Siirry pääsisältöön

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Kirjallisuuden osalta päätin viettää ranskalaisen pääsiäisen. Ensimmäinen teemapääsiäisen lukukohteeni oli Grégoire Delacourtin 'Katseenvangitsijat.'

'Katseenvangitsijat' alkaa kuvauksella siitä, miten kiinnostunut teoksen päähenkilö Arthur Dreyfuss on naisten rinnoista. Pitäisikö tähän nyt lisätä, että kukapa mies ei olisi. Ei sentään, en halua uskoa, että puolet ihmiskunnasta elää ajatellen/katsellen/himoten naisten rintoja aina ja kaikkialla. Arthurille rinnat ovat kuitenkin iso juttu. Ehkä se johtuu siitä, että koira söi hänen siskonsa. Hirvittävä tapahtuma, joka mainitaan ohimennen, mutta joka sulkee Arthurin äidin rakkauden pojaltaan. Ehkä nyt pitäisi löytää joku analyysi koiran syömän siskon ja Arthurin tissikiinnostuksen välille, mutta jätän tuo yhteyden jokaisen itsensä pohdittavaksi.

Delacourtin romaanin alku tuo mieleeni Michel Houellebecqin, tuon ranskalaisen suurta ristiriitaisuutta herättäneen kohukirjailijan, jonka kirjoituksia en juuri nyt välittäisi muistella. Miehinen katse, himo, halu ja planetaan kokoinen ego. Miehinen leikkikenttä. No thank you.

Siinä missä Tarttin 'Goldfinch' ja Kushnerin 'The Flamethrowers' on kyllästetty taiteella, pursuu 'Katseenvangitsijat' viittauksia elokuviin. Siis todella pursuu. Tämän vuoksi ei liene kovinkaan yllättävää, että autokorjaaja-Arthurin ovella seisoo yhtenä päivänä Scarlet Johansson ihastuttavine rintavarustuksineen. Tosin Arthurin autokorjaamokaveri luulee Scarlettia Angelina Jolieksi, hänen siskonsa Reese Weatherspooniksi ja Arthurin äiti Elisabeth Tayloriksi. Ja on se kyllä oikeastaan aika yllättävääkin. Jos ovikello nyt soisi ja ovella olisi Benicio del Toro (jonka myös Delacourt mainitsee romaanissaan), menisin minäkin veteläksi ja epäilisin vahvasti, että kyseessä olisi todella hän.  

'Katseenvangitsijoiden' kertoja rakastaa paitsi elokuvia ja näyttelijöitä myös Jean Follain -nimistä runoilijaa, jonka säkeitä hän sirottelee tekstiin. 'Katseenvangitsijoissa' onkin - positiivisessa mielessä - rakentelun maku. Tekstissä on paljon pintaa, joka rinnastuu kuuluisten näyttelijöiden kuviin lehdessä ja valkokankaalla. Heidän elämäänsä, jota jahdataan jatkuvasti. Heistä luotuihin pintoihin, joita haluavan katsojan katse himoaa. Scarlett Johansson on kuka tahansa naispuolinen näyttelijä, jota himoitaan ja halutaan ja josta nähdään unia. Myöhemmin paljastuu, että hän on myös Jeanine Foucamprez. Ulkonäöltään täydellinen Scarlett Johanssonin klooni. 

Se, miten Delacourtin teoksen kokee riippuu tietysti myös siitä, miten tuttuja hänen mainitsemansa elokuvat ovat lukijalle. Elokuvista käsin lukukokemusta voisi rakennella loppumattomiin. 'Katseenvangitsijat' luokin maailman, jonka reuna ei tule vastaan. Delacourt täyttää lukijan huikaisevalla vapauden kokemuksella, jonka tiedostaessaan lukija joutuu kuitenkin tekemään sen hetkellistä euforiaa rajoittavan havainnon, että mitään muuta mahdollisuutta ajatusten välittämiseen ei ole kuin kieli, oli se sanallista tai kuvallista. Että vasta kieli tekee ihmisestäkin ylipäänsä mahdollisen. "Sanat edeltävät meitä aina."

Delacourtin tapa kirjoittaa on nautinnollinen ja kurittoman hulvaton. Metafiktiivisten teosten tapaan hän vie lukijalta illuusion siitä, että kirjallisuus olisi oma eristetty maailmansa, ehjä kokonaisuus. Hän muistuttaa meitä kirjallisuuden luonteesta kirjallisuutena, keinotekoisena siinä mielessä kuin kirjallisuus näyttäytyy, jos sitä verrataan elämään. Delacourtin kertoja estää tietoisesti meitä uppoutumasta kertomukseen, antautumasta tarinan vietäväksi, unohtamasta, että olemme tekemisissä kirjallisen teoksen kanssa, joka on konstruktio, jonka tällä kertaa on luonut ranskalainen kirjailija Grégoire Delacourt. 

Vietkö sinä minut meren rannalle? Vien. Mikä on kaikkein kaunein merenranta? En tiedä, kävin kerran Cap Gris-Nezissa PP:n ja Julien kanssa.

(Maantieteestä kiinnostuneiden ja muiden uteliaiden tiedoksi: Cap Gris-Nezin niemi sijaitsee Wissantin ja Audressellesin kuntien välissä Pas-de-Calaisin departementissa Audinghenin 600 asukkaan kunnassa, Côte d'Opalen rannikkoalueen sydämessä. Se on kaikkein lähimpänä Englantia sijaitseva Ranskan rannikon kohta, tarkalleen 28 kilometriä Doverista. Paikka on erityisesti ornitologien mieleen lukuisten muuttolintujen takia - keltasirkkuja, varpusia, ruokokerttusia, kihuja jne. - joita voi tarkkailla siellä keväisin ja syksyisin; korkea kallioniemeke, jolta on upeat näkymät. Siellä tosin tehdään valitettavan paljon aika rumia itsemurhia: neljänkymmenenviiden meterin pudotuksen jälkeen ihmisruumis muistuttaa melko lailla koiranruokaa.)

Kaikkein tärkein tapahtuu sekä todellisessa maailmassa, että elokuvissa, että elokuvien kulisseissa, että runoudessa kuin kirjallisuudessa ylipäätänsäkin. Se on sitä, joka tapahtuu vielä Ryan Goslingia komeamman Arthurin ja Jeaninen (aka. Scarlett, aka Reese, aka Elisabeth, aka Angelina) välillä. Se on sitä, joka saa Arthurin kaahaamaan autolla hirvittävää vauhtia kotiin Jeaninen kanssa, koska on kiire riisua kaikki vaatteet ja heittäytyä toistensa syliin. Se on sitä, kun maataan sängyssä ja haluaisi sen hetken jatkuvan ikuisuuksiin. Se on ennen kaikkea sitä, kun tietää, että mikään hetki ei jatku. 

Jeaninen ja rakkauden kautta Arthur löytää kielen ja sanat. "Vain rakkaus voi estää meitä muuttumasta murhaajaksi." Melodraamaa, mutta vain pinnalta. Määritellään rakkaus. Määritellään murhaaja. Enää ei olekaan kyse melodraamasta. Sitä paitsi ihmiselämän tosimmilta tuntuvat asiat ovat usein hieman kuluneita ja banaaleja. Tämän Delacourt osoittaa romaanissaan tavalla, joka on tuore ja yllättävä. Rakkaudesta kun on kirjoitettu loputtomiin ja tullaan kirjoittamaan niin kauan kuin maailma on olemassa. Ei siitä ole mitään uutta sanottavaa, mutta meillä on siihen jano. Sille janolle 'Katseenvangitsijat' puhuu. Paitsi että janolle ei yleensä puhuta, se vaikkapa mieluummin sammutetaan. Delacourt ei sammuta, hän vie meidät lähteen äärelle, mutta ei anna juoda. Ei ainakaan ennen kuin olemme käyneet läpi rakkauskipeän ja sen, "ettei ihmistä koskaan rakasteta hänen itsensä vuoksi vaan sen, mitä hän täydentää toisessa ihmisessä."

'Katseenvangitsijat' muissa blogeissa: Anna minun lukea enemmän, Ilselä, Luettua

Kommentit

  1. Luin juuri Delacourtin Pariisi-kirjan Väreilevä kaupunki ja pidin siitä. Pidän myös elokuvista, joten todennäköisesti pitäisin tästäkin kirjasta. Hieno esittely!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle Delacourt oli uusi tuttavuus ja mielenkiintoinen sellainen. Aloitin viime yönä Väreilevän kaupungin. Olikohan Margit juuri sinun blogista, josta sain tuohon teokseen innoituksen. Se ei tosin ole Delacourtin, vaan kirjoittaja on Grégoire kyllä hänkin, mutta sukunimi on Polet. Olen vasta Väreilevän kaupungin alussa, mutta vaikuttaa oikein lupaavalta.

      Poista
    2. Sattuipa hassu muistivirhe. No, siitä huolimatta sekä Väreilevä kaupunki että tämä Katseenvangitsijat lienevät hyviä kirjoja molemmat.

      Poista
    3. Ei mikään ihme, kun noilla hemmoilla on samat etunimet. Kyllä vaan, kummatkin ovat mielenkiintoisia. Väreilevä kaupunkin on mulla vielä kesken.

      Poista
  2. Hieno kirjoitus, Omppu! Tämä kuulosti kiinnostavalta kirjalta ja rakkaustutkielmalta. Hyvin ranskalaista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Naulankantaan Elina. Tosiaankin tämä on hyvin ranskalainen, vaikka en sitä lukiessani ajatellutkaan. Teoksessa viitataan myös tekstuaalisesti kerrassaan mainiosti elokuvaan Lost in translation, josta unohdin kirjoituksessani mainita.

      Poista
  3. Tämä odottelee lukupinossa, toivottavasti ehdin ja pääsen siihen käsiksi pian! Vaikuttaa erikoiselta kirjalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti pääset tähän käsiksi pian. Lukisin mielelläni arviosi. Tämä ei tosiaan kyllä ole ihan kaikkein tavallisin teos käsittelytavaltaan, mutta makupala kyllä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä