillä koko teos on hurmaavan yhtä ja samaa. Sukelluksia ihmisen mieleen ja ontologiaan sekä kahden ihmisen välisen suhteentapaisen ja heidän käymänsä keskustelun valta-aspekteihin. Minä pyörryn jo siitä, kun Marias kirjoittaa, että emme koskaan voi tietää, onko toisen ihmisen kyllä kyllä ja ei ei. Haluisin väittää vastaan, koska pohja altani on juuri putoamassa. Turha rimpuilla, parempi ottaa takataskusta laskuvarjo, todeta se käyttökelvottomaksi ja myöntää, että Marias on aivan oikeassa. Pohjimmiltaan on juuri, kuten hän sanoo, me emme koskaan voi olla täysin varmoja, mutta elämme pitkälti elämäämme sen varassa ikään kuin voisimme olla, koska se kaikessa valheellisuudessaan helpottaa elämäämme. Meillä on halu uskoa toistemme sanoihin ja tuottaa elämäämme koherenttiutta, joka pohjimmiltaan on suurta harhaa.

Ajatteletko kenties nyt, että ei tuossa edellisessä kappaleessa ollut mitään uutta. Ajatteletko kenties, että kaikkihan tuon tietävät. Jos näin on, tekisi mieleni sanoa, että oletko ajatellut koko sitä kammottavaa musta-aukkoista tyhjyyttä, joka edellä mainittuun sisältyy. Oletko ajatellut sitä, että elämällä ei ole mitään perustaa, jolla voisimme todeta, että suhteessa toisiimme olemme nyt varmasti näin ja näin. 

Sivuhyppäys Blogistaniaan. Tyyppi A. kirjoittaa tyyppi B:lle: olipa hieno kirjoitus. Tyyppi B. ei voi mitenkään tietää, tarkoittaako tyyppi A. sitä, mitä hän sanoo. Tyyppi B. ei voi olla varma edes siitä, onko Tyyppi A. lukenut hänen bloggauksensa. Asia voi olla monella tavalla ja kommentti on voitu kirjoittaa monista syistä.

*

Marias vangitsee kielellä. Kieli on joko sanoista koostuva systeemi tai ihmisen suussa oleva voimakas elin. Lukiessani tunnen miten hänen sanansa hyväilevät niskaani ja kuiskailevat korviini pehmeästi. Kunnes. Ilman mitään varoitusta Marias ottaa käyttöön pihtiotteen. Jätkä hei, nyt sattuu. Siihen päälle hymy, jossa hyvä ja paha ovat järkyttävässä tasapainossa. Olisi houkuttavaa sanoa, että Mariasille ihmismieli on peli ja temmellyskenttä, mutta asia on pikemminkin päinvastoin. Hän pelaa peliä, jossa riisuu ihmisen pelit, valheet ja pakoreitit. Hän pakottaa näkemään ja kokemaan. Hän kääntää vispilää päässäni.

Teokseen sisältyy monia toisen henkilön tietoisuuteen menoja, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Maria kuvittelee mielessään, mitä Diaz-Varela olisi jossakin tilanteessa jostakin asiasta sanonut. Kun nämä "tietoisuushypyt" liittyvät menneisyyteen, niistä tulee keino, jolla luodaan yksi mahdollinen variaatio siitä, mitä toinen olisi jossakin tilanteessa sanonut. Nykyisyyteen liittyessään ne taas vaikuttavat keskustelun kulkuun ja mikäli ne liittyvät tulevaisuuteen voivat ne vaikuttaa siihenkin, mitä toinen osapuoli ylipäätään päättää tehdä. "Tietoisuushypyt" luonnollisesti paljastavat enemmän hyppääjästä kuin hänestä, jonka tietoisuuteen hypätään. Mariasin käsittelyssä ne ovat erinomainen keino, jolla yksimerkityksisyys haasteetaan, asetetaan kyseenalaiseksi ja moniäänistetään.

Marias kutoo tarinansa verenkiertoon Balzacin pienoisromaanin Le Colonel Chabert (1832) sekä Alexandre Dumas'n teoksen Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires 1844). Luisa Deverneä jo vuosia rakastanut Javier ohjailee taitavasti Marian ajatuksia käyttäen apuna Balzacin ja Dumas'n teoksia. Tosin voidaan kysyä, miksi hän ohjaa Marian epäilemään, että Javierilla voisi olla jotakin tekemistä Devernen kuoleman kanssa. Ehkä hän pitää Mariaa tyhmänä. Ehkä hän nauttii ajatusvaltapelin kissa-hiirileikistä. Kuten Javier Mariaa, vie Marias lukijaa kuin pässiä narussa ja mitä tekee tämä pässi, menee ilolla siihen suuntaan, kuin Javier/Marias haluaa.

Tietynlainen naisten ajattelutapa tulee Marian romaanissa esille välillä vähän liiankin piinallisen tarkasti. Huomasin paikoin nikottelevani, mutta minun oli helpompi tulla toimeen tämän asian kanssa, kun mietin, että Javier ja Maria edustavat ikään kuin kirjailijan eri puolia, samalla tavoin kuin rakkaus ja kuolema ovat peruuttamattomasti naimisissa elämän kanssa. Muodostuuhan teoksen päähenkilöiden Javierin ja Marian nimistä kirjainta vaille kirjailijan itsensä nimi.

Teoksessa puhutaan paljon kuolemasta ja siitä, miten kuolleiden on parasta pysyä kuolleina. Hän vakuuttaa, että elämän kuuluu työntää kuolleet pois ja irrottaa meidän kätemme vainajan kädestä. Näitä mietteitä lukiessani muistelin Edwidge Danticat'n romaania Claire of the sealight, josta kirjoitin bloggausta surun vallassa. Niinä hetkinä tajusin huikaisevan selvästi, miten helppoa ihmisen on antaa surun muuttaa itseensä asumaan. Rakentaa sille pesä ja helliä. Toisinaan, usein, ehkä jopa aina, surua surullisempaa on päästää surusta irti. Javier puhuu tästäkin. Hän puhuu myös siitä, miten turhaa on katua menneitä tekoja, koska niitä ilman ihminen olisi joku toinen kuin hän nyt on. Näissä hänen sanoissaan on valtavaa voimaa, paljon suurempaa armahdusta, kuin niitä ensi kerran lukiessaan tulee edes ajatelleeksi. Sanotaan: päivääkään en vaihtaisi pois. Totean: on monia päiviä, joita hyvin pitkään olen halunnut vaihtaa pois. Pyyhkiä ne elämästäni kokonaan. Kuitenkin menneisyytensä hylkääminen olisi itsensä hylkäämistä. Sen itsen joksi on menneisyyden kautta tullut. Jos pitää Paolo Coelhosta, ei ehkä kannata lukea Mariasia, sillä nyt liikutaan ihan toisenlaisissa syvyyksissä. Tinkimättömyyden verkostoissa, joissa ihminen on nappula vain, jota ilmankin peliä voidaan hyvin jatkaa.

Javierin puheista välittyvä kuva ihmisestä on pessimismin sävyttämä. Ihminen on, mikä on, eikä ainakaan parempaan suuntaan ole muuttumassa. Pahojen tekojen määrä lisääntyy alati ja poliisilaitos on menettänyt kiinnostuksensa rikosten tutkimiseen. Mutta hei, tämä kenties on vaan Javierin ovelaa puhetta Marialle ihan tietyissä visseissä tarkoituksissa. Älä usko kaikkea, mitä luet, Älä usko, mitä sinulle sanotaan. Älä usko edes sitä mitä näet tai tunnet. Älä usko miettimättä ja kyseenalaistamatta. Anna itsesi empiä. Epäile olemassaoloasi.

Mariasin kuvaamassa tunnepalossa, intohimossa ja järjelle selittämättömässä rakkaudessa välkkyy kuvia Pedro Almodovarin elokuvasta Matador. Javier puhuu rakkaudesta, mutta kaiken takana on jatkuvasti jotain muuta; tarkoitusperiä, joista ei voi saada selvää. Sana sanalta Javier herättää Marian epäilykset tahallisesti tai tahattomasti. Nauttii pelistä ja leikistä ja pian Maria alkaa olla varma siitä, että Javier on jollakin tavoin sotkeunut Devernen kuolemaan. Miten röyhkeä mies Javier onkaan, hän tarjoilee tarjottimella epäilyksiä Marian päähän. Tai sitten ei. Ehkä hän hakee omien tekojensa synninpäästöä Marialta. Ehkä Maria on hänelle Jeesuksen äiti. Tai sitten Javier yksinkertaisesti on vaan niin varma siitä, että oli miten oli, hän on se, joka kruunataan voittajaksi. 

The Infatuations on rakennettu niin ovelasti ja monisyisesti, että selvyyttä siitä, mitä oikeasti tapahtui, ei voi saada. Mariasin romaani on tunne-elämän läpi puhaltava jännityskertomus, joka jättää iholle jälkiä, joita joku voisi erehtyä pitämään mustelmina. Sirkka Turkka kirjoittaa runossaan suunnilleen seuraavasti: "ja poppelit seisoivat rivissä kuin pieneet hartaat pojat." Lukiessani Mariasin romaania olin pieni harras poika. Olin tabula rasa, johon Marias kaiversi sanansa. Olin tyhjä, joka tuli täydeksi. Olin täysi, joka paisui yli. Olin pyhäaamun hartautta täynnä ja pappi, hän odottaa yhä, että saisi kahvia juodakseen.


Javier Marias: The Infatuations (2013)
Espanjankielinen alkuteos: Los Enamoramientos (2011)
346 sivua
Kääntänyt: Margaret Jull Costa
Penguin Books

Teos on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Rakastumisia. 
Kustantaja: Otava
Kääntänyt: Tarja Härkönen

The Infatuations edustaa Sateenkaarihaasteeni kolmatta eli keltaista raitaa.

Kommentit

  1. Olipa hieno kirjoitus.
    (Sori, en voinut itselleni mitään.;))

    VastaaPoista
  2. Nyt ihan vakavammin... Luin tästä joskus ja kiinnostuin, mutta unohdin. Kiitos sinun, muistuipa taas mieleen.:)¨

    Mun oli tarkoitus aiemmin kommentoida joitain kirjoituksiasi, ainakin Holtia ja Krohnia, mutta mitään ole kerennyt! Sinä taas olet ollut täällä superaktiivisena! No, en varmaan mitään oleellisempaa olisi sanonut kuin nytkään.;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä mielenkiintoinen teos. Tai sitten ei. Harvemmin ehkä jotain siltä väliltä. Minulla meni suorastaan hurmoksen puolelle.

      Ei sitä ehdi kaikkea kommentoimaan, vaikka haluaisikin. Olen tosiaan nyt viime aikoina ehtinyt lukea paljon ja blogatakin. Välillä ehtii, välillä ei. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  3. Kuten Instassa paljastin, lainasin kirjan suomennoksen kirjastosta. Jossain vaiheessa pitää kokeilla, onko kieli minun makuuni vai ei - nyt vähän arveluttaa. Vielä vähän aikaa Rakastumisia tosin saa odotella itselleen suotuisaa aikaa, juuri nyt ei ehdi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä voi olla yhtä hyvin hitti kuin hutikin. Jos alat tätä lukea, niin uskon, että aika nopeasti käy ilmi, onko sinun juttusi vai ei. En kyllä tätä uskalla erityisemmin kellekään tyrkyttää, mutta on tietysti mahtavaa, jos Marias saa uusia ihailijoita.

      Poista
  4. Sinulla on tosiaankin nyt hyvien kirjojen lukuputki! Minulla on tämä hyllyssäni odottamassa. Ostin kirja-alen loppurysäyksestä muutamalla eurolla (mikä sinänsä surullista, siis kirjojen polkuhinnat) ja jokin tässä oli heti sellaista, että kiinnostuin. Annan kirjan vielä vähän odotella, mutta minulla on kova luotto tähän kirjaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjaputki on putkista paras. :) Minulla ei ollut tätä kohtaan etukäteen yhtään luottamusta. Päinvastoin mietin, että mitenköhän saan tämän luetuksi, koska oli pakkotilanne, kun tämä on haasteeni keltainen raita. Upposin Mariasin maailmaan kyllä sitten melko lailla ensimmäisestä sivusta alkaen.

      Sanoisin, että tämä on ihmisille, joita kiinnostaa eksistentialistiset, ontologiset ja vastaavat kysymykset. Olisi hienoa päästä lukemaan arviosi tästä teoksesta. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  5. Minä pidin tästä kirjasta valtavasti. En kokenut turhautumista missään vaiheessa. Minusta tarina eteni loogisesti alusta loppuun. En vieläkään ymmärrä, että Valkoinen sydän ei toiminut minulla. En anna periksi, vaan luen sen englanniksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihailen sinnikkyyttäsi. Margaret Jull Costa on kääntänyt paljon Mariasia ja hän on tosiaan valtavan taitava. En kyllä yhtään epäile, että Tarja Härkösen suomennos olisi huono, päinvastoin hän on minusta hyvä kääntäjä, mutta luulen, että Mariasin kielelliset ilmaisut vaan yksinkertaisesti toimivat paremmin englanniksi kuin suomeksi.

      Katselin jo adlibriksestä Mariasin teoksia, mutta en vielä tilannut. Tuntuu, että tämä teos vaikuttaa vielä niin vahvasti, että on parempi antaa ajan hieman kulua ennen kuin tartun seuraavaan.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  6. Huhhuh! Toisaalta kiinnostuin kirjasta ihan hirveästi, toisaalta aloin pelätä kirjaa :) "Tulta ja palohaavoja", vahvasti sanottu, mutta kokisinko itse samalla tavalla kuin sinä vai pettyisinkö... Hieno kirjoitus kerta kaikkiaan, ihan rehellisesti ja ilman taka-ajatuksia sanottuna :) En usko, että uskaltaisin heittäytyä kirjan pariin englanninkielellä, mutta ehkä tutustun suomennokseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis minäkin suorastaan pelkäsin tätä ja aloin lukea todella epäröiden, mutta hyvin pian olin jo ihan hurmiossa. Tuli ja palohaavat liittyy siihen, että omalla kohdallani tämä teos kyseenalaisti koko ihmiselämän perusteet ja erityisesti ihmisten keskinäisen kommunikaation ja elämän turvaverkot. Kyllä tätä varmaan voi lukea vähemmänkin kiihtyneesti, mutta itse olin tosiaan suuren hartauden vallassa ja välillä tuntui, että sitä ihan räjähtää kaikista niistä ajatuksista, joita tämä teos herätti.

      Kiitos kauniista sanoistasi.

      Poista
  7. Omppu, nyt vasta tajusin että tämä on tuossa sateenkaarikuvassasi! Itsekin olen kirjahyllyäni katsellessani kaavaillut juuri tätä keltaiseksi raidakseni - liekö tämä siis katseen ja ajattelun tiedostamatonta yhteistyötä vai kohtalon johdatusta... Mutta niin, myös oranssi raitani odottaa vielä joten tämän aika ei ole aivan heti. Kirjoituksesi myötä olen kyllä entistä vakuuttuneempi siitä, että tämä tulee olemaan elämysten aatelia. Enkä nyt millään malttanut olla lukematta kirjoitustasi vaikka tämä onkin tulossa lukuun lähiaikoina... Ah, hieno kirjoitus (!) hienoa teosta odotellessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä! Mieletöntä, jos sinäkin hankit keltaisen raidan Mariasilla. Ihan varmasti on kohtalon, auringon, kuun, tähtien ja planeettojen johdatusta.!!! :)

      Tämän kirjan kohdalla en usko, että haittaa yhtään vaikka siitä olisi jonkusen kirjoituksen lukenutkin ennalla. Luulen ja aavistelen, että jokainen lukija luo tämän teoksen kanssa oman suhteensa. Tämä tulee niin lähelle, jos antaa tulla. Tosin voi tämän lukeminen olla ihan painajaismaisen tylsääkin, en yhtään epäile. Kun mietin niitä pohdiskeluja, joita ollaan sinun kanssasi käyty, niin pidän todennäköisenä, että saattaisit tästä innostua.

      Odottelen kieli pitkällä ja välillä läähättäen, että josko jonain päivänsä Marias istuisi kamarisi sohvalla. Kiitos kommentista ja hyvää viikonloppua!

      Poista
  8. Luin Rakastumisia pari vuotta sitten Madridin matkalla. Romaani ei silloin vienyt minua sellaisiin syövereihin kuin nyt sinut. Kesäkuun helle, mahtimuseot ja katukuvat vyöryttivät elämyksiä jo yli tarpeen.Taisin upota kuvataiteisiin ja Arturo Perez Reverten taiteilijaromaaniin.

    Lukukokemuskuvauksesi vetää hiljaisesksi. Kiitos: on etuoikeus päästä mukaan ainutlaatuiseen tilaan, jossa kirja on mullistanut näkemystä viestinnästä ja kokemisen tavoista. Kumarrus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, minä en kyllä matkalla pystyisi tähän teokseen keskittymiseen. Tämä vaatii tilaa ja jonkun verran sielun autiomaata, jotta tämä edes joten kuten mahtuu pään sisälle. Mainitsemasi taiteilijaromaani alkoi kiinnostaa.

      Kiitos kiitoksista sinä sanavelho, jonka lauseet ovat aina niin hienoja ja viimeisteltyjä, että luen niitä suuren kunnioituksen vallassa. Kumarran kumartajalle. Kiitos kommentista ja hyvää viikonloppua.

      Poista
  9. Vau, mikä sattuma, Omppu. Innostuin tällä viikolla tutustumaan sähkökirjoihin, ja tämä on yksi niistä e-kirjoista, joita suorastaan rohmusin alella koneelleni! Palaan kirjoitukseesi myöhemmin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tosiaankin vau! Mahtava juttu. Toivotan antoisaa matkaa Mariasin maailmaan. Sepä se onkin jännä paikka. :)

      Poista
  10. Voi hitsi, Omppu, nyt ei olisi ollut aikaa tälle, mutta ei mikään auta kun menit maintisemaan Omavaltaista menettelyä, josta pidin ihan sikana!!! R. saa huomenna tämän noutaa, kun palauttaa yhden runokirjan. Minusta tuntuu, että tämä on ihan minulle ja ilman intohimoahan ei ole mitään!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varoituksen sana. En osaa sanoa, tuletko pitämään tästä. Tämä on minusta sellainen joko-tai -kirja. Ymmärrän hirveän hyvin, jos tästä ei innostu. Ymmärrän hirveän hyvin myös sen, jos tästä hurmaantuu. En uskalla tätä kenellekään suositella, koska tämä nyt on sellainen kuin on. Mutta kuten sanoin, jos alussa tuntuu vahvasti, että tämä ei vedä, niin ei tämä siitä miksikään myöhemminkään muutu.

      OLEN VAROITTANUT! Tietenkin toivon, että tämä iskee suoneesi - jo siitäkin syystä, että olen niin varma, että tulisit kirjoittamaan tästä hienon blogitekstin.

      Poista
    2. Ai niin, sinä varoitit...: Tämän ihan unohdin! Siis pappi ei saanut kahvia juodakseen ja lumi teki enkelin eteiseen. Marías on puuduttavin äijä, johon olen ikinä törmännyt, mutta luin silti. Olet vahvasti mukana arviossani, sillä luin tämän sekä huikean kannen, että Sadie Jones -kokemuksen innoittamana ja tein tietysti virhearvion;)

      <3

      Poista
    3. Nyt on Leena todettava, että käsityksemme puuduttavasta herrasta eroavat radikaalisti toisistaan. Minä kun en hänen kanssaan kokenut yhtään tylsää hetkeä, vaan olin melko lailla hurmiossa läpi koko tämän teoksen. Onneksi olin varoittanut. :)

      Luin kirjoituksesi kännykällä, mutta katson vielä paremmin koneelta.

      Poista
  11. No niin, kirja luettu ja tykätty. Kirjoitin tekstin ja tiedätkö, se tuntuu niin masentavalta, kun luin kirjoituksesi. Yritin nyt jotenkin vängätä mukaan sitäkin asiaa, että pidin kirjasta, mutta sekin tuntuu höhlältä.

    Ei vaiskaan, oli ilo tutustua Mariasiin, enkä voi muuta kuin miettiä, että lukeako seuraavat kirjat enkuksi vai opiskellako espanjan taituriksi. Miksi hyvää kirjallisuutta ei suomenneta enempää?

    Ajastin jutun huomisaamuun, vink.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Menenkin heti lukemaan kirjoituksesi Rakastumisista. Olen ihan varma, että se ei ole yhtään masentava. Pöh sinun kanssasi. Minä hurahdin tähän ihan pahemman kerran. Nyt jälkikäteen jo vähän naurattaakin, miten hirmuisesti tästä innostuin. En ole vielä uskaltantu lukea lisää Mariasia, kun tämä oli jo henkisesti aika hurja hyppy, vaikka kyllä myös erittäin antoisa kokemus ja tämän parissa tuli liihoteltua aika korkeallakin.

      Kiitos vielä kommentista ja että vinkkasit kirjoituksestasi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä