En väsy korostamaan vanhemman kirjallisuuden merkitystä ja siitä Mataleena antoi taas oivan muistutuksen. Kirjallisuus rakentuu kirjallisuudelle, mutta yhtä lailla vanhempi teos voi kutsua keskusteluun itsensä jälkeen kirjoitetun teoksen, kuten kävi Mataleenan kohdalla.
Mataleena ei nimestään huolimatta ole varsinaisesti kertomus Mataleenasta, vaikka toki Lehtosen teoksessa myös Mataleenan elämän päätapahtumat käydään läpi. Mataleenan tarinan kerrottuaan kertoja kuitenkin toteaa, että kyseessä on "valheellinen satu Mataleenasta ja unelma synnyinseutuni ihanassa suvessa." Enemmän Lehtosen romaani kertookin teoksesta kertojasta eli Mataleenan pojasta. Koska hänen nimeään ei teoksessa mainita kutsun häntä jatkossa yksinkertaisesti Pojaksi.
Mataleena on yhdeltä juonteeltaan Pojan kehityskertomus. Teoksen alussa hän palaa synnyinseuduilleen tapaamaan velipuolensa talossa asuvaa "hermotaudissa" makavaa, luteiden kiusaamaa Mataleenaa, jota hän kuvailee seuraavasti:
"Laiha povi tuskallisesti kohoilee ja laskee, suupielissä ovat kärsimyksen syvät, värisevät vaot ja ainoasta silmästään tuijottaa houru, itsepäinen, valitukset kieltävä epätoivo."
Poika ei ole nähnyt äitiään vuosiaan, sillä hänet vietiin äidiltään, koska Mataleenaa ei pidetty kelvollisena äidiksi. Huutolaisesta Pojan tie on kulkenut papin lesken ottopojaksi ja nyt jo aikuistuttuaan Poika palaa kotimaisemiinsa selvittämään, kuka ja mikä hän oikein on.
*
Mataleenan lisäksi Pojalla on toinenkin äiti, häntä "käsillään kantanut" metsän Ihme, "ihmisen näköinen olento ikuisten koivujen varjossa". Metsän Ihmettä kuvaillessaan Lehtonen sinkoaa kynänsä hurjaan laukkaan. Kuvaus Pojan ja metsän Ihmeen kohtaamisesta on niin vahvan tulista tekstiä, että otan tähän pitkähkön lainauksen:
Ja siihen aikaan näin minä ensi kertaa korven Ihmeen, kiihkeän intohimoisen, vihaavan, hekuman syliin hulluksi pyörtyvän, veren pisarallakaan tinkimättömän, kaipaavan ihanan ja hymyilevän, suutelemattomat huulet suudelmilla näännyttävän, säkenöivän ja rajun, murskaavan epäluuloisen ja mustasukkaisen, yksinäisyydessä kituvan ja ylpeässä vihassa tuiskien välttävän, kiroovan ja siunaavan, väristävän kylmänä ja hurjana paahtavan, pistelevän myrkyllisen ja palsamilla lääkitsevän, ijäti kostavan - se oli nainen, metsän Ihme, jonka silmät välähtelevät villin vihreinä kuten fosfori ja siitinhehkua paisuvain nisäin nännit palavat tulipunaisina kuin kaksi ketoneilikan kukkaa.
Lehtosen kieli värisee kuin kuumasta kesäpäivästä hulluksi tullut ilma. Aistimukset, joita Lehtonen luo, ovat vahvoja ja kohtalokkaan tuntuisia. Hänen sanansa herättävät eloon niin metsän Ihmeen kuin suomalaisen maaseudun peltoineen, kasveineen ja "korven kukkivine kohtuineen". Naisen ja luonnon välille paikoin kirjoittuva yhtäläisyysmerkki sisältää feministisestä näkökulmasta omat ongelmansa, mutta siitä huolimatta en voi olla ihailematta Lehtosen hurmioitunutta kirjoitustyyliä. Tekee mieli sanoa, että voi herranjumala, miten sitä joskus onkaan kirjoitettu. Kyllä on tunnetta, paloa ja liekkiä niin että ne nuoleskelevat lukijaa vielä yli sadan vuoden takaakin.
Mataleenan luonnonkuvauksissa voi myös nähdä idulla sen siemenen, jonka Johannes Linnankoski jalostaa täysiveriseksi kukkaissymboliikaksi niin ikään vuonna 1905 ilmestyneessä romaanissaan Laulu tulipunaisesta kukasta.
*
Mataleenassa kauneutta kohtaan tunnettu kaipuu yhtyy sairauden ja seksuaalisuuden 1800- ja 1900-luvun vaihteelle tyypilliseen dekadenttiin kuvaukseen. Metsän Ihme symboloi paitsi Pojan toista äitiä ja sielua myös rakkauden ruumiillista puolta. Hän on läsnä kaikissa rakkauksissa ja lentää läpi tienoon kuin seksuaalivietin sekoittama yöpimeässä hohtava synninpunainen perhonen. Metsän Ihme on huumaava ja rajaton, sydämen "kipein sekavuus".
Äiti Mataleena taas on entinen huora, jonka värikäs elämä alkaa olla jo takana päin. Tulevaisuuden suhteen hänellä ei enää ole odotettavaa.
"Niin, keväällä ruohot jo rinnassani kukoistuvat ja silmissäni alkavat valkeat toukat elää!"
Mataleenan dekadenssin uljain ilmentymä on Poika, jolle ajatuskin elämästä normien mukaan on kauhistus. "Metsäpirun ajamaksi" itseään kutsuva Poika ei piittaa yhteiskunnan säännöistä, vaan haluaa muokata elämänsä omien arvojensa mukaan. Hän on lukenut itsensä ylioppilaaksi, mutta koulutus herättää hänessä "yhtä vähän mielen kiintoa kuin jos karhunpennulle olisi selitetty Lontoon kimeltävän kristallipalatsin ihmeellisyyksiä."
Miksi minun piti ylioppilaaksi tultuani lukea? Pitikö minun lukea? Johonkin virkaanko? Mihin? En tiennyt.
Poika on maaseduun flanööri, jonka tulevaisuus näyttäytyy hämäränä epävarmuutena ja häntä ohjaavat vaistot, jos nekään. Hänelle "hampuusi" on kunnianimi ja hän haluaa luoda oman elämänsä piittaamatta siitä, mikä on yleisesti hyväksyttyä ja arvostettua. Tässä kohtaa Mataleenan lukemistani sen sivuille astelee Ossi Nymanin Röyhkeyden päähenkilö ja mietin, että pohjimmiltaan Pojan ajatustavassa on kyse samasta asiasta, jonka parissa Röyhkeyden päähenkilö painiskelee. Mihin asti ihminen saa itse määrätä elämästään ja missä kohdin hänen on alistuttava yhteiskunnan normien edessä? Harmillisen vähän Röyhkeyttä on kuitenkaan tarkasteltu tästä näkökulmasta, koska Nymanin romaania on pääsääntöisesti luettu työnvälttelyn tematiikasta käsin. Olisikin kiinnostavaa tutkia, mitä Röyhkeydestä saisi irti "uusdekadenttisen" näkökulman kautta.
*
Poika ei löydä yhteyttä muihin ihmisiin, vaan hänen sydämessään jyllää "hillitön, kiduttava ja hätäännyttävä kaipuu, joka on maailmalle vieras." Kehitysromaanille tyypillinen eksistentiaalinen tuska ottaa hänet valtoihinsa.
Korpi sinut synnytti, vapauden villi veri suonissasi kohisee. Mitä sulla on ihmisten kanssa?
Elämän tyhjyys tekee kuolemasta toivottavan vaihtoehdon, mutta sitäkään Poika ei voi toivoa muiden ihmisten tavoin, vaan romantisoi itsensä ja tarpeensa, kuten käy ilmi hänen Jumalalle osoittamastaan pyynnöstä: "Anna minun kuolla humalassa ja huulillani viinalammikko."
Mataleena aukeaa moneen suuntaan. Siinä risteilevät elämän vahvimmat voimat. Rajat luonnon ja ihmisen välillä murtuvat ja sekoittuvat. Suurimman hurmion sylistä työntyvät ilmoille kuoleman kuohuvat virrat. Elämän mielettömyydelle pakopaikan tarjoaa vain hulluus, josta käsin on mahdollista tarkastella sitä hintaa, jota elämä väsymättä ihmiseltä vaatii. Elämän todellisin luonne aukeaa Lehtosen romaanin mukaan vain marginaalissa eläville, alati yleistä järjestystä vastaan taisteleville.
Meidän hullujen elämämme on olla aina vastalause muiden elämälle ...
Joel Lehtonen: Mataleena: laulu synnyinseudulle (1998/1905)
91 sivua
Kustantaja: SKS
Teoksen alkusanat on kirjoittanut Pirjo Lyytikäinen
Bar Finland -projektiini pääset tutustumaan tästä
Hmm, hieman kyllä uteloittaa, nuo tekstilainat ovat ehkä vähän liiankin reheviä mutta kiinnostaa kyllä millaisen tulkinnan dekadenssi on suomalaisittain saanut...
VastaaPoistaTämä on just sellainen kirja, josta sä tulet saamaan irti paljon juttuja *wink wink*
PoistaEn ole lukenut, mutta sait innostumaan :D. Rakastunut rampa teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Joskus minulle käy niin, että ihastuttuani jonkun kirjailijan tiettyyn kirjaan en halua lukea häneltä enää muuta nimenomaan silloin, jos kirjailija ei jostakin muusta syystä tunnu kuitenkaan ihan “omalta“. Muistan Rakastuneesta rammasta jotenkin aivan äärimmäisen herkän ja hienon tekstin (ja muistan itkuni) ja olen tämänkin kirjan jälkeen aivan kuin pelännyt sen aikaan saaman tunteen pienenevän ja haalistuvan, jos seuraava Lehtosen kirja olisi pettymys! (Esim. McEwanin Sovitus oli niin valtava elämys, etten ole sen jälkeen häneltä mitään lukenut enkä myöskään halua nähdä ao. kirjasta elokuvaversiota. Jotenkin on tuntu ettei McEvankaan ole ihan “oma“ kirjailija - ja elämä on lyhyt.) No niin, ruotuun: Mataleenan voisi lukea jo tämän lauseen vuoksi: "Meidän hullujen elämämme on olla aina vastalause muiden elämälle ..." Huutolaispoika kun Lehtonen oli (hylätty puolivuotiaana!), niin kirja kertonee myös hänestä itsestään. Ps. Itselläni on Putkinotko-sarjan ensimmäinen osa Kerran kesällä, mutta en tiedä, koska luen vai jääkö lukematta. Oletko sinä lukenut Putkinotko-sarjan?
VastaaPoistaTuo onkin jännä ilmiöt (ja tuttu), että kun jonkun kirjailijan johonkin teokseen oikein kovasti ihastuu niin sitten vähän (eikä niin vähänkään) kauhistuttaa lukea häneltä muuta, koska pelkää, että se uusi kokemus ei olisikaan yhtä vahva ja onhan usein niin, että kun joku juttu on oikein hyvä niin sitä ei pysty yhtä intensiivisenä toistamaan.
PoistaTässä on paljonkin käsittääkseni Lehtosen omaa elämää pohjalla, mutta jätin sen puolen kirjoituksestani pois ja luin tätä "vaan" fiktiona. Oli kyllä herkullinen tuttavuus.