Etsimässä isää, jonka jalat oli eri maissa - Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Heti ensimmäiseksi tekee mieli todeta, että VSKS on hyvin valmis esikoisromaani ja tämän sanottuani huomaan ihmetteleväni, miksi määrettä "valmis" käytetään yleensä vain esikoisromaanien yhteydessä. Eikö toisen ja kolmannen teoksen kohdalla ole aivan yhtä oleellista se, ovatko ne valmiita vai eivät? Oikeastaan niinkin, että esikoisromaania helposti luetaan erityisen luupin läpi ja tarkastellaan, että onko siitä nyt ihan varmasti romaaniksi. VSKS:ta sitä on mitä suurimmassa määrin ja sen vuoksi saatan kytkeä pois päältä ns. esikoisromaanintarkastelufiltterin.
Okei. Myönnän. Kirjan nimi vaikuttaa hieman suureelliselta ja teennäiseltäkin ja kummastelin sitä aluksi. Ahokummun romaanin luettuani voin kuitenkin todeta, että nimi sopii tälle kirjalle erinomaisesti, sillä siinä summautuu tämä teos oleellisella tavalla. Lisäksi nimellä on vahva etukäteistunnelmaa luova voima.
VSKS kertoo perhostutkija Max Halmasta, joka jäljittää isäänsä, josta hän ei juuri muuta tiedä kuin että tämä oli saksalainen sotilas, joka taisteli Suomessa jatkosodan aikaan. Äitikin on Maxille jäänyt paljolti vieraaksi ja tämän kuoltua Max ajautuu etsiskelemään tietoa sukujuuristaan. Omaa historiaansa esiin kaivaessaan Max löytää äitinsä häpeän ja isän, jolla on "toinen jalka toisessa maassa." Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden välisten suhteiden käsittelystä tulee ensimmäisenä mieleen Paavo Rintalan romaani Pojat (1958) sekä Mikko Niskasen Rintalan romaaniin perustuva elokuva, jonka loppukohtauksessa nuori Vesa-Matti Loiri juoksee itkuisena junan (ja äitinsä) perässä. Yksi suomalaisen elokuvahistorian ikonisimmista kuvista on syntynyt. Muutoin en olekaan tähän aihepiiriin juurikaan kirjallisuudessa törmännyt, joten Ahokummun romaanin aihevalinta on tervetullut.
VSKS alkaa Viktor Stanislauksen nekrologilla ja rakentuu kolmentoista sinfoniaksi nimetyn luvun kautta. Tapahtumia kuljettavat sota-aikaiset päiväkirjamerkinnät, Maxin muistiinpanot, eri henkilöiden välinen kirjeenvaihto, saksalaissotilasta kotonaan 1940-luvulla majoittaneen miehen haastattelu sekä Maxin ja Viktor Stanislauksen välinen tapaaminen. Ahokummun romaanissa on avaruutta ja tilaa tarinalle kasvaa ja sinfoniasta toiseen siirrytään samanlaisella välttämättömän tuntuisella luontevuudella kuin perhonen vaihtaa muotoaan munasta toukaksi ja toukasta koteloksi, kunnes teoksen lopussa se on aikuinen, joka tietää, mitä ei aiemmin olisi voinut kuvitellakaan tietävänsä.
Ahokummun kerronta on koruttomasti vahvaa ja tekstistä löytyy tarkemmin määrittymätöntä uhkaa, joka paikoin saa suorastaan karmivan luonteen. Romaanissa siirtymät ympäristöstä toiseen ovat suuria ja sujuvia, ja tutuiksi tulevat niin pohjois-suomalaisen pikkukylän elämänmenon moraalinen ahtaus kuin eurooppalaiset konserttilavatkin. Ajallisesti teoksessa kuljetaan 1940-luvulta 1980-luvun puoliväliin. Silmiinpistävää on, että vaikka Max kokee teoksen kuluessa henkisesti hyvin suuria asioita ei hänen tunnereaktioitaan juurikaan kuvata suoraan, vaan lukija kokee ne enemmänkin oman itsensä kautta.
Ahokumpu käyttää taiten hyväkseen perhossymboliikkaa ja tuntemattomalta vaikuttavan perhoslajin tunnistamisyritykset kasvavat kuvaksi Maxin omasta elämäntilanteesta. Tapa, jolla tämä symboliikka huipentuu teoksen lopussa on nerokkuudessaan häikäisevä ja monin verroin syvempi kuin mitä ensilukemalta saattaa vaikuttaa.
Elämällä on salaisuutensa, eikä se kaikkia niitä suostu koskaan luovuttamaan. Ahokummun taitavasti rakennettu tarina kätkee sekin sisäänsä mojovan yllätyksen. Maltillinen ja loppuun asti balansoitu kerronta sekä kielellinen viettelevyys varmistavat, että Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on itseään suurempi romaani, joka jää resonoimaan lukijassaan.
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (2017)
175 sivua
Kustantaja: Gummerus
Arvostelukappale
Helmet-lukuhaaste kohta 41 Valitse kirja sattumanvaraisesti
(sattumanvaraisuus toteutui sitä kautta, että tämä kirja tupsahti postilaatikkooni yllättäin)
Kuulostaa lupaavalta! Esikoisteosten laatu on viime vuosina ollut häikäisevä ja tässä on ilmeisesti taas onnistunut teos.
VastaaPoistaKyllä vaan tässä on taas onnistunut teos. On todella upeaa, että nykyisin ilmestyy aivan mahtavia esikoisteoksia. Ne antavat luvan odottaa paljon jatkossa.
PoistaHyvä ja kiinnostava huomio tuo valmiuden pohtiminen esikoisarvioiden yhteydessä. Ehkä takana on ajatus, että esikoinen on vähän raakile, vaikkei se tosiaankaan sitä usein ole. Tämä on hyvin valmis (heh!) ja hieno esikoinen, mutta ennen kaikkea ehjä ja kaunis romaani.
VastaaPoistaT. Lumiompun Katja
Joskus tuntuu, että esikoisilta odotetana suorastaan enemmän kuin muilta kirjoilta. Tämä on ihan "kypsä" tapaus tosiaankin.
PoistaTodellakin kirjakevät käynnistyy lupaavasti. Tämän romaanista jäi jälkiäänet soimaan mieleen. Ilahduttavia omaperäisiä aineksia on, jotain tuttuakin. Kiehtova!
VastaaPoistaTotta. Hyvä balanssi tuttua ja vähän vieraampaa ja erityisen kiinnostava myös aiheensa puolesta.
Poista