Siirry pääsisältöön

"Kukit mustaa, yhä ohuempaa ihoa" - Tiina Lehikoinen: Multa


Multa on järisyttävä kokemus.

*

En yhtään tiedä, mitä tapahtuu kun alan kirjoittaa Tiina Lehikoisen runokokoelmasta nimeltä Multa. Olen lykännyt tästä kokoelmasta kirjoittamista, koska minusta on usein tuntunut kuin siitä kirjoittaessani astuisin sellaiseen intiimiin pyhään, jossa olen väistämättä meluisa vieras.

Oikeastaan toivoisin, että voisin löytää yhden ainoan sanan, joka pitäisi sinällään kaiken sen, mitä tämän kokoelman lukeminen minussa herätti.

Niin vahvaa sanaa ei kukaan ole vielä keksinyt.

*

Silmissäni on tämän kokoelman välissä olevia mustia sivuja.

Sivun ja savun välillä vain yhden kirjaimen ero. Sivut muuttuvat suruksi, suru savuksi. Suru on melkein sumua.

Multa kertoo siitä, miten ihminen hapertuu ja vähitellen jättää itsensä. Miten se kaikki, mikä on tehnyt hänestä  hänet lakkaa olemasta ja miten ihmisestä tulee päivä päivältä enemmän kuori, jonka sisällä hänen määränsä vähenee. Ja miltä se tuntuu, kun on itseään vähä vähältä jättävän ihmisen läheinen. Ja miltä se tuntuu, kun ei voi tehdä mitään läheisen auttamiseksi, kun hän menee yhä pidemmiksi ajoiksi omiin mustiinsa. Ja miltä se tuntuu, kun on pakko hyväksyä, että jo ihan lähellä on päivä, kun läheinen ei enää ollenkaan löydä tietään takaisin.

*

Lehikoinen kirjoittaa niin pysähdyttäviä lauseita, että jään seisomaan keskelle sivua ja yritän kahmia niitä taskuihini.

missä olet nyt? minkä pimeän reunalla?

Maailma kiertyy pimeän sotkuiseen syliin tänään taas tiukemmin kuin vielä eilen. Sieltä ei palata kertomaan, missä on käyty, mitä nähty ja koettu. Se on kamalan tuntemattoman aluetta. Täydellisen yksinäistä ja yksityistä vyöhykettä, jota me kaikki kannamme mukanamme. Se on musta hevonen, jonka kavioista lähtee uhkaava ääni ja suusta paha löyhkä, eikä sillä voi ratsastaa kukaan. Musta hevonen, jonka harjaan sormet tarttuvat kuin se edustaisi toivoa, vaikka se on pelkkä Kharon, joka vie meistä jokaisen vuorollaan viimeiseen maahan.

Sanat jäävät eteiseen kuin kengät, jotka sinä riisut kun käyt peremmälle. Sinä "muistisairas ruumio", joka "kukit mustaa, yhä ohuempaa ihoa." Minä kehotan sinua käymään pöytään, mutta sinä et enää muista, mikä on pöytä. Sinun katseesi on kauhua täynnä, enkä voi sitä mitenkään lieventää. Sinä olet mennyt minulta. Olet mennyt elämältä ja ennen kaikkea itseltäsi.

Olet vielä hetken odotussali. Junat eivät ole kulkeneet enää pitkään aikaan.

*

Ihosi on neilikkaa ja ruusua. Päivä päivältä enemmän neilikkaa. Sitä neilikan lajia, joka lasketaan esittelykuntoon laitetun ruumiin rintamukselle.

Kun sinä sanot jotakin. Kun suustasi tulee jotakin sellaista, jonka tulkitsen äänteiksi, minut valtaa hullu riemu. Jospa sittenkin vielä. Mutta sinä menet pois. Sinä menet takaisin. Sinä viet sanojesi palat mukanasi ja näen miten sinua sattuu. Sinä et pysty kivustasi kertomaan. Minä en pysty sinua auttamaan. Kukaan ei pysty. Ei edes lääketiede.

Sinun nyrkkisi on kysymysmerkin piste.

Minä täytyn kauhusta, kun sinua katsellessani ymmärrän, että niin kauan kuin meillä on sanoja meillä on siltoja. 

*

Lehikoisen sanat naulitsevat. Ne pysäyttävät paikoilleen niin, että kun taas lähtee liikkeelle jalkapohjista jää nahkaa siihen, missä on seisonut. Tämän kokoelma kietoo alastomuuteensa, jossa vuodenajat kulkevat. Kiertävät kehää rytmissä,  jonka tahtdissa unohdus kasvattaa voimiaan.

Puhut talvea, en tunne vielä sen valoa

Pohjoinen valo, maalarin valo, jota kohti huone hitaasti liikkuu. Välillä nopeammin. Huone imeytyy kohti pohjoista, kohti tuntemattoman laakson tuulia.

Tuuli.
Tuli.
Tuulen tuli.

*

Kaikkein koskettavinta tässä kokoelma on se, mikä on kaikkein konkreettisinta. Miten valtaviksi kasvavatkaan aluspaitojen niskalaput, joihin ihmisen nimi kirjoitetaan, jotta hän saisi pukeutua omaansa, vaikka hän ei ole tuntenut omaansa enää pitkiin aikoihin.

still life without life
että valkoista tulee siitäkin
valkoista tulee kaikkialta, vaatteesi viikataan
ja heitetään jätesäkeissä varastoon,
muoviset ruhot,
aluspaitojen niskalappuihin kirjailtu nimesi
tarkoittaa eri huoneita eri vuosina,  olet ehtinyt asua
niin monessa paikassa

*

Sanoin sen jo, mutta sanon uudestaan.

Multa on järisyttävä kokemus.





Tiina Lehikoinen: Multa (2016)
95 sivua
Kustantaja: Poesia


Helmet lukuhaaste, kohta 24 Surullinen kirja


Kommentit

  1. Kirjoitatpa tästä teoksesta kauniisti! Pitää laittaa Lehikoisen teos lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Multa todella kannattaa lukea. Äärimmäisen puhutteleva.

      Poista
  2. Voiko sanoa, että olen onnellinen, että luit Mullan? Voin, sanoin, olen. Luin itse Mullan oman elämän järisyttävän tilanteen perään, ja kokoelmakokemus oli väkevä. Tai ei siihen oikein sanat kunnolla yllä. Hieno postaus, Omppu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tämä on sanattomaksi vetävä teos. Tilanteesi tietäen voin vaan kuvitella.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Ukki Ukki Ukki! En voi lähestyä Sivistynyttä ja miellyttävää ihmistä ilman, että ensimmäisenä ei esiin astuisi Ukki, joka on lainannut ominaisuutensa kirjan nimeksi. Tai no. Sivistyneen ja miellyttävän välillä alkaa aika nopeasti särähdellä, sillä samaan aikaan kun kumpikin niistä on Ukin kohdalla totta on ne sitä vain siihen asti, kun liikutaan Ukin mukavuusalueilla. Ukki on teoksessa kaikkialla silloinkin kun ei ole. Ukki on elossa palvelutalossa, myöhemmin Ukki on kuollut ja hänen talonsa pitää siivota. Ja ne kaikki paperit ja valokuva-albumit ja minäkertoja niissä albumeissa lapsena hymyilemässä tekemässä mitä milloinkin, kuten lapsilla on tai ei ole tapana. Mutta nyt ei vielä suunnitella Ukin hautajaisia, sillä Ukki on palvelutalossa ja minäkertoja aka Ukin lapsenlapsi hänen luonaan vieraana. Jutellaan, ollaan Ukin silminä, kirjoitetaan Ukin saavutuksia muistiin. Niitä on paljon. Ukki on arkkitehti. Minäkertojakin on arkkitehti. Hieno ammatti, monien ihailema, mutta lähemmin tarka

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k