Siirry pääsisältöön

Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas

Säkeilyvaaran kannessa pitäisi lukea isoilla selkeillä kirjaimilla:

Saattaa lisätä kiinnostusta runoutta kohtaan huomattavassa määrin ja aiheuttaa runokokoelmien hamstraamistarveoireilua.

Koska edellä mainitun kaltainen varoitus puuttui lähdin viattomin ja pahaa aavistamattomin mielin tutkimaan, mitä havaintoja ja tulkintoja ovat runoista tehneet Satu Grünthal, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Kirsti Mäkinen, Pauli Tapio ja Ilpo Tiihonen. Runorepertuaari on teoksessa varsin laaja, sillä mukana on niin uudempaa kuin vanhempaakin aina Kalevalasta rap-lyriikoihin asit. Kirjoitukset runoista ovat parin sivun mittaisia ja tyyliltään vaihtelevia. Vilja-Tuulia Huotarinen ja Ilpo Tiihonen kirjoittavat myös omista runoistaan.

Nyt sukelletaan.

Tiihosen kirjoituksessa runoilijaa ei säästellä ja piikki sojottaa myös runoanalyysien suuntaan. Kas näin Tiihonen runostaan 'Kesäillan kevyt käsitteellisyys.'

Jonkinlainen merkitystavoite lienee kirjoittajalla tässäkin runossa ollut, mutta hyvin vaikea sanoa mikä. Käy niin että dissonanssisen konnotaation yritys tavoittaa relevantti refleksikaatio epäonnistuu ja pelkästään kiusallinen sanahapuilu vyöräyttää kielellisen yritelmän merkityksettömyyksineen nonsensiaaliseen rotkoon kuin käsistä karanneen moottorikelkan.

Neuvo: Jokaisen runoilijan kannattaa välttää runojensa päätymistä Ilpo Tiihosen luettaviksi.

*

Säkeilyvaaran ehdoton rikkaus on kirjoittajien hyvin erilaiset runojenlukutavat.  Välillä olin lukiessa vahvasti "ai juma" -tunteiden vallassa, sillä niin kiinnostavia huomioita kirjoittajat lukemistaan runoista tekevät. Kun otetaan huomioon, että Säkeilyvaaran tarkoituksena on innostaa runojen ja niistä kirjoittamisen pariin, on tilanne välillä se, että hipsin itseltäni salaa tietokoneelle ja deletoin bloggerin draft-kansiosta aluilla olevan runokirjoitukseni. No en nyt sentään. Liioittelin vähän, jotta tulisi selväksi, että Säkeilyvaara saattaa toimia myös pikemminkin riman nostajana kuin laskijana. Luultavasti kyseessä on kuitenkin vain henkilökohtainen ongelmani, joten siitä ei kannata sen suurempia välittää.

Erityisen hauskaa on lukiessa olla kirjoittajan kanssa ihan eri mieltä. Näin tapahtui voimakkaimmin heti kokoelman alussa, kun Juhani Karila kirjoittaa Risto Ahdin runosta 'Sen, joka ei ole ihminen, on älytöntä lukea aukkoja.' Ongelmana tosin on, että en yhtään tiedä, onko Karila sitä mieltä kuin hän kirjoittaa olevansa. Siitä, että näin on, Karila saa syyttää itseään vai luottaisitko sinä mieheen, joka kirjoittaa:

Runokirjaan pitäisi suhtautua kuin käsiaseeseen. Uusien ohjeiden mukaan kirjakauppiaan olisi hyvä nojata molemmin käsin tiskiin ja luoda painokas silmäys asiakkaaseen, joka haluaa hankkia itselleen runokirjan.

*

Säkeilyvaarasta opin monenlaista, kuten vaikkapa tärkeitä kreikankielestä peräisin olevia, runon keinoja kuvaavia termejä. Mainituiksi tulevat: anafora, diakopee, epanalepsis, karakreesi, kiasmi, parallelismi ja personifikaatio. Pauli Tapio kirjoittaa, että ko. termejä voi pitää joko kiehtovina tai raivostuttavina. Itse en oikein osaa päättää, kumpaan suuntaan kallistuisin, sillä niiden kiehtovuus on raivostuttavaa ja raivostuttavuus kiehtovaa. Saatanpa jonain päivänä ottaa tehtäväkseni selvittää, mitä vaikkapa epanalepsis tarkoittaa ja aloittaa runobloggaukseni toteamalla jotakin sen tapaista kuin

Kamalan hieno oli tämä runokokoelma, jota en osaa sen paremmin kuvata kuin toteamalla, että se on kamalan hieno.

Suuren vaikutuksen minuun tekivät Silvia Hosseinin lähes akateemisen pureutuvat runo- ja laurulyriikkaluennat. Enpä olisi etukäteen osannut edes kuvitella, miten monenlaisia asioita voi löytää Asan biisistä Murheen musta mieli. Hosseinin tekstin luettuani oli pakko laittaa luurit korviin ja kappas vaan minttusekäville, miten eri tavalla tämä biisi avautui.

*

Koristelin Säkeilyvaaran lukiessani monilla värikkäillä liimalapuilla, mutta koska siitä on jo muutama viikko aikaa koristeluprojektini syvimmät tarkoitukset eivät nyt kokoelmaa selatessa oikein enää aukene. Joka tapauksessa yksi merkityistä kohdista sijoittuu sivulle 119, jossa Kirsti Mäkinen toteaa: "Ehkä tulkintani ei kelpaa folkloristeille. En oikein usko siihen itsekään." Kyse on Kantelettaren Mataleenan virteen liittyvästä kirjoituksesta.

Luultavasti tässä kohdin mietin kysymystä siitä, että miksi joku tulkinta tuntuu oikealta ja toinen taas ei. Teksteillä, toisilla enemmän kuin toisilla, on kiinnostava kyky vastustaa tulkintoja. Joskus tämä vastarinta synnyttää kamalaa meteliä, kuten kävi silloin, kun olin luonut ihan mahdottoman hienon tulkinnan eräästä Deborah Levyn novellista. Ongelmana vaan oli se, että tulkinta rupesi pakottamaan tekstiä, josta teksti taas hätääntyi ja meni paniikkiin, eikä suostunut rauhoittamaan ennen kuin lupasin luopua kyseisestä tulkinnasta. Tässä yhteydessä olisin ei-kulttuurisesti eli toisin sanoen luonnollisesti käyttänyt esimerkkinä yritystäni tulkita runoja, mutta sellaista ei ole olemassa, koska runoja en halua tulkita. Se tuntuisi minusta siltä kuin sitoisin runon jalat, taivuttaisin sen varpaat jalkapöydän alle ja tekisin runon kävelemisestä niin kivualista, että se jäisi mieluimmin paikalleen.

Runolijan arkkityyppi, kuten tiedämme, on mies. Sellainen vähän benjaminilaisesti kuljeskeleva sielutuskainen Baudelairea ihaileva tyyppi, jonka suuruus on seurausta hänen sukupuolestaan. Tähän väliin on syytä heittää ylläripylläri. Myös naiset kirjoittavat runoja. Se, että kaikenmaailman kaanonit ovat ohittaneet monien naisrunoilijoiden teokset ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että niin on tapahtunut. Naisrunoilijoiden runojen laadusta se ei kerro mitään. On ilahduttavaa, että Vilja-Tuulia Huotarinen on ottanut tarkasteluunsa Juuli Niemen runon 'Ole sinä hyvä niin  minä olen paha.' Näin esiin pääsevät myös tamponit, joista runoudessa on harvoin puhuttu. Huotarisen luennassa runo saa sukupuolen. Se on tärkeää, koska runo on - jos nyt ihan suoraan sanotaan - vähän kyllästynyt olemaan mies.

Satu Grünthal osuu henkilökohtaiseen pisteeseeni kirjoittamalla Lauri Otonkosken runosta Paossa. Näin siksi, että Säkeilyvaarassa mainituista runoista ja runokokoelmista ainoa, josta olen kirjoittanut niin sanotusti virallisissa yhteyksissä eli kansanomaisemmin hyvän arvosanan toivossa on juurikin tämä Otonkosken kokoelma. Grünthalin teksti etenee henkilökohtaisten muistumien ja havaintojen kautta ja siinä mielessä hänen kirjoitustapansa taitaa olla lähimpänä omaani. Pidän siitä, kun runo kiemurtelee osaksi elämääni niin imperfektissä, nykyhetkessä kuin futuurissakin. Grünthalin teksti saa minut ymmärtäämään, että runon ja minun välillä on kohtaamispaikka, joka on aikamuodoista vapaa.

Lopuksi haluan todeta, että runoista kirjoittaminen on vakava asia. Paitsi silloin, kun se ei sitä ole. Säkeilyvaaran tekstit muistuttavat, että runoja lukiessa saa olla tosissaan ja leikkiä, saa istua ja seisoa, saa olla hereillä tai nukuksissa. Saa ihan mitä vaan, mitä mieleen tulee ja saa sitäkin, mitä ei tule. Runo on riski, joka kannattaa ottaa.



Satu Grünthal (toim.): Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas (2016)
233 sivua
Kustantaja: WSOY


Helmet lukuhaaste kohta 6 Kirjassa on monta kertojaa




Kommentit

  1. Oooo, kuulostaa kiinnostavalta! Olen pääsemässä runojen lukemisen rytmiin ja seuraavana tavoitteena olisi opetella kirjoittamaan niistä :D Riippumatta siitä, alanko oikeasti kirjoittamaan esimerkiksi postauksia runokirjoista, tämä vaikuttaa osuvalta piristysruiskeelta runojen lukurutiiniin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on kyllä runoista kirjoitettu erittäin monesta näkökulmasta, joten on monellakin tapaa avartava teos. Kirjoittajat ovat myös keskenään aika erilaisia, joka tuo tähän kirjaan mukavan lisän. Suosittelen lämpimästi tutustumaan.

      Poista
  2. Kiitän vielä tännekin, että muistutit tästä kirjasta. Se on ollut mentaalisella hankintalistallani. Twitterissä kustantaja kertoi, että tätä ei enää saa kirjakaupoista, joten pitänee tilata Adlibriksestä sitten. Minusta tämäntapaisia teoksia soisi olevan saatavana paria kuukautta pidempäänkin kaupasta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä vaan. Mukava kuulla, että aiot lukea tämän.

      Säkeilyvaara on viime vuodelta eli liian vanha kauppaan. Aika järkyttävää. Minusta tämä on enempi käsikirjatyyppinen, joten luulisi, että tämä saisi olla pitempään myynnissä, mutta ei näköjään sitten. Viime kesänä Irlanissa ihailin, kun siellä kirjakaupoissa on kirjailijoilta muitakin teoksia kuin niitä uusimpia. Meillä ei taideta pystyä samaan.

      Poista
  3. Hankin tämän omaan hyllyyni viime keväänä. Silloinkin tämä piti tilata kirjakauppaan (ehkä eivät olleet vielä saaneet tätä hyllyyn tai sitten eivät olleet hankkimassakaan). Kirjalla saisi minusta muuten olla parempi kansi. En ole lukenut tätä kokonaan, mutta siltä osin, mitä olen lukenut, niin todella kiinnostava kirja ja hyviä, tuoreita runoja esimerkkeinä. Toki myös kiinnostavia tulkintoja klassikkorunoista. Minunkin pitäisi oikeastaan blogata tästä, äikänopenäkökulmasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bloggaa ihmeessä äikänopenäkökulmasta. Olis tosi kiva lukea, mitä tästä tykkäät. Mikä muuten tossa kannessa sulla pistää vastaan? Olen hieman kansifriikki, mutta tämän kannen suhteen mulla ei ole mitään huomauttamista. Tuo muna kuvaa hyvin, miten monet myytit alkavat nimenomaan munasta ja sieltähän voi sitten kuoriutua mitä vaan. :D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän