Siirry pääsisältöön

Chika Unigwe: On Black Sisters Street

Mitä yhteistä on nigerialaisilla prostituoiduilla ja Freddie Mercuryllä? Se selviää tämän bloggauksen lukemalla.

Chika Unigwen romaani On Black Sisters Street (OBSS) kertoo Belgiassa työskentelevistä nigerialaisista prostituoiduista. Kyseessä ei ole pornofiktio, vaan kertomus siitä, miksi teoksessa kuvatut naiset jättävät kotimaansa ja ryhtyvät myymään seksipalveluja Antwerpenin punaisten lyhtyjen alueella.

Unohdetaan ensimmäiseksi sääli. Se ei auta ketään.

Unohdetaan kaikkivoipainen ajatus, että me täydellisessä länsimaalaisuudessamme pystyisimme pelastamaan afrikkalaiset prostituoidut. Emme pysty.

Hyväksytään, että prostituutio ei välttämättä ole vaihtoehdoista huonoin.

Yksi naisista pohtii asiaa: I meet interesting people at work. In what other job do you earn money just for lying on your back? Kaikki on suhteellista ja vielä vähän suhteelliseempaa. Elämä prostituoituna Belgiassa voi olla monin verroin parempaa kuin köyhyys ja täysi tulevaisuudettomuus Nigeriassa. Se voi olla suoranainen lottovoitto. Tai sitten ei.

*

Unigwen kerronta on korutonta, nyansoitua ja täynnä lämpöä teoksessa kuvattuja naisia kohtaan. Asiat ovat rankkoja, mutta niiden välistä pilkottaa huumoria, erityisesti naisten välistä huumoria.
Kukaan teoksessa kuvatuista naisista ei unelmoinut tulevansa isona prostituoiduksi. Yhdelle ei opiskelusta huolimatta löytynyt töitä, koska työpaikkaa oli mahdoton saada ilman oikeita suhteita. Toinen tuli raskaaksi liian nuorena, eikä lapsen isä, mahtava rikas mies suostunut tunnustamaan lastaan. Tähän päälle sama toinen joutui pitämään huolta perheestään äidin kuoltua ja isän oltua juoppo ja luonteeltaan heikko. Kolmas joutui todistamaan, miten sotilaat raiskasivat hänen äitinsä ja tappoivat hänen koko perheensä. Neljäs joutui isäpuolensa seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi ja lähtemään kotoaan, koska hänen äitinsä ei halunnut uskoa mitään pahaa miehestään.

Miksi nämä naiset eivät hakeneet apua terveydenhuollosta? Miksi he eivät menneet rynkyttämään toimeentulotukipalvelun ovea? Tai hoidattaneet itseään terapeutin sohvalla? Käyneet traumaspesialistin vastaanotolla? Miksi mikään edellä mainituista vaihtoehdoista ei tullut heille edes mieleen?

Ei liene tarpeellista vastata esittämiini kysymyksiin.

*

Unigwen romaani havainnollistaa, miten yhteisöllisyys ja velvollisuus pitää huolta perheestä voi olla myös ansa. Usein päätös lähteä prostituoiduksi ei ole ensisijaisesti yksilön päätös, vaan kyse voi olla vaikkapa omien lasten tulevaisuuden turvaamisesta, heidän koulumaksuistaan, lääke- ja sairaanhoitokuluista tai perheen yleisen hyvinvoinnin takaamisesta prostituutiosta saatavilla rahoilla. Siinä missä miehet turvautuvat sähköpostihuijauksiin perheen/suvun elättämiseksi, kuten Adaobi Tricia Nwaubami kuvaa romaanissaan I do not come to you by chance, naiset lähtevät ulkomaille tehdäkseen rahaa ruumiillaan.

Yhtä lailla kuin prostituoiduksi ryhtyminen on myös siitä irtaantuminen enemmän yhteisöllinen kuin yksilöllinen kysymys. OBSS:n keskushenkilö Sisi päättää jättää prostituution ja ilmoittaa poliisille Madamesta, joka hoitaa prostituutiobisnestä Belgiassa. Hän ei voi kuitenkaan tehdään niin, sillä samalla hän saattaisi vaaraan itsensä lisäksi laittomasti maassa olevat ystävänsä.

OBSS on häiritsevä teos, koska se pyyhkii pois auttamiskuvitelmat, joista etsimme lohdutusta. Tässä suhteessa se on sukua tanskalaisen Annette K. Olsenin elokuvalle Pieni sotilas (Lille soldat, 2008), jossa sodasta palannut naissotilas (Trine Dyrholm) pyrkii auttamaan prostituoitua, jonka autonkuljettajana hän toimii, mutta joutuu toteamaan, että mitään auttamisen tapoja ei ole olemassakaan.

Unigwen teoksessa naiset ovat kaikesta huolimatta vahvoja ja säälin tuolla puolen. Jotta he voisivat menestyä työssään on heidän opittava kantamaan kasvoillaan sitä hymyä, josta Freddie Mercury laulaa kappaleessa Show must go on: A smile that "stays on" - hymy, joka pysyy kasvoilla, mitkä tahansa olosuhteet ovatkin. Unigwe antaa toivon paremmasta tulla kertomukseensa. Sellainenkin päivä siintää horisontissa, jolloin kestohymystä voi luopua.


Chika Unigwe: On Black Sisters Street (2009)
258 sivua
Kustantaja: Ohio University Press (Modern African Writing)


Kommentit

  1. genre joka ei ihan tuttu minulle, asiasta ehkä lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos Afrikan kirjallisuus kiinnostaa, niin tässä oivallinen silmien avaaja. Tosin myös niin, että totuus satuttaa. Kiitos Hannele.

      Poista
  2. Kirjoituksesi toi mieleeni Isoke Aikpitanyinin teoksen Musta, kaunis ja kaupan. Se käsittelee niinikään afrikkalaisten naisten prostituutiota, mutta ei Belgiassa vaan Italiassa. Varsin avaava teos, kuten oletan tämänkin olevan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainitsemasi teos ei ole mulle tuttu, mutta varmaankin juuri samantapaisia kysymyksenasetteluja näissä kahdessa teoksessa. Avaava on hyvä sana kuvaamaan tätäkin teosta. Jos joku luulee, että prostituutioasia on helposti ratkaistavissa niin tämän kirjan luettuaan ei enää luule. Kiitos Elegia.

      Poista
  3. Hmmm, kuulostaa sisällöltään luettavalta kirjalta mutta miksi minua häiritsee tuo kansi niin paljon?! Outoa miten paljon kansi voi vaikuttaa ensimielikuvaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kansi häiritsee minuakin. Tästä kirjasta on useita kansia ja kohdalleni osui nyt tämä kansi. Nyt kun olen tämän kannen kanssa tehnyt pitempää tuttavuutta olen tosin alkanut miettiä, että ehkäpä se häiritsevyys on hyvä. Ehkäpä juuri niin pitää olla, että tuo kansi jää mieleen vaivaamaan eli tavallaan se onkin hyvin onnistunut kansi. Kirjaa voin kyllä suositella, sillä kuten Elegia tuossa edellä arveli, on kyseessä hyvin "avaava" teos. Kiitos bleu ja mukavaa sunnuntaita.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän