Minulle Suomen kirjallisuuden seuran toimittama klassikkosarja, johon lukemani painos kuuluu, on kiinnostava paitsi itse teosten, myös sen vuoksi, että teoksiin on otettu mukaan aikalaisarvosteluja. Kun nyt kuluneen syksyn aikana olen lukenut uutuuskirjan jos toisenkin tuntui järnefeltiläiseen Suomen historian kuvaamiseen uppoutuminen vähintään yhtä virkistävältä kuin etelänmatka marraskuussa.
Isänmaan aatteellisessa keskiössä on radikaalifennomania, josta teoksessa käytetään lyhennettä KTP. Pertti Karkaman teokseen kirjoittaman esipuheen mukaan tämä kirjainyhdistelmä pitää sisällään seuraavia ilmaisuja: Kansan Pyhä Tahto, Koko Programmi Toimeen tai Kaikki Pojat Tappeluun. KTP sai innoituksensa Snellmanilta, mutta kuten Järnefeltin romaani osoittaa lähti liike varsin nopeasti etsimään uusia muotoja ja muuttui valtataistelun välineeksi. Kansan tahtoon vetoaminen kutoo myös kiinnostavia lankoja aina nykypäivään asti ja auttaa hahmottamaan, millä tavoin kansaa ja sen tahtoa voidaan käyttää poliittisena pelinappulana.
Isänmaa pohjautuu osin Järnefeltin omiin kokemuksiin. Suhtautumista ajan kulttuurispoliittisiin virtauksiin Järnefelt tarkastelee teoksen alussa Vuorelan ja Niemelän maatalojen kautta. Teos alkaa klassisella "vieras mies tulee yhteisöön" -teemalla, kun ulkopaikkakuntalainen alkaa hämmentää maatalojen välisiä suhteita hankkimalla Niemelän omistukseensa. Vuorela edustaa teoksessa vanhoillisuutta, kun taas Niemelä asemoituu uuden omistajansa myötä yhä enemmän modernien aatteiden airueksi.
Teoksen päähenkilö Heikki Vuorela lähtee hakemaan oppia ja sivistystä Helsingistä ja näin hänen alunperin staattinen talonpoikaismaailmankuvansa joutuu murrokseen, jonka myötä Heikki löytää itsestään radikaalin, jossa Snellmanin ajatukset synnyttävät kiihkeitä ja henkilökultille tyypillisiä palvovia tunteita. Ratkaisu ei alunperin ole pelkästään Heikin oma, vaan siihen vaikuttaa vahvasti rovasti, jonka mukaan tulevaisuus kuuluu sivistyneille. Vetoamalla Vuorelan ja Niemelän talojen väliseen kilpailuun ja Vuorelan mahdollisuuksien parantamiseen Heikin koulutuksen kautta saa rovasti puhuttua puolelleen myös Heikin isän.
Heikissä ruumiillistuu kansalaisuusaatteen herättämät ristiriidat ja hänen suosiostaan taistelevat tämän aatteen toteuttamisen tavat. Toisaalla on Helsinki ja sen vilkkaat palopuheiset keskustelut kaasuvalaistulla ylioppilastalolla, toisaalla Heikin kotiseutu ja ihmisen lähiyhteys tekemäänsä työhön. Kumpi näistä ympäristöistä palvelee paremmin isänmaan aatteen edistämistä? Tämä on kysymys, joka riivaa Heikkiä ja saa hänet myös palaamaan kaupungista takaisin maaseudulle, jossa hän ei kuitenkaan pysty kokemaan tyytyväisyyttä, vaan lähtee ennen pitkää takaisin Helsinkiin. Järnefelt kuvaa osuvasti, miten kerran jo auennutta maailmaa ei enää pysty sulkemaan ja miten tuloksena asioiden suuremmasta ymmärryksestä on taakka, jolle Heikki ei maaseutuympäristössä löydä laskupaikkaa.
Heikki käy sisäistä painia kansalaisuusaatteen velvoitusten kanssa. Helsingissä hän kaipaa takaisin maalle ja näkee kotitalon ihmisineen ja töineen osin nostalgian ympäröimänä. Palattuaan maaseudulle taas hän joutuu kuolettamaan uusien ajatustensa tuomat virikkeet huomattuaan, että hänen uusia suuria ajatuksiaan ei voi väkisin kaataa maaseutuväestön aivoihin. Tämä ristiriita tulee teoksessa kirkkaasti ilmi, kun Heikin opiskelukaverit tekevät visiitin hänen kotiseudulleen.
Vaikka Järnefeltin romaanissa on kyse kansallisuusaatteesta voidaan hänen tähän aatteeseen ja sen toteuttamiseen liittämänsä problematiikka yleistää myös muihin aatteisiin ja siirtää nykypäivään. Tämä on myös yksi niistä tekijöitä, joiden vuoksi Isänmaa on alati tuore romaani, johon toivoisin nykylukijoiden tarttuvan. Ihmisen taistelu häntä eri suuntiin vetävien ajatuskulkujen ristipaineessa ei reilussa sadassa vuodessa ole pohjimmiltaan juurikaan muuttunut, jos toki aatteet ja niiden ilmaisutavat saattavat olla toiset.
Suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on toivottu, että kirjoitettaisiin enemmän ja reippaammin yhteiskunnallisia tekstejä. Ottamatta kantaa siihen, miksi juuri tämä tekstityyppi olisi - ainakaan taiteen itsensä kannalta - erityisasemassa, minulle Järnefeltin romaani on erinomainen esimerkki yhteiskunnallisesti merkittävästä tekstistä, jossa aatekäsittely osana yhteiskunnallisia kehityssuuntia tuodaan yleiselle tasolle yksilön kautta.
Järnefelt kuvaa varsin avaavasti myös kodin, uskonnon ja isänmaan välistä kolmiyhteyttä:
Äiti oli opettanut: noudata Jumalan tahtoa!
Ajan hengetär opetti: rakasta kansaasi!
Kun nuo kaksi oppia pääsivät samaan lämpimään ihmissydämmeen, täytyi niiden luonnostaankin yhtyä yhdeksi ainoaksi: Jumalan tahto on, että rakastat kansaasi!
*
Helsingissä Heikki ikään kuin testaa omaa ajatteluaan suhteessa ystäviinsä. Ai hän ajattelee noin, pitäisikö minunkin? Ja tuo toinen taas noin, olisiko se myös minun tieni? Etsiessään perusteita omalle ajattelutavalleen Heikki joutuu huomaamaan, että suuri osa hänen tuttavapiiristään ei ole ottanut kansallisuusaatetta yhtä vakavasti kuin hän itse, vaan se on hänen tuttavilleen enemmänkin vain väline omien päämäärien edistämiseksi ja kun siitä on otettu irti se, mitä siitä on irti otettavissa se voidaan kevein mielin hylätä.
Illuusiot särkyvät ja myös Heikki oppii, että teeskentelemällä jotain muuta kuin mitä hän on, avautuu uusia ovia. Tämä ei koske pelkästään suhtautumista kansallisuusaatteeseen, vaan eri näkemyksiin ylipäätään. Näin elämä Helsingissä alkaa näyttäytyä yhä enemmän epäaitona ja ihmiset näkemyksestä toiseen poukkoilevina oman etunsa tavoittelijoina.
Yksittäisistä romaanilajeista juuri kehitysromaani kiinnostaa minua eniten ja uskoisin tämän johtuvan siitä, että kehitysromaanissa käsiteltävä tematiikka on sitä ihmiselämän perustematiikkaa, jota jokainen meistä käy omassa elämässään läpi. Isänmaa ei tässä suhteessa ole poikkeus ja Heikin ponnisteluista lukiessani mietin, miten itse olisin toiminut. Olisiko "ostanut" jonkun toisen kokemistavan, jos siten olisin itse päässyt helpommalla? Olisinko jaksanut teoksessa kuvatuissa olosuhteissa jahdata omaani vai valinnut suoraviivaisemman ja samalla valheellisemman tien? Luultavasti olisin kokenut läheisiksi mm. seuraavat Artturin taiteesta esittämät näkemykset:
Oikea taiteilija ei kysy koskaan mitä hyötyä hänen teoksensa tulee tuottamaan. Hän tekee yksinomaa taiteen vuoksi, taiteellisen totuuden vuoksi; siksi että hänen pitää niin tehdä; siksi että hänellä ei ole joku yksityinen hyödynkäsite silmiensä edessä, vaan että hänellä on sisällinen kutsumus, sisällinen tarve.
Ajattelen pitkälti samoin kuin Artturi. Usein tunnen myös olevani ajatustapani kanssa joko vanhanaikainen tai yksin. Usein molempia.
*
Isänmaan taidepuhe tuntuu läheiseltä, mutta teoksessa esitetyt käsitykset naisen ominaisluonteesta sen sijaan aiheuttavat melkoista hämmennystä, enkä nyt suostu jättämään asiaa siihen, että toteaisin tämän teoksen olevan aikansa lapsi.
Heikki reflektoi omaan tilannettaan ja miettii, että elämä olisi paljon helpompaa jos hän vaan voisi luopua aatteistaan ja tulevaisuuden pohdinnasta sekä valita yksinkertaisen maaseutuelämän lapsuustoverinsa Liisan puolisona. "Silloin olisi päässyt voitolle tuo tuttu, kaikkea pientä rakastava, tuo naisellisuus, jota ei kukaan tovereista aavistanut olevan Heikin sydämmessä." Naiseus liitetään näin osaksi ei-henkisiä pyrintöjä, kun taas "oikeat" miehet ajattelevat suuria ja muuttavat maailmaa. Heikki tulkitsee, että juuri hänen feminiininen puolensa on hänen kirouksensa ja este, jonka vuoksi Snellmanissa henkilöityvä suurmieheys on hänen ulottumattomissaan.
Järnefeltin romaanissa kummastelin Heikin äkillistä rakastumista, joka varsin nopeasti sai suorastaan pakkomielteisiä piirteitä, enkä oikein tiedä, mitä asiasta tulisi ajatella. Ehkä toive avioliitosta on osa Heikin pyrkimyksiä toimia samoin kuin muutkin. Hänen tunteensa eivät kuitenkaan saa vastavaikua ja oman paikan etsimistä elämässä on jatkettava pitkin muita reittejä.
Heikki tekee Isänmaassa pitkän luokkaloikan ja jatkaa opiskelujaan aina väitöskirjan kirjoittamiseen asti. Sekään ei kuitenkaan poista hänen tyhjyyden tunteitaan. Vapaus on saavutettavissa vain henkilökohtaisen epäitsekkyyden, luopumisen ja oikein tekemisen kautta. Teoksen loppua voi halutessaan pitää Järnefeltin statementinä siitä, mille arvoille ihmisen tulisi elämänsä rakentaa.
Järnefeltin luonnekuvaus on huimaavan tarkkaa. Hänen ihmisensä, Heikki etunenässä, mutta myös sivuhenkilöt, on niin tarkasti ja lähietäisyydeltä hahmoteltu, että välillä tuntuu kuin näkisi suoraan heidän päänsä sisään. En olisi kuitenkaan etukäteen uskonut, miten monia tunteita ja pohdintoja tämä romaani herättää. Teoksen takakanteen on lainattu Eino Leinoa, joka toteaa: "Laajemmin ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt." Tämä on paljon sanottu ja monia hienoja teoksia on kirjoitettu Isänmaan jälkeen. Siitä huolimatta ei tee erityisesti mieli väittää Leinolle vastaan. Toki jos Leino vielä eläisi, haluaisin vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan Juha Hurmeen Niemestä.
Arvid Järnefelt: Isänmaa (1997/1893)
214 sivua
Kustantaja: SKS
Teoksen alkusanat: Pertti Karkama
Helmet-lukuhaaste, kohta 3. suomalainen klassikkokirja
*Bar Finland -projektin esittely ja sarjassa aiemmat ilmestyneet tekstit (klik)
Kommentit
Lähetä kommentti