Sadie Jones: Fallout / Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka olen löytänyt Baileys Women's Prize for Fiction -kirjallisuuspalkinnon kautta. Hänen esikoisteoksensa The Outcast oli ko. kilpailussa ehdokkaana vuonna 2008. Luettuani Outcastin minulla oli jo vahva tunne, että Jonesista tulee yksi lempikirjailijoistani. Tälläkin hetkelllä, muistellessani tuota teosta, kylmät väreet menevät pitkin kroppaa. Jonesin henkilökuvauksen syvyys on jotakin täysin ainutlaatuista.

Jonesin seuraava teos Small Wars, joka sekin päätyi Baileys-palkinnon pitkälistalle vuonna 2010, vahvisti näkemystäni Jonesin kirjailijanlahjoista. Harvoin on sodan vaikutuksia ihmiseen kuvattu intensiteetillä, jolla Jones sen tekee. Hän on emotionaalisesti äärimmäisen älykäs kirjailija, jolla on kyky välittää lukijalle suuria tunteita ilman pienintäkään sentimentaalisuuden häivää. Jonesin kolmas teos, The Uninvited Guests, oli hienoinen pettymys. Tähän kenties vaikutti se, että kahden edeltävän teoksen herättämät odotukset olivat jo melko lailla kohtuuttomia. Jonesin uutuutta, Falloutia, aloitinkin lukea jännityksensekaisin tuntein.

Romaanin aluksi Jones pohjustaa teoksen päähenkilöiden Luke Kanowskin ja Nina Jacobsin henkilöhahmoja.  Luken äiti on ollut mielisairaalassa siitä lähtien, kun poika täytti 5 vuotta. Jones kuvaa, miten Luke auttaa äitiään pakenemaan sairaalasta yhdeksi päiväksi viedäkseen hänet Lontoon National Galleryyn. Siitä lukiessani minä näin naisen, jonka kasvoihin ja kehon kieleen sairaus on kaivertanut jälkensä. Näin hänet istumassa bussin penkissä vierellään jo aikuinen poikansa. Näin heidän kasvoillaan odotusta ja jännitystä. Näin heidät kulkemassa National Galleryssa ja todistin, miten taide pyyhki sairauden jäljet kasvoilta. Miten Luken äiti siellä oli hetken kuin kuka tahansa meistä, taiteesta iloitseva. Taiteesta voimaantuva.

Seisoin Nina Jacobsin kanssa Trafalgar Squarella ja käteni siveli pronssileijonan selkää. Suihkulähteen vesi heitti pisaroita kasvoillemme, kun katselimme, miten joku nainen ja nuori mies saatettiin ulos National Gallerysta. Nina mietti, keitä he mahtoivat olla ja mitä oli tapahtunut. Silloin hän ei vielä tiennyt, että nainen oli Luke Kanowskin äiti ja nuori mies Luke itse. Mies, josta myöhemmin tulisi Ninan elämän kipu ja hurma. Minä aavistelin jo silloin Luken ja Ninan teiden kohtaavan, mutta pidin sen visusti omana tietonani.

Olin lojaali myös Ninalle ja jätin kertomatta Lukelle, että lapsuuskokemuksista johtuen rakkaus oli Ninalle ennen kaikkea kaipausta. Äidin välinpitämättömyys jätti Ninaan haavoja, jotka eivät koskaan täysin parantuneet. Rupien alla iho märki. Lapsena Nina teki kaikkensa ollakseen mieliksi äidilleen ja miellyttämisestä tuli valuuttaa, jolla hän pyrki ostamaan äitinsä rakkautta. Turhaan. Äidin näytelmässä Ninalle ei ollut roolia lihaa ja verta olevana, hengittävänä ihmisenä. Usein Nina viettikin pitkiä aikoja tätinsä hoivissa.

"It was her glad mother tone, the one that said my darling. I missed you when she hadn't called for three months; when she forgot another birthday; when she arrived with an armful of presents - sugar mice." (kursivointi Jonesin)

Ehkä kaikkein kuvaavinta on, että kun Ninan myöhemmin piti esittää Irinaa Tsehovin Kolmessa sisaressa, hän ei pystynyt siihen.

*

Fallout on vahvasti kiinni 1970-luvun lontoolaisessa teatterimaailmassa, jossa niin sekä Luke että Nina kuin myös Luken ystävät Paul Driscoll ja Leigh Radley etsivät paikkaansa. Ilmassa on vahvasti wanna-be -tuntua. Jonain päivänä minä vielä. Sadie Jones itse on näyttelijän tytär ja lukiessa tuli vahvasti tunne, että romaanihenkilöiden esikuvat saattavat löytyä tuon ajan näyttelijöistä ja muista teatterihenkilöistä. Lukemista ei kuitenkaan haitannut vähimmässäkään määrin se, että 70-luvun Lontoon teatterikiemurat eivät ole minulle tuttuja.

Fallout hengittää teatterin hengitystä. Rooleja, pukuja, valvottuja öitä, tupakansavua, rahapulaa, yön viimeisiä drinkkejä, epätoivoa, kilpailua, suuria toiveita, pukuhuoneita, äärimmilleen venymistä niin kirjoittajana kuin näyttelijänäkin. Tietyllä tapaa romaani itsekin on eräänlainen näytelmä, mutta se ei tarkoita, että siinä olisi mitään keinotekoista. Päinvastoin. Jones kirjoittaa niin kovin helpon tuntuisesti, melkeinpä kuin puolihuolimattomasti, mutta hänen tekstinsä viiltää ja salpaa hengityksen. Välillä lukiessani huomasin ihmetteleväni, miten Jones kykenee ihan tavallisilla sanoilla luomaan niin latautuneita merkityksiä. Jouduin välillä jopa lopettamaan lukemisen kesken siitä yksinkertaisesta syystä, että olin niin täynnä erilaisia tunteita, että oli pakko hieman huokaista ja miettiä lukemaansa. Jonesin teksti vetää kuin rakkaus, halusit tai et, pistit vastaan tai antauduit suosiolla, lopputulos on sama. Siinä olet ja tunnet, miten hengityskin kulkee eri tavalla, miten maailma vavahtelee sydämesi tahtiin ja miten sitä huomaa kasvavansa maasta kuin puu, jonka juuret ovat satoja vuosia vanhoja.

Falloutin henkilöhahmot ovat niin kovin todellisia. Lukiessa heidät voi nähdä ihohuokosia myöten. Ennen kaikkea Luke, johon samaistuin kaikkein vahvimmin. Luke ja hänen unelmansa näytelmäkirjailijaksi tulemisesta. Luke raskaan menneisyytensä kanssa, aina hieman sivussa kämppäkäveriensa Leigh:n ja Paulin touhuista. Omassa huoneesaan yksinäisenä. Niin vahvana rehellisyydessään, mutta lopulta siitäkin lipeävänä. Lukessa myös pala Outcastin Lewisiä.

Ja sitten. Se kaikkein kulunein ja käytetyin teema, when boy meets a girl. Jones saa Luken ja Ninan ensitapaamisen kuitenkin vaikuttamaan ainutlaatuiselta. Hänen kuvauksensa on tuoretta kuin naapurikorttelin kivijalkaleipomosta ostettu voisarvi. Pieniä näkymättömiä lankoja, aluksi kuin keveitä hipaisuja olkapäällä. Vähitellen ne tulevat näkyvimmiksi ja vahvemmiksi, kunnes Luke ja Nina näkevät toisensa. Koko siihenastinen romaani on ollut valmistautumista tähän hetkeen. Yli tyhjän tilan, ohi kaikkien läsnä olevien ihmisten, läpi maailman silmät pysähtyvät silmiin.  Äkkiä tuntuu, että Jonesin teksti avautuu minulle tavalla, jossa jokainen rakkauteni on läsnä. Fallout nostaa esiin paloja menneisyydestäni, se marssittaa eteeni ihmisiä, jotka melkein jo olin unohtanut. Se tekee tekee työtään minussa, olen savea Jonesin käsissä.

Fallout on kyllästetty rakkaudella. Se on kiellettyä, peiteltyä, odottavaa, periksi antavaa. Se etsii omaansa kiihkeästi. Se ei ole pitkämielinen, se tahtoo heti kaiken. Se kasvaa kiinni ihoon. Se sytyttää raivon, polttaa ja korventaa. Se on naisenniminen hirmumyrsky. Se on sitä, kun rakastavaisten aika erossa toisistaan on vuosituhannen mittainen ja yhdessä ollessa tunti kuluu silmänräpäystä nopeammin. 

Ninalla on kuitenkin toinenkin elämä aviovaimona. Elämä, jossa hän velloo satuttavan seksuaalisuuden ja vallankäytön mustissa syövereissä. Teatteri, jossa Ninan roolina on alistua ilta toisensa jälkeen. Elämästä tulee teatteria ja teatterista elämää. Hullun rakkauden intohimo kulkee väliseinien läpi toisesta toiseen. Nina on roolihahmonsa Elena niin näyttämöllä kuin kotonaankin.  "ACT ONE. Scene one. An unknown country. A bare stage representing prison, she [Nina] read. The sounds of metal doors. Tortured cries, echo. A woman enters, Elena. She is gagged and blindfolded."

Jones näyttää, miten ihmiset toisensa tavatessaan tuovat tuohon tapaamiseen mukaan koko sitä edeltävän elämänsä. Pettymyksensä. Odotuksensa. Ilon pienet siivet. Laskevat ne toistensa jalkoihin kuin roolivaatteet esiripun sulkeutumisen jälkeen. Kun katse kohtaa katseen, näyttämömestari käynnistää kellon.

Sadie Jones. Fallout

Chatto & Windus, Random House

Fallout ilmestyy keväällä suomeksi nimellä Ehkä rakkaus oli totta.