Siirry pääsisältöön

Don DeLillo: Esittäjä




Aika leviää olemisen saumoihin. Se lävistää ihmisen, luo ja muovaa.



Minä leviän Don DeLillon Esittäjän sivuille. Don DeLillo kirjoittaa kirjaimia, joista tulee sanoja, lauseita, merkityksiä. Merkityksiä merkityksen vieressä. Merkityksiä, jotka olemme joskus unohtaneet. Joskus taas unohtaneet unohtaa. Kirjan sivuille kasvaa lattia. Kun aika leviää olemisen saumoihin näen Pina Bauschin toistamassa liikettä mekaanisen musiikin soidessa taustalla. Pina Bausch lävistää ihmisen, luo ja muovaa. Tanssii Don Delillon sanoihin, joista tulee jättimäisiä monella tapaa. Luen sängyssä. On tungosta.


*

Lauren ja Rey syövät aamupalaa. Kaikki on tavallista. Kaadetaan tuoremehua, paahdetaan leipää, tehdään edestakaisia käyntejä jääkaapille. Lauren on performanssitaiteilija, Rey elokuvaohjaaja. Jokainen aamu on performanssi sekin. Jokainen aamu niiden ihmisten elokuva, jotka tähän aamuun osallistuvat. Mutta: ilmassa roikkuu sanomaton painava. Samanlaisia aamuja on ollut kymmeniä ja satoja. Tämän aamun jälkeen niitä ei enää tule. "Yksinäisten paikkojen elokuvan runoilija" Rey Robles ottaa auton avaimet, ajaa New Yorkiin. Häntä jää suremaan hänen kolmas vaimonsa Lauren Hartke.

Esiintyjä on vieraannutettu kuvaus elämästä ja sen konventioista. Siitä, miten puhumme ja miten luulemme puhuvamme. Siitä, miten useimmin enemmän jää huomaamatta kuin tulee huomatuksi. Siitä, miten mielivaltaisia ovat ne sidokset, joilla rakennamme kokemustemme tukirankaa. DeLillo rikkoo kielen. Irrottaa sen totutusta niin, että aukko sanan vieressä varjostaa sanan. Peittää ja valaisee sen samanaikaisesti.

Tullen ja mennen minä lähden. Minä menen ja tulen. Lähteminen on tullut minulle. Me kaikki, meidät jätetään joskus. Koska minä olen täällä ja missä. Ja minä menen tai en tai ei koskaan. Ja minä olen nähnyt mitä tulen näkemään. Jos olen siellä missä tulen olemaan. Koska minun väliini ei tule mitään.

DeLillo poistaa tekstistä hälyn.  Hän vangitsee lukijan, paiskaa vasten seinää. Ei niin, että tulisi mustelmia, mutta niin, että ruumis tuntee olevansa elossa. Tuntee ilmavirran. Tuntee paineen. Aavistaa, että kohta. Sanat törmäävät. Kun  ne pukee päälleen on jossain liikaa ja jossain liian vähän. Olemisen saumat repeilevät. Ääni jää kiertelemään pitkin korvaa kuin se olisi löytänyt korvasta moottoriradan.

Lauren suree ja surressaan hän löytää talosta pojan tai olennon tai jonkun. Ehkä se on hänen surunsa muoto tai minän siirtymä. Ehkä se on Reyn heijastuma. Lauren antaa sille mikä se onkaan nimen Tuttle lukioaikaisen luonnontieteiden opettajansa mukaan. Laurenin suunnitelma on "jäsentää aikaa, kunnes hän pystyisi taas elämään." Tuttle on osa aikaa, hän liikkuu siinä toisin kuin muut, koska hän hänen ajassaan on toisenlainen.

DeLillo tutkii aikaa, valuttaa sitä varovasti pikku hiljaa. Se vie paljon aikaa, koska aikaa on paljon. Erityisen paljon silloin, kun rakastettu on kuollut. Silloin kun rakastettu on sanonut: "Sinä pidät kaikesta. Sinä rakastat kaikkea. Sinä olet minun onnellinen kotini." Se tapahtui toisessa ajassa, joka on jo mennyt ja kauhistuttavan läsnä. Ajasta tulee sytykkeitä Laurenin ruumiseen, niveliin ja "lentolihaksiin".

Esittäjä on pieni teos. Minimalistinen. Hypnoottisesti halaava ja sellaisenaan suorastaan täydellinen. Linnut lentelevät sen sivuilla ikkunalaudalta toiselle kuin ne naiset, jotka T.S. Eliotin runossa kulkevat huoneissa puhellen Michelangelosta. Ne naiset. Niissä naisissa Pina Bausch, Lauren Hartke ja hän joka lukee Esittäjää. Nainen. Suhteellinen käsite. Myös mies.



Don DeLillo: Esittäjä
Englanninkielinen alkuteos: The Body Artist (2001)
Suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi

Erityiskiitos Helene Bützowille loistokkaasta suomennoksesta


Kommentit

  1. Luulin omistavani DeLillot. Täytynee lisätä hankintalistaani. Kun joskus saisi listan yhteen sivuun, mutta tällä hetkellä sivuja on neljä. Siis kirjoja, joita etsin aktiivisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä tuli minua kirjastossa vastaan. Don DeLillo on ihan käsittämättömän mahtava kirjailija. Hänen teoksensa haluaisin kaikki. Sekä suomeksi että enkuksi.

      Poista
  2. "Tuntee ilmavirran. Tuntee paineen. Aavistaa, että kohta. Sanat törmäävät." Tämän tahdon, jonakin päivänä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen nyt lukenut DeLillolta kaksi kirjaa (tämän lisäksi Omegapisteen) ja olen aivan ihastuksissa. Jos tutustut hänen tuotantoonsa, niin en kuitenkaan suosittelisi aloittamaan Esittäjästä. Vai olitko jo lukenut häntä, en nyt muistakaan. DeLillo on ehdottomasti yksi nerokkaimpia nykykirjailijoita. Olen nyt parikymmentä vuotta harkinnut Valkoisen kohinan lukemista, jokohan tänä vuonna olisi sen aika. :)

      Kiitos kommentista ja hyvää juhannusta.

      Poista
  3. Voi, DeLillo, rakastuin omegapisteeseen jo ja Cosmopolis odottais hyllyssä. Elokuussa voisikin tarttua taas häneen.

    Niin hienosti tästä taas kirjoitat että voi. Ja kyllä (yhden Delillon lukeneena): hyvin helposti se tapahtuu: DL vie ja lukija seuraa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on tuo Cosmopolis ja sen lisäksi Valkoinen kohina. Suorastaan pelottaa lukea DeLilloa, koska hänen kirjoituksensa menevät niin syvälle ja siinä itsekin saattaa ajautua vaikka minkälaisten ajatelmien pariin. Kerään vielä vähän rohkeuttaa ennen seuraava lukukokemusta. Kiitos kommentistasi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän