Joka on joskus katsonut Tanssii tähtien kanssa -kilpailua on luultavasti pannut merkille, miten Jorma Uotinen aloittaa kritiikkinsä. Ei huono, hän sanoo. Ei se nyt tässä kirjoitettuna paljon miltään kuullosta, mutta Jorma Uotisen sanomana se jää mieleen resonoimaan. Linn Ullmannin Siunatusta lapsesta tekee mieleni sanoa juuri "ei huono." Paljon sitä enempää ei sanomisen tarvetta olekaan.
Tämä on ensimmäinen Linn Ullmannilta lukemani kirja, sillä jostain syystä en ole saanut häntä aiemmin luetuksi, vaikka minulla on tämän kirjan lisäksin norjankielisenä hänen esikoisensa Før du sovner sekä ruotsinkielisenä hänen romaaninsa Nåd. Tarvittiin Sivumennen-podcastissa julkaistu hyllynlämmittäjähaaste, jotta sain suoritettua ensimmäisen Ullmannini, sillä nimenomaan suorittamiselta tämän romaanin lukeminen tuntui.
Ullman on hyvin suosittu kotimaassaan Norjassa ja käsittääkseni myös Suomessa hänen kirjoistaan on pidetty aika lailla. Siunattu lapsi kertoo vahvasta isästä, Isakista ja hänen kolmesta tyttärestään. Isak muistuttaa kovasti Linn Ullmannin isää Ingmar Bergmania ja kaikenlaista voisi päätellä jo siitäkin, että kirjailija on valinnut sisarusten isän nimeksi Isak. Omalla kohdallani Siunatun lapsen avainromaanius vaikeuttaa kirjan lukemista, sillä Bergman on yksi lempiohjaajistani. En ole ollenkaan varma, haluanko rivien välistä tulkita, miten paska Bergman oli ihmisenä ja isänä.
Kielellisesti teos on varsin kelvollinen ja paikoin oivaltavakin, mutta.
Tapahtumien kuvaus on sekin ihan mainiota erityisesti teoksen alkupuolella, mutta.
Hyvin traaginenkin elementti teoksesta löytyy, mutta.
Siunatussa lapsessa sisarukset tekevät matkaa isänsä luo Hammarsön saarelle, mutta enin osa teosta koostuu erinäisistä lapsuuden kesien muisteloista. Kyllä ne kesältä maistuvat, mutta monin paikoin muistelmat jäävät pirstaleisiksi ikään kuin kiertäen jotain keskusta, jonka merkitys ei teoksessa koskaan paljastu. Ehkä kyseessä on Isakin ego.
Siunattu lapsi on kokonaisuutena kumman irrallinen. Aineksia ja kunnianhimoa löytyy, mutta mihin erilaiset muistot ja kuvaukset varsinaisesti liittyvät, se ei koskaan selviä. Pidin esimerkiksi kohdasta, jossa kuvattiin erilaista naapuria, jonka käytös herätti asuinyhteisössä raivoa. Miksi tämä naapuri ylipäänsä otettiin mukaan, kun hänet tarinan myötä unohdettiin. Tämäntapaista liikehdintää Siunatussa lapsessa on paljon ja kokonaiskuva jää muodostumatta. Ullmannin langat eivät johda Ariadnen luokse, vaan eksyvät matkalla.
Kaiken kaikkiaan olen suorastaan hämmentynyt siitä, että Siunattu lapsi jäi niin yhdentekeväksi. Tekisi mieli panna osasyyksi se, että kirja oli mukani Oslon matkalla ja lukeminen oli mitä nyt oli, kun iltaisin puhkiväsyneenä ja kovassa flunssassa sitä lueskelin. En nyt kuitenkaan halua turvautua tekosyihin. Enimmän osan aikaa olin lukiessani ärsyyntynyt siitä, että kirjan ja minun välillä oli panssarilasi, jota en onnistunut tylsällä linkkuveitselläni edes raaputtamaan. Jaa-a. Näin kävi. Turha sitä on enää tässä vaiheessa ruikuttaa. On toki aina mielenkiintoista pohtia, miksi joku kirja ei iske, vaikka siinä iskemispotentiaalia olisikin. Mistä luulet, että se johtuu?
334 sivua
Norjankielinen alkuteos Et velsignet barn (2005)
Suomentanut Tarja Teva
Kustantaja: WSOY, Bon-pokkari
Uskon kyllä, että kirjan kanssa vaikuttaa tosi paljon myös se ajankohta ja jos kirja ei sovi siihen, kokemus voi jäädä laimeaksi. Sama odotusten kanssa, erilaiset odotukset ja oletukset kirjasta aiheuttavat pettymystä, jos kirja onkin "vääränlainen", vaikka sinänsä olisi hyvä.
VastaaPoistaLinn Ullmanista olen saanut sellaisen kuvan, että kirjoittaa näitä avainromaaneja joissa pääsee tarkastelemaan Ingmar Bergmanin perhe-elämää ja kirjat ovat ihan pätevästi kirjoitettuja, mikä yhdistelmänä riittää siihen että ihmiset niitä lukevat. Itse en ole toistaiseksi innostunut tarttumaan, ja tämä postaus vahvisti näkemystä.
Joo on totta, että ajankohta vaikuttaa, mutta silloinkin usein huomaa, että teos on hyvä, mutta ajankohta väärä. Nyt jäi vähän sellanen fiilis, että tälle ei mun kohdalla oikeaa ajankohtaa olekaan. Ja sit vaikuttaa kans se, jos Antti Majander kehuu kirjan taivaisiin. Nostattaa odotuksia aika lailla. D
PoistaItse asiassa nyt tajusin sun kommenttia lukiessa, että avainromaanit on ennenkin aiheuttanu mulle hankaluuksia, mutta ei kyllä aina. Jokin tässä nyt vaan häiritsi ja siitä seurasi, että olin jo ihan tuskassa tämän lukemisen kanssa, mutta sisulla luin, kun oli hyllynlämmittäjä kyseessä.
En luule mitään ;) Minä en ole lukenut vielä yhtään Linn Ullmannin kirjaa, joten ehkäpä kirjat odottavat minua jossakin piilossa, ei niitä ainakaan meillä ole, eikä ole tullut koskaan vastaan kirjastossa. Ei vielä ole kiinnostanut. Olisiko tämä minulle sopiva?
VastaaPoistaMä en alottaisi Ullmannin kirjoihin tutustumista tästä teoksesta. Aloitin kerran sen Før du sovner (Ennen unta) ja jos nyt yhtään oikein muistan, niin se kyllä toimi huomattavasti paremmin. Jäi vaan sen tähden kesken, kun lukemiseen tuli jostain syystä niin pitkä tauko, että jos olisin jatkanut sen lukemista olisi pitänyt aloittaa alusta uudestaan.
PoistaOlen lukenut Ullmannilta vain yhden kirjan: Aarteemme kallis. Siitä pidin ihan vietävästi. Luulen, että sinäkin pitäisit!
VastaaPoistaTämäpä mielenkiintoista. Sinä äänestät Aarteemme kalliin puolesta ja Riitta alla kertoo, että se ei häneen kolahtanut. Mitä tässä nyt pitäisi ajatella?
PoistaTätä en ole lukenut, tuskin luenkaan. Pidin kovasti Ullmanin Rauhattomista, Aarteemme kallis ei taas minuun kolahtanut. Ei ole jäänyt hinkua lukea Ullmanilta lisää.
VastaaPoistaNäyttää vähän siltä, että omakin tieni Ullmannin parissa tulee olemaan kivikkoinen. Jossain vaiheessa varmaan kokeilen jotain toista teosta, mutta just nyt ei mitään suurempaa hinkua ole. :D
PoistaMulle on viime vuosina osunut kohdalla niin monta sellaista että kaiken järjen mukaan pitäisi iskea mutta ei sitten iskekään että olen lakannut miettimästä asiaa. Tai no, en ole, mutta vastausta en ole löytänyt enkä odotakaan löytäväni. Viimeks Jukka Viikilän Engel jätti minut täysin ulkopuolelle vaikka niin monen asian piti olla kohdillaan, ja moni olikin.
VastaaPoistaMutta Ullmann. Aarteemme kallis on aivan mahtava, sellainen hitaasti auki kiertyvä, dekkarimainen perhetarina, koskettava, hauska ja älykäs. Ja nyt hänen uusin Rauhattomat vasta upea onkin. Aloitin itse heti sitten Ennen unta ja pidän siitäkin, ja hauskasti yllätyin koska se on jotenkin ihan erilainen.
Joo aika usein kysymykset on vastauksia kiinnostavampia. En itsekään oikein innostunut Viikilän romaanista, mutta viimeinen sivu oli hieno. Olin jotenkin ajatellut, että sitä lukiessa olen ihan aah, ooh, voi Helsinki. Odotin jotain esteettistä superkokemusta, joka jäi saavuttamatta.
PoistaOlen vieläkin jotenkin suorastaan järkyttynyt siitä, että tämän Siunatun lapsen kanssa kävi, kuten kävi. No nyt Aarteemme kallis sai sulta toisen puoltoäänen, joten laitan sen muistiin. Luulen kyllä, että tarviin jonkinlaisen toipumisajan Ullmannin teosten suhteen Siunatun lapsen jälkeen. :D