Siirry pääsisältöön

Katja Kaukonen: Kohina



I am not I.

I am this one
walking beside me whom I do not see, 
whom at times I manage to visit,
and whom at other times I forget; 
who remains calm and silent while I talk,
and forgives, gently, when I hate,
who walks where I am not, 
who will remain standing when I die.

(Edellä oleva sitaatti on Juan Ramón Jimenézin runosta "I am Not I" ja Katja Kaukonen siteeraa sitä romaanissaan 'Kohina.')


Kohina on Katja Kaukosen kolmas teos. Minulle hän on uusi tuttavuus, sillä en ole lukenut sen paremmin hänen esikoisteostaan 'Odelmaa' kuin myöskään sen jälkeen julkaistua novellikokoelmaa 'Vihkivedet.' 'Kohinan' luettuani tosin myös Kaukosen aiemmat teokset alkoivat kiinnostaa, sillä siinä määrin kiinnostava on tämä hänen uusin teoksensa.

'Kohina' on kertomus keski-ikäisestä Alvarista, joka päättää muuttaa saareen asumaan kasatakseen siellä kokoon rikkinäistä elämäänsä. Ympäristö on karun jylhä: tuulet pauhaavaat, aallot hakkaavat ja ruohot taipuvat. Elämä on yksinkertaista, luonnossa tapahtuvien vaihtelujen määrittämää. Alvarin päivät täyttyvät pohdiskeluista ja kävelystä saarta ristiin rastiin. Ilmassa on jotakin epämääräistä, muutakin kuin tuulta. Jotakin välillä hieman yliluonnolliseltakin tuntuvaa.

Teoksen läpi kulkee hienovarainen mystinen lanka, joka vihjaa ja myöhemmin kiistää vihjailunsa. Heti teoksen alussa Alvar löytää saaristolaismökin portailta kirjeen ja myöhemmin niitä löytyy lisää. Myös hänen pieni matkalaukkunsa on täynnä kirjeitä. Alvar ei kuitenkaan pitkään aikaan lue kirjeitä, vaan tekee niistä lennokkeja, joita lähettää maailman tuuliin. Se, keneltä kirjeet on, pysyy kauan vain aavistuksena ja jotain pelottavaakin on siinä, että kirjeet löytävät tiensä perille saareen.

Lukija vaistoaa, että Alvarille on tapahtunut jotakin pahaa tai että hän itse on ollut pahantekijä. Kummin päin tahansa, Alvar on menettänyt mielenkiintonsa elämään. Hän on kasa paloja, jotka eivät sovi yhteen. Tarina avautuu lukijalle vähitellen ja saamme tietää, että Alvarin äiti jätti perheensä ja Alvar jäi elämään elämäänsä työhönsä uppoutuneen lakimies-isänsä kanssa. Muiden ihmisten elämän suoriminen lakien ja pykälien mukaan vei isän mennessään, poika unohtui.

Saarella Alvar katselee itseään ulkopuolelta. Taluttaa itsensä saaren eri kolkkiin. Hetkittäin hän saa yhteyden itseensä, omaan minäänsä ja siihen, kuka hän on. Sellaiset hetket menevät kuitenkin nopeasti ohi ja Alvarin on lähdettävä ulos kävelemään, merituulten piiskattavaksi. Alvar on hiljainen mies, on aina ollut, mutta hänen sisimpänsä on täynnä vihaa ja vaivoin pidätettyä aggressiivisuutta. Hän miettii, miten raahaisi naista pitkin katua, miten tappaisi eläimen.

Saari on suljettu tila. Se rajaa Alvarin. Pakottaa hänet kohtamaan asioita, jotka Alvar mieluummin unohtaisi. Saaren avulla hän pyrkii ottamaan haltuun itsensä, oman menneisyytensä, jonka vangiksi on jäänyt. Hän nimeää saaren eri osat radioasemien mukaan. On Sundsvall, Budapest, Joensuu ja Stavanger. Nizza, Vigra, Kaunas ja Daventry.

Alvarin muistoissa hänen vanhempansa on kuvattu tunteettomina ja kylminä ihmisinä, joille poika oli lapsenmuotoinen este elämässä. Kaukonen osoittaa, miten monella tavalla oman lapsensa voi hylätä, miten matemaattisen tarkasti lapsen itsetunnon ja kiintymyksen tuhota. Alvarin vanhemmat ovat ihmisenkuoria, kyvyttömiä rakastamaan lastaan. Pieni poika on niin helppoa työntää sivuun, viedä yöksi jonkun tuttavan luokse, jättää selviytymään yksin oman onnensa nojaan.

Alvar pakenee yksinäisyyttään ja epätoivoaan piirtämiseen, aikuisempana myös naisiin. Koska vanhemmat eivät kykene tarjoamaan hänelle kotia, hän piirtää taloista itselleen kodin. Sivukaupalla papereita täynnä taloja, pienen hikisen käden piirtämiä viivoja. Seinät ovat taloissa usein pelkkää ikkunaa, niistä näkee, mitä muut tekevät. Millainen on maailma, ketä siellä liikkuu.

*

Lukiessani tunnen sympatiaa Alvaria kohtaan. Mietin miten minäkin olen taluttanut itseni merenrantaan. Palelemaan ja huutamaan tuuleen. Miten olen antanut sanani meren leikkiin, toivonut niiden uppoavan ikiajoiksi tai kalojen syövän niiden väkinäiset merkitykset. Että kyllä minä ymmärrän Alvaria. Välillä niin, että melkein sattuu. Sitä vaan en oikein jaksa, että hän ei suostu luopumaan menneestä, että hän kiduttaa itseään yhä uudestaan muistoilla vanhemmistaan. 

Alvarin vanhempien kuvaus on yksiulotteista ja ihmettelen, miksi Kaukonen on halunnut kuvata heidät niin kovin paperinmakuisina ja hengittämättöminä. Näin hienossa romaanissa se tuntuu kovin kummalliselta ja alkaa jo nakertaa Alvarinkin henkilökuvaa. Jokin syy tähän on pakko olla ja sitten rävähtää. Keinahtaa ja kupsahtaa. Romaanin loppu on kerrassaan upea. 

Loppujen lopuksi ei mikään ole varmaa. Paitsi se, että millekään saarelle ei voi jäädä iäksi, jokaisen meistä pitää aikanaan lähteä kotiin.


'Kohina' muissa blogeissa esim.: Ja kaikkea muuta, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjakaapin kummitus

Kommentit

  1. Hieno kirjoitus! Romaani on selvästikin vaikuttanut sinuun vahvasti. Kultarinnan tavoin Kohina on kirja, joka jää mieleen. Olen ehtinyt lukea Kohinan jälkeen jo aika paljon muuta, mutta Alvar saaressaan palaa edelleenkin välillä mieleen. Kirjan miljöö on muuten mielestäni hienosti valittu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna. Kohina kasvoi pikku hiljaa. Ehdin tosin jo moneen kertaan manata Alvarin vanhempien kuvauksen, mutta joku pieni ääni kuiski, että ehkäpä kuvauksen latteudella on tarkoituksensa ja olihan sillä.

      Luen parhaillaan Kultarintaa (ekat parisataa sivua luettu) ja taidan olla sille ihan väärä lukija. Sitä kyllä epäilin alunperinkin, että ei ole ns. minun kirjani, joka ei tarkoita, etteikö se olisi huikea. Lisää myöhemmin ... :)

      Poista
  2. Kohina on minulla lukulistalla (siis päänsisäisellä listalla vaan :)). Pidin paljon Kaukosen edellisistä, etenkin Odelmasta ja odotan Kohinalta paljon. Kuvailemasi perusteella odotettavissa on kiehtova ja tunnelmaltaan vahva kirja.

    VastaaPoista
  3. Tässä on kyllä minusta tosiaan ihan omanlaisensa tunnelma, sellaista jännää jännitystä. Odelman lainasin jo kirjastosta, joten lähiaikoina luen varmasti senkin.

    Sekä Hakkaraisen Purkaus että tämä Kohina ovat molemmat olleet sellaisia, että ne kulkevat mukana ajatuksissa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

    VastaaPoista
  4. Kivaa, että löysin tänne mukavalta tuntuvaan blogiisi! Palajan tekstesi pariin myöhemmin, paremmalla ajalla ja keskittyen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja tervetuloa. Mukavaa, että löysit blogiini. Kävinkin juuri tutkimassa sinun "Nälkävuosiasi." :)

      Poista
  5. Kylläpäs tämä kirja alkoi nyt kiinnostaa, kiitos hienon arviosi! Alvarin saarelle matkustan vielä. kiitos tästä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää matkaa Alvarin saarelle. Odotan sieltä bloggausmuotoista postikorttiasi!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä