tiistai 14. marraskuuta 2017

Maria Susanna: Tämän maan pidot


Tämän maan pidoissa on paljon akustiikkaa. Maistelen Maria Susannan runoja ääneen. Näkisittepä ja kuulisittepa vaan. Kuljen huoneesta toiseen ja suustani putoilee runon paloja.

Vasta luettuani tämä kokoelman useampaan kertaan vilkaisen sen takakantta, jossa todetaan, että Maria Susanna on keskittynyt erityisesti lavarunouteen. No ilmankos! Ja olipa hyvä, että en tuota aiemmin tiennyt, jotta runojen äänet saivat - suorastaan vaativat - tulla esiin omilla ehdoillaan.

Kirjoittaessani Sinikka Vuolan toimittamasta antologiasta Olet täyttänyt ruumiini tulella (klik) ihmettelin, missä runojen erotiikkaa luuraa ja mitä se ylipäätään on. Kun Helsingin kirjamessuilla Sinikka luki runoja tästä kokoelmasta ääneen eroottinen vire oli vahvasti läsnä ja ymmärsin, että minulle eroottinen viesti menee huomattavasti paremmin perille kuunneltuna kuin luettuna.

Eroottisia tunnelmia löytyy Maria Susannankin runoista kosolti:

Avaudun sinulle kuin kirja
parhaimmasta kohdasta.

tai

Hänen miehuutensa kukkii
ja minä olen maa hänen puutarhassaan

Kiinnostavasti edellisessä sitaatissa yhdistyy Edith Södergranin sirpaleita täynnä oleva puutarha, johon astumisesta hänen runossaan varoitetaan sekä maa utooppisena paikkana, jonka södergranilainen ei-olevuus avautuu ja muuttuu halun kohteeksi.

*

Maria Susannan runot nostavat esiin, miten rakkaus on vaikeaa ja mahdotonta. Välttämätöntä ja hengityksen kaltaista. Miten se kysymättä lupaa muuttaa sen, jo(t)(k)a rakastaa ja miten se muutos on löytöretki. Miten rakastettu asettuu rakastamaansa kuin kotiin ilman kiinteistövälittäjän apua. Miten huomisesta katsoen tänään rakastettu "ripusti seinällensä kuvat, osti uudet kalusteet. Selkääni naputti tauluja, maalasi käteni kermanvalkoisiksi ja kynteni leikkasi." Miten rakkaus saa muuttumaan tavoilla, joka nostaa omia vieraita puolia pintaan.

Leikin naista
millaista en tiennyt itsessäni olevan.

Tämän maan pidoissa on myös hetkiä, jolloin rakkaus on varmaa ja liki. Toista vasten puristuneena, ruuminjäsenten sikinsokissa, luottavaisena kuin nuoren ihmisen katse. Mutta ei se pysy, se lähtee taas. Menee suuntiin, jotka sen olisi toivonut jättävän rauhaan. Tulee takaisin mokomakin virne naamallaan. Mikä silloin voisi olla parempaa kuin ajaa yhdessä autolla Firenzen ohi, kuten yhdessä runossa tehdään.

Maria Susannan runoissa on puukottavaa dramaattisuuta. Flamencon makua, joka maistuu Lorcalta, mutta tarkemmin ajatellen kenties kuitenkin enemmän Ahmatovalta, kuten vaikkapa tässä lausessa: Tämä oli julmuuden ja onnen kaupunki.

Tämän maan pidot lupaa paljon. Se myös lunastaa lupauksensa suurelta osin ja silloin kun se ei niin tee on kyse lähinnä yksittäisistä runoista, jotka eivät löydä luontevaa paikkaansa kokoelmassa. Minua puhutteli erityisesti Maria Susannan tapaa kirjoittaa kovaa ja kohtalokkaasti, iskeä nopeita iskuja, joiden jäljet eivät suostu siististi siivoutumaan. Runoilijan äänessä kaikuu muiden runoilijoiden äänet ja se tuo runoihin avaruutta, mutta toisinaan jään kaipamaan vahvempaa Maria Susannan omaa ääntä.

En voi välttää kiusausta lukea vielä vähän ääneen ja kertoa:

Yön turvin minä karkaan.
Niin olen tehnyt lapsesta lähtien.

Huomaatko, mikä ero on lukemisen ja kuulemisen välillä?

Vaihtelen äänensävyjä ja painotuksia. Yritän kuoria äänestäni kaiken ylimääräisen, olla korostamatta mitään. Se ei ole helppoa. Se on kiehtovaa. Tämän maan pitojen sanaihot venyvät ja niitä tekee mieli venyttää yhä lisää. Yhä uudestaan.



Maria Susanna: Tämän maan pidot (2017)
52 sivua
Julkaisija: Kulttuurivihkot

Arvostelukappale

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti