Siirry pääsisältöön

Ryhmäteatteri: Liisa ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi

Ryhmäteatterin Suomenlinnassa pidettävistä kesäteatteriesityksistä on tullut perheemme jokakesäinen traditio. Jo alkuvuodesta alamme aina jännittää, mikäköhän esitys on kesällä vuorossa. Viime vuonna haltioiduimme Robin Hoodista ja pystyn hyvin vieläkin tavoittamaan ne tunnelmat, joita tuo esitys herätti. Näytelmän sanoma erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä meni suoraan sydämeen ja välillä tuli se kuuluisa tippakin linssiin. Robin Hood puhutteli ja kosketti. Se teki hyvää sielulle ja loi uskoa ihmiseen.

Kokemuksena tämän vuoden näytelmä Liisa ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi ei  herättänyt yhtä vahvoja tuntemuksia, vaikka riemukas revittely olikin. Löyhähkösti Lewis Carrollin romaaniin perustuva Liisa ihmemaassa on ohjaaja Juha Kukkosen jo aiemmista Ryhmäteatterin kesäesityksistä tuttua käsialaa. Erityisen hienoa esityksessä oli sen kieli. Kukkonen on muokannut esitykseen ihan omanlaisensa, riemastuttavasti kiemurtelevalla sanastollaan ilkamoivan puhetavan. Erityismaininnan ansaitsevat Ruskean rusakon runoriimit. 

Henkilöhahmojen osalta näytelmä noudattaa pitkälti alkuperäistarinaa ja esittelee meille Liisan, Hassun hatuntekijän, Herttakuningattaren ja -jätkän, Irvikissan, Tittelityyn ja Tittelitomin sekä monet muut. Tämän lisäksi näytelmään on sekoitettu myös muita satuhahmoja, kuten Peter Panista tuttuja henkilöitä. Esitys on visuaalisesti komea. Lavasteet ja rekvisiitta on toteutettu Ryhmäteatterille tuttuun tapaan luovasti ja kekseliäästi, paikoittain jopa häikäisevän upeasti. Se vie katsojansa aikamatkalle ja niin voi ihmekin tapahtua ja Suomi voittaa jalkapallon maailmanmestaruuden. 

Eniten minua esityksessä häiritsi se, että sen varsinainen teema – ympäristönsuojelu ja ekologisuus – jäivät näytelmän loppua lukuun ottamatta aika lailla esittämisen jalkoihin. Kun otetaan huomioon, että esitys on periaatteessa lapsikatsojapainotteinen, niin epäilenpä, että kovinkaan moni alakoululainen sai esityksestä paljoakaan irti sen tematiikan tasolla. 

Irvikissan ja Ruskean rusakon väliset sanailut olivat mainioita, mutta osittain myös paikallaan junnaavia  ja usein ne pikemminkin pysähdyttivät esityksen kuin veivät sitä eteenpäin. Kielellinen iloittelu sai kuitenkaan aikaan monia naurunpyrskähdyksiä.

Ruskea rusakko:
Sydän ratkes kun muinoin yhteys johonkuhun tärkeään katkes. Sydän vain haihtui ja vieteriksi vaihtui.

Irvikissa:
No se hyvä puoli siinä piileskelee että jos sydämen tilalla on vieteri, niin ei voi olla sydänvikaa. Kani, onko sinulla aivot?

Ruskea rusakko:
On kai, joskaan, en ole tarkistanut koskaan.

Irvikissa:
Minulla on konehuone huollossa. Piuhat ei lyö kipinää.

Jonkinlainen staattisuus vaivasi esitystä laajemminkin, mutta onneksi taitavat näyttelijät pelastivat paljon. Anna-Riikka Rajasen sympaattinen Liisa vetää täyttä höyryä läpi esityksen. Aarni Kivinen useampine rooleineen on mainio. Hänen mörmökkinsä on myös yksi näytelmän mieleenpainuvimpia hahmoja ja siinä määrin pelottavakin, että näytelmän 7 vuoden ikäraja kannattaisi ottaa vakavasti. Herttakuningatar on juuri niin ällöttävän ilkeä millaiseksi hänet on Carrollin kirjan pohjalta kuvitellutkin. Sirja Sauros Hertta Kuningattaren  ”pää poikki” -ongelmanratkaisutapoineen huokuu kimaltelevan pöyhkeää ylimielisyyttä. Hänen hahmostaan olisi tosin saanut irti vielä paljon enemmänkin ja Herttakuningattaren muutos teoksen lopussa oli aika lailla epäuskottava. Omaksi suosikiksemme nousi kuitenkin Eino Heiskasen esittämä Herttajätkä, jossa oli vakuuttavaa pahuutta ja visuaalista voimaa. Hänen läsnäolonsa sähköisti näyttämön. 

Liisa ihmemaassa sisältää silmänlumetta ja taitavia temppuja. Liisakin onnistuu muuttamaan kokoaan varsin nerokkaasti. Taistelukohtaukset on toteutettu veikeästi ja kekseliäästi. Näytelmää rytmittävät myös laulut, joiden suhteen jäin kuitenkin hieman kylmäksi, koska niiden yhteys itse esitykseen jäi aika ohueksi. Esitys onnistuu kuitenkin vakuuttamaan katsojansa siitä, että on tärkeää uskoa niin itseensä kuin myös mahdottomaan. 

Kotimatkalla esitys sai meidät pohtimaan muistamista. Miksi se onkaan niin, että ihminen voi muistaa vaan taaksepäin? Olisihan kovin mielenkiintoista muistaa myös sellaista, mitä ei vielä ole tapahtunut.

Tekstinäyte ja kuva esityksen käsiohjelmasta


Kurkkaahan myös Kujerruksia-blogiin

Kommentit

  1. Joka kesä ajattelen, että haluaisin mennä Suomenlinnaan katsomaan Ryhmäteatterin kesänäytelmää. Yhden kerran olen saanut mennyksi. Lukemieni arvioiden perusteella tämä tämänvuotinen ei nyt edes vaikuta niin mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
  2. Kyllä tässäkin esityksensä on puolensa ja oikein komeatkin puolensa, mutta en mahda mitään sille, että tämä ei puhutellut yhtä lailla kuin aiemmat esitykset. No tietystikään ei joka vuosi voi olla huippuesitystä. Vähän tunnelmaa latisti sekin, että oli ihan käsittämättömän kylmä, vaikka olimme pukeutuneet melkein talvivaatteisiin. Oma vikamme tietysti, että emme laittaneet lämpöhaalareita.

    VastaaPoista
  3. Mainio kesätraditio, voisipa itsekin ottaa tavaksi. Nyt alkaa esikoinen olla vihdoin sen ikäinen, että jaksaa tällaisia pitempiäkin esityksiä katsoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin tämä on mainio traditio. Tuo 7 v:n ikäraja kannattaa tosiaan huomioida, koska esityksissä on usein myös vähän jännempiä kohtia. Tälläkin kertaa vieressä istui arviolta 5 v. tyttö, joka moneen kertaan sanoi äidilleen, että häntä pelottaa.

      Poista
  4. Kävin itse myös katsomassa tämän, ja olen monessa asiassa kanssasi ihan samaa mieltä. Näytelmä ei ollut niin räjäyttävä kuin viime vuosina, mutta juuri tuo kielellä leikittely sai kyllä suun virneeseen:DD

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä