Kaiken kauniin alta löytyy mätää - Elena Ferrante: The Lost Daughter

Täydellistä, huokailen useammankin kerran lukiessani Elena Ferranten romaania The Lost Daughter, joka lienee vähiten tunnettu teos hänen tähän astisessa tuotannossaan. En itsekään ollut siitä edes kuullut ennen kuin teos tuli vastaani sattumalta oslolaisessa kirjakaupassa.

The Lost Daughterin luettuani vaikuttaa siltä, että Ferrante kirjoittaa tiettyjä samoja tapahtumia yhä uudelleen joka kerta vähän eri muodossa, ja olisi kieltämättä houkuttelevaa ajatella, että kyse on hänelle henkilökohtaisesti erityisen merkittävästä muistosta.

Ferranten teosten välisten yhteyksien kokonaiskuvan saamisen kannalta on varmasti merkityksensä myös sillä, missä järjestyksessä hänen teoksiaan lukee. Itse luin ensimmäisenä Ferranten esikoisromaanin Amalian rakkaus (L’amore molesto, 1992) ja se on Ferranten romaaneista ainoa, josta en löydä edes näin jälkikäteen yhteyksiä hänen muuhun tuotantoonsa. Tämä saattaa kuitenkin selittyä sillä, että Amalian rakkauksien lukemisesta on jo muutama vuosi aikaa ja koska se oli ensimmäinen kosketukseni Ferranten tuotantoon en kenties tullut kiinnittäneeksi huomiota seikkoihin, jotka panisin merkille, jos lukisin tämän kirjan nyt uudestaan.

Amalian rakkauden jälkeen luin Napoli-sarjan ja sen jälkeen julkaisujärjestyksessä toisen Ferranten romaanin Hylkäämisen päivät (I giorni dell’abbandono, 2002). Miksi Ferranten kahden ensimmäisen teoksen julkaisun välillä on niinkin pitkä aika kuin 10 vuotta? Vaikuttaa todennäköiseltä, että Ferrante on jo näiden 10 vuoden aikana kirjoittanut 4-osaista Napolisarjaa, joka julkaistiin varsiin tiiviissä tahdissa vuosina 2011-2014.

Hylkäämisen päivistä kirjoittaessani totesin, että siinä kuvattu Olgan ja Marion suhde muistuttaa Napoli-sarjassa kuvattua Elenan ja Ninon välistä suhdetta. The Lost Daughter taas viittaa sekä Hylkäämisen päiviin että Napoli-sarjaan niin tematiikkansa kuin yksityiskohtienkin kautta.

The Lost Daughterissa Leda kokee, että hän ei ole tyttärilleen ihminen, vaan (äitiyden) funktio. Tyttäret vaatimuksineen ovat hänelle kuin kärpäsiä, jotka eivät jätä häntä hetkeksikään rauhaan. Heidän katseensa on vaativa ja äitiyteen vangitseva.

I felt their gazes longing to tame me, but more brilliant was the brightness of the life outside them, new colors, new bodies, new intelligence, a language to possess finally as if it were my true language, and nothing, nothing that seemed to me reconcilable with that domestic space from which they stared at me with expectation.

Ledalle todellinen elämä on kodin ulkopuolista elämää, joka tarjoaa hänelle älyllisiä haasteita ja kielen, joka kotioloissa on saavuttamattomissa. Paetakseen perhe-elämän tukehduttavuutta ja pystyäkseen toteuttamaan omaa akateemista uraansa hän hylkää tyttärensä kolmeksi vuodeksi, eikä tuona aikana tapaa heitä kertaakaan.

Perhe-elämän ja uran yhteensovittamisen ongelmat naisten kohdalla ovat Ferranten tekstien tunnusmerkki. Hän sanoittaa kaiken sen hapettomuuden, jota hänen romaaniensa päähenkilöt kokevat. Lapset tekevät naisesta vangin ja nämä pienet vaativat vanginvartijat pakottavat naisen äitiysselliin päivä toisensa jälkeen. Sen kalteri-ikkunasta nainen voi katsoa, miten elämä virtaa toisaalla.

*

The Lost Daughterin alussa Leda saa sairaskohtauksen ja menettää autonsa hallinnan. Näin Ferrante symbolisesti tuo esiin, että Leda on menettämässä otteensa elämästä. Tässä kohdin kannattaa myös pitää mielessä, että antiikin mytologiassa Zeus vietteli Ledan joutseneksi tekeytyneenä. The Lost Daughterissa Zeuksen paikan ottavat Ledan omat tyttäret, jotka pakottavat hänet elämään, joka ei hänelle riitä.

The Lost Daughter kuvaa Ledan lomanviettoa, joka koostuu pääasiallisesti päivistä rannalla. Yhtenä rantapäivänä Leda päättää varastaa Elena-nimisen pikkutytön nuken. Napoli-sarjan lukeneet muistavat, että sarjan ensimmäisessä osassa on kuvattu niin ikään nukkeen liittyvä, hyvin vaikuttava tapahtumasarja. Kun vielä otetaan huomioon, että Napoli-sarjassa päähenkilöt ovat Elena ja Lila käy selväksi, että Ferrante on kirjoittanut kiehtovia yhteyksiä teostensa välille ja niissä riittää tarkasteltavaa loputtoman tuntuisesti. 

The Lost Daughterissa kerrotaan lisäksi, miten Leda antoi oman nukkensa tyttärelleen, mutta tämä ei halunnut leikkiä sillä, vaan piirusteli sen täyteen. Tästä Leda suuttui niin, että hän heitti nuken alas parvekkeelta. Miksi nukke on niin tärkeä? Mikä on Ledan motiivi varastaa Elenan nukke ja olla antamatta sitä takaisin, vaikka tämä kaipaa nukkeaan sydäntäsärkevällä tavalla?

Nukkeen liittyvää alitajunnan symboliikkaa lisää vielä se, että The Lost Daughterissa nuken sisältä valuu mustaa nestettä. Nukesta tulee Ledalle tärkeä ja hän hoitaa sitä niin kuin pienet lapset hoitavat nukkejaan. "A mother is only a daughter who plays", hän ajattelee. Ennen pitkää Leda tajuaa, että Elenan nukke on raskaana. Tämän merkkinä sen sisältä löytyy mato.

*

Leda ihailee Elenan äidin Ninan toimintaa äitinä. Hän tuntuu jaksavan loputtomasti tarkkailla, miten rakastava äiti Nina Elenalle on ja miten heidän välisensä suhde lähenee täydellisyyttä. Ledalle onkin suuri pettymys, kun paljastuu, että Ninassa on myös muita kuin äidillisiä puolia. 

The Lost Daughterissa huomiota kiinnittää myös teoksen nimi. Italiankielen sana figlia on käännetty sanalla daughter, mutta se tarkoittaa myös yleisemmin lasta. Olennaisempaa kuin tytön ja lapsen välinen merkitysero on kuitenkin se, että figlia viittaa joka tapauksessa elolliseen olentoon, kun taas itse kirjassa kyse on elottoman eli nuken katoamisesta. Miksi Ferrante on valinnut teoksensa nimeen tytön(/lapsen), kun itse tarinassa pääroolissa on nukke? Vaikutelmaksi tulee, että Ferrante suorastaan yllyttää psykkoanalyyttisiin tulkintoihin ja pelaa niiden mahdollisuuksilla.

Ferranten kirjojen välillä kulkee ohuita, kestäviä ja välkehtiviä nauhoja, jotka luovat Ferrante-landian, jossa mikään ei tarkemmassa tarkastelussa ole sitä, mitä sen aluksi luuli olevan. The Lost Daughter on tiivis ja psykologisesti loputtoman kiehtova romaani, joka saa uusia muotoja sen mukaan minkä toisen Ferranten teoksen yhteyteen sen asettaa. 

Olen kuullut Napoli-sarjaa kutsuttavan viihdekirjallisuudeksi, enkä voisi olla asiasta enempää eri mieltä. Ferranten teoksissa ei ole mitään kevyttä, vaan ne uivat äärimmäisissä ja usein myös mustan upottavissa vesissä. Jokainen sana on tarkkaan harkittu ja kaikki ylimääräinen karsittu pois. Ferrante on parhaimmillaan kirjoittaessaan ikään kuin puoli huolimattomasti lauseita, joihin pysähtyminen nostaa ihokarvat pystyyn

Afterward I was hungry and went back to the tray of fruit. I discovered that under the beautiful show figs, pears, prunes, peaches and grapes were overripe or rotten.




Elena Ferrante: The Lost Daughter (2016/2008)
140 sivua
Italiankielinen alkuteos: La figlia oscura (2006)
Englanniksi kääntänyt: Ann Goldstein
Kustantaja: Europa Editions