Siirry pääsisältöön

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki, nostan sinulle hattua, lippistä ja kaikkia muitakin päähineitäni. 'Kultarinta' on suunnattoman hieno romaani ja vielä suunnattomamman hienoksi sen tekee se, että kyse on esikoisteoksesta. En varmaan koskaan ole lukenut yhtä mahtavaa luontokuvausta (anteeksi Thoreau, en ole lukenut sinua, en ainakaan kovin paljoa) kuin 'Kultarinnassa'. Mistä Kytömäki on edes keksinyt ne kaikki luontoa kuvaavat substantiivit ja verbit, joilla hän 'Kultarinnassa' kuvaa metsää ystävänä ja vihollisena. Miten metsä onkaan synkkä ja pelottava ja samanaikaisesti rauhan ja turvan syyssija, puista ja aluskasvullisuudesta koostuva kotiliesi. Ei liene kovasti liioiteltua sanoa, että kun 'Kultarinnan' luettuaan menee metsään, löytää sieltä värejä ja tuoksuja, joita ei ennen ole tullut ajatelleeksi.

'Kultarinta' on metsän kirjoitusta, johon linnut lentävät välimerkit. Vaikka pidänkin luonnosta, en ole varsinaisesti kirjallisten luontokuvausten ystävä. Ne saavat minut usein pitkästymään. Näin ei kuitenkaan todellakaan käy 'Kultarinnan' seurassa. Siinä luonto on elimellinen osa ihmisiä, heidän toinen, todempi olomuotonsa. Se asettaa liikkeeseen luonnon ja ihmisen välille luodut määrittelyt. 'Kultarinta' pitäisi ihan hetimmiten kääntää, sillä tämä on nyt uutta suomalaista vahvaa kirjallisuutta, joka on samanaikaisesti sekä perisuomalaista että nautinnollisen uudistavaa.

Minulle kultarinta on maisemataulu. Siellä on puita, kallioita, sammalta, lintuja, uhkaa, ymmärrystä, sulautumista, yhteiskunnan kumua. Se on tarina Erikistä ja hänen tyttärestään Mallasta sekä Erikin vaimosta ja Mallan äidistä Lidiasta. Se kertoo luokkarajat ylittävästä rakkaudesta sekä isän ja tyttären välisen viimeisimmän siteen uskomattomasta kestävyydestä. Se kertoo kansalaissodasta sitä varsinaisesti kuvaamatta ja tämän sodan jättämistä haavoista, naisten tekemästä kovasta työstä, hengen palosta, nimimerkkikirjoituksista, punaisista käsivarsinauhoista, poliittisesta vainosta. Muun muassa. Ajallisesti 'Kultarinta' kattaa Suomen historiasta 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet.

'Kultarinnan' henkilökuvaus on usein ihastuttavan vihjailevaa. Kytömäki selvästikin luottaa lukijan ymmärtävän ilman suurempia julistuksia. Tästä erinomainen esimerkki on Kytömäen tapa kuvata Erikin äitiä Stellaa, joka tuo mieleeni Aino Kallaksen päiväkirjat. Kallaksen kuvauksen siitä, miten hän oli "nainen kuin jäätynyttä samppanjaa" ja miten hän, joka oli niin tehty rakastamaan joutui niin monta kertaa pettymään rakkaudessa. Sekä Stella että päiväkirjojen Aino, häkkilintuja kaipaamassa vapauteen.

Jos on yhteiskunnallisesti jollakin puolella, on helppo keksiä syitä, joilla perustella omaa vakaumustaan. Sulkea vähän silmät, sulkea korvat, estää epäilevät ajatukset. Erikin henkilöhahmon kautta Kytömäki osoittaa, millaiseen kriisiin oma elämänkatsomus voi joutua, kun rakkaus astuu kuvaan. Lidia saa Erikin näkemään toisin koko sen henkisen maaston, johon hän lapsuudessaan on juurtunut. Kun maailma ja sen virtaukset lähtevät liikkeelle vain metsä pysyy. Sen puut ja linnut eivät kieltäydy ottamasta vastaan niistä turvaa hakevaa. Erikin pako metsään muuttuu konkreettiseksi, kun hän viettää talven eristyksissä metsämökissä, kun toisaalla Suomessa veli käy asein veljeä vastaan.

Pelastaakseen Lidian Erikin on tehtävä tekoja, joita hän ei kenties muutoin tekisi. Sydän vaatii niitä, sydän ja kunnia. Lidian ja Erikin hitsaa yhteen myös möykkymäinen syyllisyys, jota he tahoillaan tuntevat. Toinen äitinsä, toisen isänsä kuolemasta. Elämä vaan ei tee rakastamista helpoksi. Lidian sairaus runtelee rakkauden metsäpolut. Se piirtää vääjäämättömän merkkinsä, se vie palokärjeltä, Lidian käyttämältä nimimerkiltä, sen tunnusomaisen punaisen.

Syöksykierre ottaa Erikin haltuunsa. Hän ajatuu eroon tyttärestään Mallasta, Malla hänestä. Silti pysyy se viimeisin lanka. Tapa, jolla Kytömäki kuvaa isän ja tyttären kurkottautumista toistaan kohti läpi vuosien saa paatuneimmankin lukijan miettimään, miten vahva on vanhemman ja lapsen välinen side. Erossa isästä Mallan elämä on kovaa, toisinaan sietämätöntä. Kuoleman houkutus kurkkii häntä oven raosta.

Kytömäen kuvauksesta kasvaa myös kritiikki yhteiskuntaa kohtaan. Niitä menettelytapojen noudattajia kohtaan, jotka asettavat sääntöjä, joista pitävät kiinni silloinkin, kun sille ei ole mitään muuta perustetta kuin se, että sääntöjä on noudatettava niiden itsensä vuoksi. Malla on kuitenkin vahva, järkyttävän vahva. Siirtolohkareen vahva. Se ei tietenkään tarkoita, että mikään olisi helppoa.

'Kultarinta' heitti minut syvälle omaan menneisyyteeni ja sen taakse. Aikaan, jolloin en vielä ollut edes olemassa. Aikaan, jossa mummoni sairasti tuberkuloosia ja vietti keuhkoparantolassa yhteensä 10 vuotta elämästään. Niin tekee oivallinen kaunokirjallinen teos. Tulee osaksi lukijan elämää. Nostaa esiin sellaista, jota ennen lukemaansa ei ole osannut tulkita, jolle ei ole osannut antaa sanoja.





Kommentit

  1. Tämä on kyllä hieno teos. Miten voikin olla esikoisteos niin kypsä ja hyvin ajateltu?

    VastaaPoista
  2. Tästä on ollut niin monessa blogissa, että tekisi mieli lukea, vaikka metsä nyt on kovin kaukana omista kiinnostuksenkohteistani...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari, jos tällainen luontokuvausten epäystävä onnistui tästä teoksesta nauttimaan ja nauttimaan suurestikin, niin en usko, että sullakaan olisi mitään hätää Kultarinnan seurassa.

      Poista
  3. Hienosti kirjoitit tästä kirjasta, vautsi, mutta kirja oli todella lukemisen arvoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mai. Kultarinna oli kyllä hieno lukukokemus, josta tulikin mieleeni, että menenpäs nyt lukemaan sinun arviosi, jota muistaakseni aiemmin vain hieman silmäilin

      Poista
  4. Tämä kyllä pitää lukea joskus :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä. Ei tällaisia romaaneja julkaistu edes joka vuosi.

      Poista
  5. Oi, kyllä! Kytömäki kirjoittaa metsäluonnosta niin hyvin, että se on melkeinpä yksi päähenkilö lisää. Vahva, vakuuttava, vaikuttava esikoinen. Nautin Kultarinnan lukemisesta paljon enemmän kuin ennakkoon arvasinkaan, vaikka tiesin kyllä, että kirja olisi mieleeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arviosi tästä olikin hieno. Itselläni taas oli se tilanne, että pelotti etukäteen tätä alkaa lukea, kun en tosiaan ole mitenkään erityisesti luontokuvausten ystävä. Se, että tämä vei mukanaan tuosta ennakkoasetelmasta huolimatta, on minusta jo sinällään todistus siitä, että tämä on hieno romaani.

      Poista
  6. Upea arvio, taas kerran! Minulla on Kultarinta vielä kesken. Aloitin sen heti tuoreeltaan, mutta kirja oli niin pakahduttavan upea ja minulla samaan aikaan pitkä ja raskas työputki menossa ja lukuaika ja voimat aivan vähissä, joten laitoin kirjan tauolle, koska haluan lukea sen niin että saan uppoutua, hengästyä ja pakahtua ihan rauhassa - noin upea kirja on sen ansainnut :). Palaan tänne kun saan kirjan luettua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan tämä ansaitsee sopivan lukuhetken, eikä varmasti ole parhaimmillaan, jos lukeminen menee kovin repaleiseksi. Itselläkin oli vähän ongelmia löytää riittävästi lukuaikaa, mutta onneksi kuitenkin oli tilanne, että pystyin lukemaan Kultarintaa päivittäin, niin se piti imussaan.

      Tulee olemaan kiinnostavaa kuulla, mitä tästä aikanaan tulet kirjoittamaan. Odotan myös suurella jännityksellä, mitä Kytömäki seuraavaksi kirjoittaa. Toivottavasti tämän esikoisen hienous ei luo hänelle liikaa paineita. Kova paikka varmasti on.

      Poista
  7. Kylläpä tämä nyt houkuttaa lukemaan, ja onneksi kirja jo odottelee hyllyssä sopivaa aikaa. Tai siis vain aikaa uppoutua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kimppuun vaan. :) Voisin ajatella, että teos sopii hyvin luettavaksi juuri keväällä.

      Poista
  8. Minä olin vähän epäilevä, josko Kultarinta on ollenkaan minun kirjani. Onneksi kuitenkin ennakkoluuloistani huolimatta tartuin kirjaan, sain yllättyä todella positiivisesti. Uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että Kultarinta oli ainakin minulle yksi vuoden parhaimmista kirjoista.

    Hienon arvion kirjoitit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jaana. Omankin lukemisen lähtötilanne oli tosiaan vähän epäilevä, koska pelotti jo etukäteen luontokuvausten runsaus. Jos tämä ei olisi ollut suomalainen kirja, en varmaan olisi tullut lukeneeksi. Onneksi luin ja mukava kuulla, että sinäkin yllätyit positiivisesti.

      Poista
  9. Olen tästä kirjasta kuullut, mutta sinun arviosi on ensimmäinen, jonka luin - ja onneksi luin! Jostain syystä olen ajatellut, että tuskin on minun kirjani tämä. Mutta hmm... taidanpa kääntää takkia. Tämähän vaikuttaakin varsin kiinnostavalta ja minulta saa plussaa luonnosta ja Suomen lähihistoriasta (lasken koko 1900-luvun lähihistoriaksi).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta, olen tosi iloinen, että päädyit lukemaan kirjoitukseni. On myös jännä huomata, että aika moni on ajatellut, että Kultarinta ei olisi hänen juttunsa, mutta lukiessa on tullut toisiin ajatuksiin. Jos luontokuvaukset ovat noin ylipäänsä sinun juttusi, niin sitten kyllä luulen, että tulet tästä pitämään.

      Poista
  10. Hieno, omakohtainen arvio, Omppu! Odotan niin, että pääsen tähän käsiksi! Kultarinta kuulostaa ja tuntuu niin sopivalta suomalaisille. Tärkeä kirja varmasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina. Pidetään täällä blogimaailmassa Kultarinnasta kovaa metakkaa. En ainakaan ole huomannut, että siitä olisi kirjoitettu esim. Hesarissa, vaikka aina välillä olenkin asiaa googlettanut. Tämä teos ansaitsee huomionsa ja ylistyksensä. Hyvää lukumatkaa sinulle Kultarinnan seurassa!

      Poista
  11. Kultarinta on ehdottomasti lukulistallani. Kirjoitit teoksesta todella mielenkiintoisen arvion, kiitos ! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta. Ilahduttaa kovasti, että niin moni on lukenut/aikoo lukea Kultarinnan, koska se on kyllä jokaisen lukijansa niin ansainnut.

      Poista
  12. Kirjoitat todella hienosti ja oivaltavasti upeasta kirjasta! Postaustasi oli mukava lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anna. Hieno oli sinunkin kirjoituksesi. Kyllä Kultarinta on kehunsa ansainnut.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän