maanantai 25. joulukuuta 2017

Kuka sinut pukee korsettiin? - Marjaana Aumasto: What a bitch

On tavallista, että runoilija alkaa kirjoittaa romaaneja. Joskus niin tekemällä saattaa voittaa jopa Finlandia-palkinnon, kuten kävi Jukka Viikilälle. Harvinaisempaa sen sijaan on, että romaanikirjailija ryhtyy runoilijaksi, kuten Marjaana Aumasto on tehnyt kokoelmassaan What a bitch (2007). Luettavakseni nämä runot päätyivät Helmet-lukuhaasteen kautta, kun löysin netistä listan, jossa oli kirjaston henkilökunnan suosittelemia kirjoja. Tartuin mieluusti runokokoelmaan, kun runopainotus on ollut blogissani vahva tänä vuonna muutoinkin.

Etukäteen ajattelin ja toivoin, että What a bitch niittaisi isolla niitillä Helmet-haasteen suoritetuksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Toki tämän teoksen myötä olen saanut haasteen omalta osaltani valmiiksi, mutta What a bitch osoittautui ennakko-odotuksiini nähden pettymykseksi. Sitä lukiessani mielessäni kulkivat kaikki ne runokokoelmat, joita tänä vuonna olen lukenut ja huomasin yhä uudestaan miettiväni, että mistä syntyy hyvä runo ja mistä sen tunnistaa.

What a bitchissä pääosassa on nainen ja naisen elämä. Naisiin kohdistetut odotukset ja naiselämää kapeuttavat normistot. Se saa kysymään, miksi suostumme mihin suostumme. Kuka meitä pakottaa? Mitä jos vaan antaisimme saarasärmämäisesti mennä? Vähät välittäisimme ja antaisimme piut paut?

Kokoelma jakaantuu kuuteen osaan, joissa kaikissa runot ovat voittopuolisesti yhtä pitkiä ja ulottuvat sivun ylälaidasta sivun alalaitaan. Auts! Happi loppuu. Hengittäminen käy työlääksi. Kaipaan runojen väliin lisää ilmaa. Tyhjää tilaa, jossa sanat voisivat kasvaa. Mietin tätä asiaa enemmänkin ja tulen siihen tulokseen, että jos runot ovat tiheä metsä käännyn helposti  ympäri ja etsiydyn maastoon, jossa puita kasvaa vain harvakseltaan. Ehkä on niin, että minuun mahtuu vain vähän kerrallaan ja joudun runsaudessa epämukavalla tavalla eksyksiin.

Olen aiemmin lukenut Aumastolta romaanit Koti kuin kuu (1991) ja Ilvesnainen (1998), ja niiden perusteella olen ollut liimaamassa hänen tarraa, jossa lukee "minun kirjailijani." Nyt tämä runokokoelma saa minut ihmetyksiin, sillä vaikka kuinka yritän en innostu What a bitchistä. Asian tekee hieman vielä kivuliaammaksi se, että kyseessä on naiserityinen kokoelma, josta minun kaiken järjen ja tunteen mukaan kuuluisi haltioitua.

Ehkä on niin, että tässä kokoelma naiseus on jotain, jonka sisälle en kirjoittaudu. Vähän niin kuin tilanteessa,jossa muut naiset vertailevat ryppyvoiteita ja minä istun syrjässä ja kierin kerälle tyhjyyttäni kyseisen puheenaiheen suhteen. Ehkä se tosiaan on juuri tämä, että Aumaston tapa taitavasti kerätä yhteen naiseuden kipupisteitä ja naiseudesta johtuvia kokemuksia tekee minusta ulkopuolisen.

Monet metaforat kaikuvat tässä kokoelmassa komeasti. Ne saavat minut miettimään auki jättämistä ja eheän rikkomista. Auki jättäminen on sitä, että sanoista kasvaa yhä lisää. Kasvaa sanoja, maailmoja, horisontteja ja ylipäänsä jotain, josta en kyseisiä sanoja ennen tiennyt tai jota en ole tullut juuri sillä tapaa ajatelleeksi. Eheän rikkominen on sitä, että lukiessani muodostan kuvan, kiinnyn siihen ja hellinkin sitä ja runon lopussa runoilija rikkoo kuvani. Tekee roson, työntää sanojen väliin elämän tai  ylipäänsä kiilan.

Kumpaakaan edellä mainituista en koe What a bitchiä lukiessani, vaan enemmänkin niin, että säkeiden/runojen loput sulkeutuvat kuin ovet. Kun ne on suljettu ne on suljettu. Yritin löytää tästä "ilmiöstä" esimerkin ja valitsin tähän tarkoitukseen seuraavat rivit:

Lunta sataa suolana seiniemme takana,
              sylkesi valuu madoiksi poskilleni
vastanuollussa päälaessasi on hulluksi tekevä tuoksu
               ja horjuvat jalkasi,
ne tekevät sokeaksi kuin vielä syntymättömän
               tai jo elämään sammuvan.

Kolme ensimmäistä riviä toimivat hyvin, mutta kolme jälkimmäistä vesittävät ne. Se, mikä on avattu suljetaan. Tuntuu kuin Aumasto ei luottaisi sanojensa voimaan, vaan vahvistaisi sanojaan toisilla sanoilla. Käy kuitenkin päinvastoin: lisäsanat imevät aiempien sanojen voiman.

En löydä tästä kokoelmasta sen enempää rytmiä kuin bitchiäkään. Ilman rytmiä Aumaston monin paikoin sinänsä taidokkaat ilmaisut jäävät kuolleiksi ja bitchin korsetti pelkäksi näyteikkunan koristeeksi. Sanat kelluvat Bitchin sivuilla kuin meduusat ilman juuria ja historiaa. Toki olen valmis myöntämään, että jos What a bitch olisi ainoa tänä vuonna lukemani runokokoelma arvostaisin sen korkeammalle kuin mitä teen nyt luettuani useita toinen toistaan mahtavampia kokoelmia.

Mitä enemmän runoja luen, sitä enemmän niiltä opin odottamaan ja vaatimaan. Tästä loogisesti seuraa, että vuoden 2018 kunniaksi tulen julistamaan uuden runohaasteen.



Marjaana Aumasto: What a bitch (2007)
89 sivua
Kustantaja: Tammi


Helmet-lukuhaaste, kohta 50 "Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja"

2 kommenttia:

  1. Minulla on tuo aivan sama, tarvitsen tilaa sanojen ja säkeistöjen väliin, kun luen runoja. Tämän takia en vain pysty lukemaan ns. laatikkorunoja, koska ajatus lähtee karkailemaan vaikka ääneenkin lukisin.

    Jäin nyt hyvin heikoille jäille lukisinko tämän kokoelman vai en - aihe on kiinnostava, nimestä pidän, mutta tuo lainaus ei kerta kaikkiaan oikein mitään herättänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä ärsyttää, että tällaiset ulkokirjalliset asiat vaikuttaa lukemiseen. Myös romaanien kohdalla on niin, että jos sivu on kovin täynnä tekstiä niin ahdistun ja helposti jätän kyseisen kirjan kesken.

      Ei kannata luottaa siihen, mitä muut jostain kirjasta kirjoittavat. Oman suhteen ko. teokseen saa selville vaan siihen tutustumalla.

      Poista