Siirry pääsisältöön

"Kukit mustaa, yhä ohuempaa ihoa" - Tiina Lehikoinen: Multa


Multa on järisyttävä kokemus.

*

En yhtään tiedä, mitä tapahtuu kun alan kirjoittaa Tiina Lehikoisen runokokoelmasta nimeltä Multa. Olen lykännyt tästä kokoelmasta kirjoittamista, koska minusta on usein tuntunut kuin siitä kirjoittaessani astuisin sellaiseen intiimiin pyhään, jossa olen väistämättä meluisa vieras.

Oikeastaan toivoisin, että voisin löytää yhden ainoan sanan, joka pitäisi sinällään kaiken sen, mitä tämän kokoelman lukeminen minussa herätti.

Niin vahvaa sanaa ei kukaan ole vielä keksinyt.

*

Silmissäni on tämän kokoelman välissä olevia mustia sivuja.

Sivun ja savun välillä vain yhden kirjaimen ero. Sivut muuttuvat suruksi, suru savuksi. Suru on melkein sumua.

Multa kertoo siitä, miten ihminen hapertuu ja vähitellen jättää itsensä. Miten se kaikki, mikä on tehnyt hänestä  hänet lakkaa olemasta ja miten ihmisestä tulee päivä päivältä enemmän kuori, jonka sisällä hänen määränsä vähenee. Ja miltä se tuntuu, kun on itseään vähä vähältä jättävän ihmisen läheinen. Ja miltä se tuntuu, kun ei voi tehdä mitään läheisen auttamiseksi, kun hän menee yhä pidemmiksi ajoiksi omiin mustiinsa. Ja miltä se tuntuu, kun on pakko hyväksyä, että jo ihan lähellä on päivä, kun läheinen ei enää ollenkaan löydä tietään takaisin.

*

Lehikoinen kirjoittaa niin pysähdyttäviä lauseita, että jään seisomaan keskelle sivua ja yritän kahmia niitä taskuihini.

missä olet nyt? minkä pimeän reunalla?

Maailma kiertyy pimeän sotkuiseen syliin tänään taas tiukemmin kuin vielä eilen. Sieltä ei palata kertomaan, missä on käyty, mitä nähty ja koettu. Se on kamalan tuntemattoman aluetta. Täydellisen yksinäistä ja yksityistä vyöhykettä, jota me kaikki kannamme mukanamme. Se on musta hevonen, jonka kavioista lähtee uhkaava ääni ja suusta paha löyhkä, eikä sillä voi ratsastaa kukaan. Musta hevonen, jonka harjaan sormet tarttuvat kuin se edustaisi toivoa, vaikka se on pelkkä Kharon, joka vie meistä jokaisen vuorollaan viimeiseen maahan.

Sanat jäävät eteiseen kuin kengät, jotka sinä riisut kun käyt peremmälle. Sinä "muistisairas ruumio", joka "kukit mustaa, yhä ohuempaa ihoa." Minä kehotan sinua käymään pöytään, mutta sinä et enää muista, mikä on pöytä. Sinun katseesi on kauhua täynnä, enkä voi sitä mitenkään lieventää. Sinä olet mennyt minulta. Olet mennyt elämältä ja ennen kaikkea itseltäsi.

Olet vielä hetken odotussali. Junat eivät ole kulkeneet enää pitkään aikaan.

*

Ihosi on neilikkaa ja ruusua. Päivä päivältä enemmän neilikkaa. Sitä neilikan lajia, joka lasketaan esittelykuntoon laitetun ruumiin rintamukselle.

Kun sinä sanot jotakin. Kun suustasi tulee jotakin sellaista, jonka tulkitsen äänteiksi, minut valtaa hullu riemu. Jospa sittenkin vielä. Mutta sinä menet pois. Sinä menet takaisin. Sinä viet sanojesi palat mukanasi ja näen miten sinua sattuu. Sinä et pysty kivustasi kertomaan. Minä en pysty sinua auttamaan. Kukaan ei pysty. Ei edes lääketiede.

Sinun nyrkkisi on kysymysmerkin piste.

Minä täytyn kauhusta, kun sinua katsellessani ymmärrän, että niin kauan kuin meillä on sanoja meillä on siltoja. 

*

Lehikoisen sanat naulitsevat. Ne pysäyttävät paikoilleen niin, että kun taas lähtee liikkeelle jalkapohjista jää nahkaa siihen, missä on seisonut. Tämän kokoelma kietoo alastomuuteensa, jossa vuodenajat kulkevat. Kiertävät kehää rytmissä,  jonka tahtdissa unohdus kasvattaa voimiaan.

Puhut talvea, en tunne vielä sen valoa

Pohjoinen valo, maalarin valo, jota kohti huone hitaasti liikkuu. Välillä nopeammin. Huone imeytyy kohti pohjoista, kohti tuntemattoman laakson tuulia.

Tuuli.
Tuli.
Tuulen tuli.

*

Kaikkein koskettavinta tässä kokoelma on se, mikä on kaikkein konkreettisinta. Miten valtaviksi kasvavatkaan aluspaitojen niskalaput, joihin ihmisen nimi kirjoitetaan, jotta hän saisi pukeutua omaansa, vaikka hän ei ole tuntenut omaansa enää pitkiin aikoihin.

still life without life
että valkoista tulee siitäkin
valkoista tulee kaikkialta, vaatteesi viikataan
ja heitetään jätesäkeissä varastoon,
muoviset ruhot,
aluspaitojen niskalappuihin kirjailtu nimesi
tarkoittaa eri huoneita eri vuosina,  olet ehtinyt asua
niin monessa paikassa

*

Sanoin sen jo, mutta sanon uudestaan.

Multa on järisyttävä kokemus.





Tiina Lehikoinen: Multa (2016)
95 sivua
Kustantaja: Poesia


Helmet lukuhaaste, kohta 24 Surullinen kirja


Kommentit

  1. Kirjoitatpa tästä teoksesta kauniisti! Pitää laittaa Lehikoisen teos lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Multa todella kannattaa lukea. Äärimmäisen puhutteleva.

      Poista
  2. Voiko sanoa, että olen onnellinen, että luit Mullan? Voin, sanoin, olen. Luin itse Mullan oman elämän järisyttävän tilanteen perään, ja kokoelmakokemus oli väkevä. Tai ei siihen oikein sanat kunnolla yllä. Hieno postaus, Omppu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tämä on sanattomaksi vetävä teos. Tilanteesi tietäen voin vaan kuvitella.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen post