Rakkauden ja kuoleman ultimatum

Lukiessani Saattaa, olla -kokoelmaa minusta tuntuu, että halkean. Tuntuu, että Kontion sanat eivät mahdu minuun. Ei kaikki tämä kuolema. Ei kaikki tämä rakkaus. Ne tönivät minussa toisiaan, eikä niiden miekkataistelussa ole mitään kohteliasta.  Hautajaiset kulkevat nauhana päässäni, puhelut teho-osastolle ja Armi, joka oli ylimaallisen kaunis saatuaan tietää poikaystävänsä kuolleen. Suru toimii niin.

Ajattelen, miten etuoikeutettu olen, että olen saanut lukea nämä runot ja puolivälissä kokoelmaa juosta kirjakauppaan ja ostaa hengästyneenä oman kappaleeni. Suositella Tomi Kontion kokoelman lukemista kirjakaupan myyjälle ja ilahtua, kun hän kertoo kokoelman jo olevan lukulistallaan. Miten keskellä työpäivää intoilen myyjän kanssa runoista ja miten lähtiessäni kirjakaupasta me hymyilemme toisillemme kuin salaliittolaiset. Miten kävellessäni takaisin työpaikalleni mietin minkävärisen surun Kontion runot myyjässä nostavat pintaan. Minkävärisen ilon ja rakkauden.


*

Tästä kokoelmasta kirjoittaminen on erityisen vaikeaa, sillä olen tietoinen sen henkilökohtaisesta luonteesta ja minä pelkään, että se, mitä sanon voisi loukata runoilijaa ja hänen suruaan. Siksi totean nyt tässä, että kirjoitan tämän tekstin, koska haluan, että mahdollisimman moni kuulee tästä kokoelmasta. Se, että kirjoitan mitä kirjoitan johtuu siitä, että en paremmin osaa.

Naps! Näin minä irroitan runoilijan hänen sanoistaan ja puhun vain siitä, mitä kokoelmassa lukee.

Nyt minä en pääse eroon koiran katseesta, kun se jo tietää. Enkä siitä, että junat on saattaen vaihdettava. Nyt minä menen itkun hetkiin. Sen sellaisen itkun, johon Aale Tynni viittaa kirjoittaessaan, että "ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet." Nyt minä menen kaarisillan alle piiloon ja täytyn omasta itkustani ja teen siitä kauniin. Ja häpeän.

Saattaa, olla. Saattaa rakas ihminen rajan sille puolen, josta ei tulla takaisin. Saattaa ja olla saattamisen hetkissä. Se voi olla niin. Se voi olla toisin. Se voi olla tuhannella eri tavalla. Tai enemmällä, mutta aina niin, että etukäteen ei voi tietää. Aina niin, että sen tietää vasta liian myöhään.

Kun aloitin lukea Kontion runoja ensimmäinen ajatukseni oli, että onpa perinteistä. Tämä johtuu siitä, että viime aikoina olen lukenut niin paljon kokeellista runoutta. Jopa siinä määrin, että perinteisempi esitysmuoto tuntui hyvin raikkaalta. Uudistavalta suorastaan. Näinkin voi käydä.

Luin Saattaa, olla -kokoelman muutamaan kertaan ja sen jälkeen tuli pelko. En pystynyt avaamaan tätä kokoelmaa enää. Minun piti käydä läpi monia menneisyyden tapahtumia, jotta olin valmis jatkamaan näiden runojen parissa. Työnsin tästä kokoelmasta kirjoittamista eteenpäin. Siirsin sitä päivästä toiseen, puskin sitä läpi yön samaan tapaan kuin nainen puskee synnyttäessään.

Synnyttämisen ei kuulu olla helppoa.

Tässä kokoelmassa suru kirjoittaa kielen uusiksi. Se asettaa itsensä niiden eteen, jotka puhuvat patetiasta ja tietää, että se on niitä vahvempi. En silti voi kieltää, etteikö patetian ajatus olisi käynyt minunkin mielessäni, sillä Saattaa, olla on niin syvällä kuolemassa ja rakkaudessa, että voi hyvin olla, että niiden selkänikamat jo hipovat patetian ovea. Se ei haittaa. Sen pitää olla niin.

Kontion kieli on valtavan ilmaisuvoimaista. Asian todistaakseni käytän siitä arvokkainta runoadjektiivia, jonka omistan: sirkkaturkkaista. Näin on. Saattaa, olla on minulle sirkkaturkkaista ja sitä enempää ei mikään voi minulle olla.

Olen polvistunut sammalelle,
leikkaan saksilla vahveron jalkoja,
pieniä poikia keltaisissa kurahousuissaan

Näin heräävät henkiin Sirkka Turkan "poppelipojat". Ne poppelit, jotka "seisovat rivissä kuin pienet hartaat pojat." Tähän kuvastoon minä uppoan ja ne pienet pojat ovat seuranani. Niiden keltaiset kurahousut loistavat pimeässä.

*

Minulla on tästä kokoelmasta niin paljon sanottavaa. Niin vähän sanoja. On niinkin, että tämä kokoelma on ultimatum, vuosisatojen läpi säilynyt taikinajuuri. Tämän pidemmälle ei voi mennä. Ei rakkaudessa. Ei kuolemassa. Ei elämässä, jossa mainokset ja lööpit huutavat joka päivä yhtä räikeästi välittämättä pätkääkään siitä mitä minä, sinä ja runoilija käymme läpi. Ja että tämän kokoelman luettuaan voi hymyillä vähän ja että sen hymyn rinnalla Mona Lisan hymyssä ei ole mitään arvoitusta.

Että sen voi sanoa monella tavalla. Että tässä kokoelmassa se on sanottu niin, että se on jatkuvassa preesensissä, sillä "ei mikään voi kuolla, ei kukat ei tuuli". Ei siitä huolimatta, että Aila Meriluodon sanat kirjoitetaan yhä uusiin kuolinilmoituksiin.

Että me kaikki olemme lainaa toisillemme ja putoamme vuorotellen kuopan pohjalle tai tulemme liekkien nuolemaksi. Ja joskus yhtä aikaa.

Mutta voinko antaa
luojalleni mitään kauniimpaa
kuin nämä turhanaikaiset sanani,
tunteet, suotta tuntemani?

*

Saattaa, olla on kuoleman ja rakkauden helmapellavaa. Sitä helmapellavan lajia, josta Sirpa Kyyrönen on kirjoittanut Naispatsaissa: "Helmapellava raskaana kahlaat ja vesi on vihaa täynnä
[...] Ja sinä kahlaat kuin kahlaisit mereen, joka on ranteistasi vuotanut, kahlaat kunnes viiltohaavoihin puhkeavat kidukset."

Lukiessani Kontion runoja tunnustelen niitä kohtia, joissa on kidusten aavistus. Ehkä se tästä vielä. Jonain päivänä, mutta ei tänään. Ei vielä pitkään aikaan.

Nämä runot eivät riisu lukijaltaan pelkästään vaatteita. Alastomuus ei näiden runojen kohdalla ole tarpeeksi. Ei sinne päinkään. Kontio napittaa ihon auki. Ihmisten yhteisen ja täysin yksityisen ihon, sen pienimmän nimittäjän ja ihon napitkin ovat ihoa ja niiden nappien lävet. Ajattelen, että ne napit ovat rintakehässä, lähellä sydäntä ja että kylkiluut ovat suojaluut. Röntgenkuvissa täynnä murtumia.

Silloin minä napitan ihosi auki 
ja tulen luittesi suojaan

Näissä runoissa mennään pienimpään ihmisen sisällä olevaan huoneeseen. Siihen tilaan, johon kukaan ei mahdu, koska se on niin pikkuruinen ja pienuudessaan avaruutta moninkertaisesti suurempi. Näissä runoissa sydän on väsynyt lihasmöykky. Väsynyt kuin vasara, jolla hakataan naulaa seinään ja joka jaksaa vielä tämän kerran ja jonka jokaisen seuraavan kerran edessä on ehkä. Näissä runoissa, kahdessa epigrammissa, sama asia on sanottu runoksi ja lääketieteeksi.

Haluaisin kirjoittaa tästä kokoelmasta kilometrikaupalla ja toivon, että pystyisin sanomaan kaiken mitä tarkoitan yhdellä sanalla tai edes kahdella tai kolmella. Näiden runojen rytmi. Rakkauden ja kuoleman keinu. Sanat, joita ei ole kirjoitettu. Sanat, jotka.

Näissä runoissa niin paljon ihoa ihoani vasten. Nämä runot rakas ihminen en halua päästää.



Tomi Kontio: Saattaa, olla (2017)

73 sivua

Kustantaja: Teos


Tästä kokoelmasta on kirjoittanut myös Tuijata (klik)