Siirry pääsisältöön

Epäkorrektia? naurua - Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn

Olen löytänyt uuden tyypin harvinaisen kiinnostavien romaanihenkilöiden galleriaan. Hänen nimensä on Lionel Essrog ja hän on Jonathan Lethemin romaanin Orpojen Brooklyn (Motherless Brooklyn, 1999) päähenkilö. Ennuste, että en unohda Lionelia pitkään aikaan on varsin hyvä, sillä hän nyt vaan sattuu olemaan ihan harvinaisen ikimuistettava tyyppi. Tosin se, miksi näin on, ei ole ongelmatonta.

Jonathan Lethem (s. 1964) on arvostettu amerikkalainen kirjailija, jonka tuotannosta on aiemmin suomennettu hänen esikoisteoksensa Musiikkiuutisia (Gun, with occasional Music 1994) ja Yksinäisyyden linnake (A Fortress of Solitude, 2003). Itse tutustuin Lethemiin ensimmäisen kerran viime keväänä, kun luin hänen teoksensa Lucky Allan and other stories (klik), jota bloggauksessani kutsuin "mielikuvituksen karkkipäiväksi."  Tässä teoksessa Lethem niksauttelee lukijaa kuin jäsentenkorjaaja ja sen lisäksi, että olo Lucky Allanin jälkeen tuntui kirjallisesti uudestisyntyneeltä jäi minulle kaipuu lukea lisää Lethemiä. Lyhyesti sanottuna: olen aika hurjan iloinen siitä, että Lethemin pääteokseksikin mainittu Motherless Brooklyn on nyt luettavissa myös suomeksi.

Motherless Brooklynin suomennoksesta on kiittäminen Heikki Karjalaista ja hänen Moebius-kustantamoaan, jonka linja vaikuttaa olevan varsin kunnianhimoinen. Moebiuksen ensimmäinen kirja nimittäin oli Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa (klik), joka on täysin hulvaton teos ja jonka suomentamista voi hyvällä syyllä pitää kulttuuritekona. Sama pätee Orpojen Brooklyniin, jonka suomentaminen on lisäksi vamasti ollut aivan erityisen haasteellista.

Ei tarvitse ajatella kovinkaan syvällisesti ymmärtääkseen, että sekä Cooverin että Lethemin romaani edustavat kirjallisuutta, joka on aivan liian laadukasta päästäkseen topkymppilistoille.

*

Orpojen Brooklyn on sekä agenttitarina että jonkinasteinen agenttitarinan parodia, joka teoksen kaikista muista kiinnostavista jutuista huolimatta tulee jäämään mieleeni ennen muuta  Lionel Essrogin vuoksi. En ole aiemmin lukenut romaania, jossa päähenkilö sairastaisi Touretten syndroomaa. Saati että olisin lukenut romaanin, jossa Touretten ilmenemismuodot ovat koko romaanin sydän.

Touretten syndrooma liittyy usein autismiin ja se ilmenee erilaisina kielellisinä tai ruumiillisina pakkoilmaisuina (tic-liikkeet tai tiksaus, kuten Karjalainen mainiosti suomentaa), joita syndroomaa sairastava ei voi estää. Lionel Essrogin kohdalla Tourette tuottaa omituisia lauseita sekä mm. tarvetta pakonomaiseen pusutteluun, kosketteluun, laskemiseen ja näiden yhdistelmiin.

Lionel kuuluu porukkaan nimeltä Minna-miehet, joka on karskin kolmannen luokan gangsterin Frank Minnan St. Vincentin orpokodin pojista ympärilleen kokoama joukko, jonka Minna valjastaa hämärähommiinsa. Julkisesti kyse on kuljetuspalvelusta, mutta tosiasiallisesti Minnan erinäisistä päivänvaloa kestämättömistä "liiketoimista", joiden oikea laatu on Lionelille pitkään salaisuus.

Orpojen Brooklyn käynnistyy takaa-ajokohtauksella, joka palautti mieleeni Blues Brothersin Jaken ja Elwoodin hillittömän kaahailun, joskin Lethemin toteutuksessa pelti ei yhtä lailla rytise, mutta kirjan tunnelma sai tätä myötä joka tapauksessa vahvan alkusysäyksen. Takaa-ajon päätteeksi Frank Minna kohtaa surkean loppunsa ja hänen joukkonsa joutuu Minnan kuoleman myötä vaikeaan tilanteeseen mitä tehdä, kun esikuva ja isähahmo on poissa.

Kerronta liikkuu paitsi teoksen nykytasolla, käy myös ottamassa vauhtia Minnan kuolemaa edeltävistä vuosista. Juonikuvioon Lethem sotkee niin japanilaisia bisnesmiehiä, zen-buddhalaisuutta kuin rakkaustarinaakin, eikä mitään edellä mainituista kovin tavanomaisessa muodossa.

Tarina etenee vauhdikkaasti ja sympatiani Lionelia kohtaan kasvaa sivu sivulta. Kun hän Minnan kuoltua päättää ryhtyä etsivähommiin tulee puserooni pelko Lionelin puolesta. Samalla muistelen erästä toista epätyypillistä rikoksenratkaisijaa eli Emma Healeyn romaanin Elizabeth is missing (klik) Elizabethia, joka sairastaa dementiaa.

Siinä missä Healey esittää Elizabethin sympaattisena henkilönä, jonka toimet saavat lukijan monenlaisten tunteiden valtaan Letham sen sijaan antaa palaa ja ottaa kaiken irti Lionelin Tourettesta. On tietenkin täysin epäkorrektia nauraa Lionelille, joka ei voi mitään sille, että hänen suustaan pääsee mitä kummallisimpia ja samanaikaisesti riemukkaimpia lausahduksia, jotka eivät katso aikaa eivätkä paikkaa. Orpojen Brooklyn on hillittömän hauska romaani ja suomennos välittää onnistuneesti Lionelin purkaukset ja niihin sisältyvän komiikan, jonka vuoksi Karjalaisen on pitänyt keksiä ihan uusia kielellisiä ilmaisuja.

Vaikka minusta lukiessani Orpojen Brooklynia usein tuntuikin siltä, että Lionelin Touretten aikaansaamille ilmauksille nauraminen oli moraalisesti väärin en pystynyt estämään itseäni. Nauroin usein. Ja paljon. Ja ääneen. Vaikka Lethemiä voisi syyttää Touretten hyväksikäytöstä, on hänen puolustuksekseen sanottava, että hän ei usuta lukijaa nauramaan Lionelille henkilönä, vaan tämän lausahdukset toimivat enempi stand-up -komiikan tavoin. Niin kiinnostava kuin Lionel romaanihenkilönä onkin, olennaista ei ole, että se joka sanoo, on hän, vaan se, mitä hän sanoo. Jos kuitenkin lähipiirissäni olisi ihminen, joka sairastaa Touretten syndroomaa suhtautuisin asiaan varmasti toisin erityisesti silloin, jos tämä ihminen pitäisi Lethemin tapaa kuvata Lionelin syndromaa asiattomana. Toki oman kokemukseni mukaan parhaat vitsit omasta vammastaan kertovat ne, joilla kyseinen vamma on ja joiden naurussa on aina enemmän ulottuuvuksia kuin sen, jolla kyseistä vammaa ei ole.

Olipa Lionelin sutkauksille nauraminen korrektia tai ei niin käännös on joka tapauksessa ihan huippu. Lionelin sanailu myös haastaa dekkareista tutun lakonisen sanavalmiin etsivätyypin tavalla, jonka ulottuvuus värisyttelee mittarin ylälukemia. Orpojen Brooklyn on kirja, jonka parissa on mahdotonta olla pitämättä hauskaa.



Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn (2017)
356 sivua
Englanninkielinen alkuteos Motherless Brooklyn (1999)
Suomentanut Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius


Suomenkielisen laitoksen loppuun on lisätty Lethemin novellit Vision ja Vaikutteiden hurmio

Kommentit

  1. Loistava avaus tästä loistavasta romaani-dekkarista! Tuo sama tuntemani hauskuuden tunne Heikki Karjalaisen taidokasta suomennosta lukiessa aiheutti aprikointia ja mainitsemaasi moraalista pohdintaa, mutta mutta minkäs teet... Onneksi meillä on Moebiuksen kaltaisia pienkustantamoja, jonka julkaisema "Pinokkiao Venetsiassa" myös oli todellinen herkkupala:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, tuo "minkäs teet" kuvaa osuvasti omiakin tuntemuksiani. En vaan pystynyt olemaan nauramatta. Isot respektit Heikki Karjalaiselle, että hän kääntää tällaisia vähän valtavirran vieressä kulkevia teoksia. "Pinokkion" koin aika raskaaksi paikoin, vaikka se mainio olikin. Tämän kirjan suhteen taas oikein odotin, että pääsisin Essrogin seuraan. :D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Ukki Ukki Ukki! En voi lähestyä Sivistynyttä ja miellyttävää ihmistä ilman, että ensimmäisenä ei esiin astuisi Ukki, joka on lainannut ominaisuutensa kirjan nimeksi. Tai no. Sivistyneen ja miellyttävän välillä alkaa aika nopeasti särähdellä, sillä samaan aikaan kun kumpikin niistä on Ukin kohdalla totta on ne sitä vain siihen asti, kun liikutaan Ukin mukavuusalueilla. Ukki on teoksessa kaikkialla silloinkin kun ei ole. Ukki on elossa palvelutalossa, myöhemmin Ukki on kuollut ja hänen talonsa pitää siivota. Ja ne kaikki paperit ja valokuva-albumit ja minäkertoja niissä albumeissa lapsena hymyilemässä tekemässä mitä milloinkin, kuten lapsilla on tai ei ole tapana. Mutta nyt ei vielä suunnitella Ukin hautajaisia, sillä Ukki on palvelutalossa ja minäkertoja aka Ukin lapsenlapsi hänen luonaan vieraana. Jutellaan, ollaan Ukin silminä, kirjoitetaan Ukin saavutuksia muistiin. Niitä on paljon. Ukki on arkkitehti. Minäkertojakin on arkkitehti. Hieno ammatti, monien ihailema, mutta lähemmin tarka

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k